torstai 22. kesäkuuta 2017

Toive selkärankaisuudesta

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

 Perussuomalaisten puoluekokousta vietettiin Jyväskylässä kesäkuussa. Umpirasistisena monomaanikkona tunnettu Jussi Halla-aho voitti kisan ja on nyt puolueen puheenjohtaja. Puoluekokouksen seurauksena Perussuomalaisia ei sen alkuperäisessä muodossaan ole. SMP:n jatkajaksi aikoinaan perustettu puolue on nyt halla-aholaisten uusfasistien käsissä. Tämä ei sopinut Soinille eikä hänen seuraajilleen: he lähtivät puolueesta ovet paukkuen ulos syyttäen halla-aholaisia epäkunnioittavasta käytöksestä ja rasismista. Perussuomalaisista eronneiden omassa eduskuntaryhmässä, ”Uudessa vaihtoehdossa” on kuulemma nollatoleranssi rasismille. Tämä on pakko nähdä pelkkänä kyynisenä pyrkimyksenä puhdistautua halla-aholaisten törkyisestä rasismista, sillä Uutta vaihtoehtoa voidaan hyvällä syyllä pitää aivan yhtä rasistisena kuin halla-aholaisille jätettyä Perussuomalaisiakin. Myös Uudessa vaihtoehdossa on fasistisena pidetystä Suomen Sisusta tuttuja henkilöitä.

Myös Perussuomalaisten vastinpariksi usein kuvatut Vihreät pitivät puoluekokouksensa. Vihreiden puheenjohtajaksi valittiin jyväskyläläinen Touko Aalto, jonka itsekin opiskeluajoilta tunnen. Aallolla on ollut toisinaan aivan komppaamisen arvoisia näkemyksiä talouspolitiikasta. Vuoden 2016 kevättalvella olin puhumassa samassa tilaisuudessa Aallon kanssa ja tällöin hän ainakin halusi korostaa elvytyspolitiikan tärkeyttä nykyisessä tilanteessa. Tästä pisteet Aallolle. Kuitenkin esimerkiksi Aallon poliittinen tyyli on aiheuttanut minussa epäilyksiä ja vastustustakin. Aalto on korostanut dialogin tärkeyttä myös rasistien kanssa ja tiedetäänpä hänen kaveeranneen Teuvo Hakkaraisenkin kanssa.

Nyt, tultuaan valituksi Vihreiden puheenjohtajaksi, Aalto on valmis yhteistyöhön jopa Jussi Halla-ahon kanssa, mikäli tämän linja muuttuu. Tämä tietenkin on vain hurskas toive, sillä on ilmiselvää että Halla-ahon linja ei tule muuttumaan miksikään. Lisäksi tämä naiivi dialogipyrkimys on typerryttävän yleistä Vihreissä. Asiahan on tietenkin aivan toisin: universaalit ihmisoikeudet hyväksyvät henkilöt voivat erimielisiä siitä, miten nämä ihmisoikeudet toteutuisivat parhaiten, mutta eivät siitä kuuluvatko kaikille ihmisoikeudet. Ihmisoikeuksia on pidettävä aksiomaattisena lähtökohtana. Dialogi ei voi tällöin ulottua niihin jotka eivät universaaleja ihmisoikeuksia hyväksy. Rasistien ja universalistien ei ole mahdollista käydä dialogia.


On aivan realistista ajatella Vihreiden olevan tulevaisuudessa pääministeripuolue. Siksi toivonkin Vihreiltä johdonmukaisuutta universalismia ja kykyä torjua yhteistyö sekä halla-ahon johtamien Perussuomalaisten että Uuden vaihtoehdon henkilöiden kanssa. Kokoomuksen kanssa Vihreät tekevät joka tapauksessa yhteistyötä, mutta fasistien suhteen toivoisin selkärankaisuutta. Persut on marginalisoitava entisestään ja naiivi selkäydinliberalismi jäädytettävä.

Ruttoa vai koleraa?

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

 Ensimmäinen reaktioni Ranskan presidentinvaalien tulokseen, Emmanuel Macronin voittoon, oli salainen helpotus. Marine Le Penistä ei tullutkaan Trumpin toisintoa. Fasisti ei saavuttanut Ranskan valtion huippua eikä siten antanut positiivista esimerkkiä muun Euroopan äärioikeistolaisille liikkeille. Fasismi onnistuttiin tässä tilanteessa torjumaan.

Kuitenkin Macronin voittoa on irvokasta pitää minään positiivisena kehityskulkuna Euroopalle. Macronin voitto oli korkeintaan lykkäys fasistien etenemiselle. Macronin voidaan nimittäin katsovan edustavan vanhan status quon, nimittäin budjettikuriruoskaa heiluttavan EU:n voittoa. Sitä voidaan pitää uusliberalismin voittona. Macronin ohjelmaan kuuluvien 60 miljardin euron säästöjen, yritysveron 8 %:n alentamisen sekä työläisten kurittamiseen tähtäävien palkkojen alennusten sekä työehtojen heikentämisen voidaan hyvällä syyllä katsoa EU:ta määrittävän uusliberaalin hegemonian johdonmukaiseksi jatkoksi.

Macron ei edusta vaihtoehtoa. Ei sitä edusta Le Penkään, mutta Macronin voittoa juhlivat eivät näytä useinkaan käsittävän että Macronin politiikalla (mikäli hän pitää siitä kiinni) luodaan jatkossa (munattoman ja hampaattoman vasemmiston vuoksi) vain uusia le penejä, uusia fasistisia vihan ilmaisuja. Uusliberalismilla ei voida torjua fasismia kuin hetkellisesti. Lyhyiden mutkien kautta se tulee vain vahvistamaan äärioikeiston jo nyt pelottavan jyrkkää nousua (Le Peninkään 34,2 %:n kannatus ei ole pieni).

Vanha vertaus ruton ja koleran välillä valitsemisesta näyttää pitävän parlamentaarisen politiikan (sen jota valheellisesti demokratiaksi kutsutaan) piirissä toistuvasti paikkansa. Pienemmän pahan valinnalle pohjautuva äänestäminen ei ole aito valinta. Kapitalistisen järjestelmän puitteissa voimme valita vain kapitalismia joko autoritäärisesti tai ”liberaalisti” tukevia ehdokkaita. Voimme valita vain kapitalismin.

Vasemmistolainen (tässä: kommunistinen) lähestyminen politiikkaan tulisikin olla lähtökohtaisesti valtionvastainen. Epädialektinen ei tarvitse olla: valtionkin kautta voidaan saavuttaa joitain edistysaskeleita (hyvin pieniä sellaisia kylläkin).

Mutta kaiken kaikkiaan meidän tulisi korostaa johdonmukaisemmin sitä käsitystä joka meitä varhaisemmilla (marxilaisillakin) kommunisteilla oli valtiosta. Valtio ei ole neutraalina työkaluna vaan luokkavallan ylläpidon ja lujittamisen välineenä josta tulee päästä eroon. Valtiollinen politiikka tarjoaa vaihtoehdoiksi vain ruttoa ja koleraa. Hämmästyttävää kyllä, joskus toinen niistä voi olla fiksumpi valinta. Niin myös Ranskan presidentinvaaleissa. Macron on selvästi Le Peniä parempi vaihtoehto – mutta vihollisemme siitäkin huolimatta. Macron on vain fasismin voiton lykkäys ellei aitoa antikapitalistista liikettä kyetä luomaan Euroopanlaajuisesti valtioista riippumatta. Valitettavasti todellisuus ei ole tämän vaatimuksen puolella. On turha juhlia liberaaleista torjuntavoitoista.

Kommunistisen liikkeen näkymistä

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

Kuntavaalit olivat ja menivät. Sinällään on positiivista huomata että esimerkiksi Jyväskylässä porvarillisen politiikan edistyksellisempiä nimiä pääsi valtuustoon ja että pikimustaksi pikkuhiljaa muuttuva Perussuomalaiset ottivat takkiin pahasti. Terveisiä takiaispuolueelle! Iloitsen pienuudestanne!

Kuitenkin SKP:n kommunistien epäonnistuminen vaaleissa on saanut itseni pohtimaan parlamentaarisen vaikuttamisen rajoja ja suuremman muutoksen (joskus vallankumoukseksikin kutsututun Tapahtuman) mahdollisuuksia. Nähdäkseni suurin ongelma kommunistien toiminnan tyrehtymisessä on kommunistisen liikkeen puuttuminen. Maailmassa ei ole nähty suuria ja porvaristoa peljättäviä kommunistisia liikkeitä pitkään aikaan (ellei osaa globalisaation vastaisesta liikkeestä siihen laske). Suuret massat eivät liiku kommunistien suuntaan tällä hetkellä. Tällä on tietenkin vaikutusta myös SKP:n mahdollisuuksiin: puolue ei voida luoda liikettä tyhjästä. Puolue voi kyllä vaikuttaa orastavaan liikkeeseen myönteisesti mutta se ei koskaan voi toimita ensisijaisena liikkeen synnyttäjänä. Jollei ole liikettä, kuolee puoluekin.

Miksi vallankumousta vaativaa liikettä ei sitten ole olemassa? Olen hiukan taipuvainen ajattelemaan että läntisissä maissa asuvat ihmiset hyötyvät edelleen liiaksi koko globaalin kapitalismin hedelmistä jotta he voisivat olla tarpeeksi motivoituneita kumoamaan vallitsevan järjestelmän. Koko maailman mittasuhteissa myös suurin osa köyhistä on etuoikeutetussa asemassa. Olen hiukan Herbert Marcusen tapaan taipuvainen ajattelemaan että köyhälistö on niin voimakkaasti integroitu vallitsevaan järjestelmään – ja sen huippuaikojen tuottaman vaurauden nostalgiaan – että varsinaista kiinnostusta uuden yhteiskuntajärjestyksen luomiseen ei ole.

Tai ehkä olen väärässä. Ongelmana voi pikemminkin olla edelleenkin uusliberalismin ja muiden kapitalististen ideologioiden voimakas vaikutus. Voi olla, että yhteiskunnallinen mielikuvituksemme, kykymme kuvitella yhteiskunnallinen todellisuutemme radikaalisti toisenlaiseksi on yksinkertaisesti tyrehtynyt. Emme yksinkertaisesti osaa kuvitella vaihtoehtoa kapitalismille. Mikäli Neuvostoliitto oli millään mittapuulla positiivinen järjestelmä, niin ainakin se kykeni tarjoamaan ajatuksen ei-kapitalistisen järjestelmän olemassaolosta. Se kykeni tarjoamaan Toivon paremmasta, jostakin täysin toisenlaisesta. Salainen vakaumuksemme on, että kapitalismi on tullut jäädäkseen ja kun se kuolee, kuolemme me sen mukana, että edessämme on taistelevien luokkien yhteinen perikato.

Tärkein kysymys tällaisessa tilanteessa tulisikin olla se, kuinka voisimme herättää yhteiskunnallisen mielikuvituksen uudestaan?


Itse olen vakuuttunut että tarvitsemme rohkeaa ruohonjuuritason toimintaa, erilaisia yhteisöllisiä ja taloudellisia kokeiluja ihmisten arjessa. Kun arkisen toimintamme logiikka muuttuu, voimme myös pikkuhiljaa herättää kokemuksen toisenlaisen maailman mahdollisuudesta. Tällaiseen arkiseen, suoraan toimintaan myös SKP:n tulisi kohdistaa panoksiaan.  

Mitä kapitalismi on ja mitä se ei ole?

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

Toimittaja ja filosofi Pontus Purokuru on mainiossa Pro Gradu-työssään vuodelta 2014 eritelly kapitalismin käsitteen moninaisia merkityksiä. Yksi kapitalismin merkityksistä on ymmärtää kapitalismi markkinatalouden ”äärimuodoksi”. Kapitalismi on tällöin suitsimatonta markkinataloutta. Sosialismi ymmäretään tällöin kapitalismin säätelyksi, eikä omaksi yhteiskuntamuodokseen. Toinen tapa ymmärtää kapitalismi tulkita se toiminnan tavaksi, toimintalogiikaksi. Tällöin tarkoitetaan mitä hyvänsä voittoa tavoittelevaa tuotannollista toimintaa, jolloin esimerkiksi valtio voi asettua kapitalistin asemaan tavoitellessaan voittoja ja talouskasvua. Kolmas kapitalismin määritelmä tulee marxilaisesta perinteestä, jossa kapitalismi on kokonaisyhteiskunnallinen järjestelmä, jolla on omat lainomaiset tendenssinsä. Kapitalismi ymmärretään monimutkaiseksi ja globaaliksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Itse lisäisin näihin määritelmiin ajatuksen kapitalismista ideologiana. Arkikielisessä keskustelussa kapitalismi samaistetaan itsekkääseen omaneduntavoitteluun ja ahneuteen. Tällainen hieman psykologisoiva käsitys kapitalismista viittaa usein jonkinlaiseen ideologiaan, ajattelutapaan jota sitten joko kannatetaan tai vastustetaan. Sanaa käytetään usein tällöin ”kommunismin” vastinparina ja yleensä keskustelussa korostetaan kuinka ”ei olla sen enempää kapitalisteja kuin kommunistejakaan”.

Tämä on tietenkin itsessään ongelmallinen vastakkainasettelu sillä kapitalistina oleminen ei kerro yksilön mielipiteistä vaan hänen konkreettisesta asemastaan yhteiskunnassa. Kapitalistin asemassa oleva ihminen voi hokea olevansa hyvä ihminen ja tarkoittavansa vain hyvää työläisilleen, mutta kun hänen taloudelliset etunsa tulevat uhatuiksi, hän toimii kapitalistille ominaisella tavalla: irtisanoo työläisiä tai laskee palkkoja. Kapitalistina oleminen on valtapositio, ei sinänsä mihinkään ideologiaan sitoutumista.

Tämä ei tarkoita tietenkään etteikö kapitalisteilla olisi ideologiaa. Päinvastoin. On olemassa useita ideologioita, jotka monellakin tapaa pönkittävät ja ikuistavat kapitalistin yhteiskunnallista asemaa. Liberalismi on näistä ideologioista tunnetuin sen korostaessa yksityisomistuksen luonnonoikeudellista pyhyyttä. Kuitenkin kapitalisti voi täysin johdonmukaisesti omaksua myös autoritäärisempiä ideologioita omaa toimintaansa perustellakseen ja tukeakseen. Ei ole ollenkaan epätyypillistä kapitalisteille tukea verenhimoisia diktatuureja silloin kun sille on konkreettista tarvetta. Kapitalismin ja demokratian välistä yhteenkietoutumista ei ole koskaan ollutkaan.


Kapitalismin käsitteen ymmärtäminen ”ideologiaksi” tai ajattelutavaksi hämärtää keskustelua usein huomattavasti. Se olettaa neutraalin yhteiskunnallisen taustan josta riippumatta sitten kannatetaan joko kapitalistisia tai kommunistisia (tai mitä vaan) mielipiteitä. Kapitalismi ei ole ideologia vaikka jotkin ideologiat ovatkin kapitalistisia.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Utopias "move solely in the history which produces them"

All possibilities only attain possibility within history; even the New is historical. Even the Novum of an abolition of private property (which is anticipated by most social utopias, in that no longer topical section which transcends to the final level), even this Novum is not a priori unalterable. It looks very different in the work of the not very liberal Plato than in that of Thomas More, and very different again in his work than in that of Robert Owen. Not even the New itself, in its respective dimension, not even the utopian element, as pertaining to the superstructure, is invariant. The 'future ages' which Jacob shows to his sons on his deathbed are not the same, either in their content or in their concept of the future, as those which the chiliast Joachim of Calabrese had in mind in the thirteenth century, let alone those meant by Saint-Simon. What is invariant is solely the intention towards the utopian, for it is continuously discernible throughout history: yet even this invariance immediately becomes variable when it gets beyond expressing the first word, when it speaks the contents which are always historically varied. 


-- Ernst Bloch, "The Principle of Hope. Volume 2", sivu 480. --

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kävin YLEllä puhumassa utooppisesta ja dystooppisesta ajattelusta. Näkökulmani aiheeseen oli enimmäkseen filosofis-yhteiskuntatieteellinen. Kirjallisuuden asiantuntijaksi minua ei voi sanoa vaikka laajasti kaunokirjallisuudestakin nautin.

"Tulevaisuus pelottaa kirjallisuudessa, miksi dystopiat kiinnostavat?

Kirjallisuus kuvaa trendin- ja pakonomaisesti yhteiskuntia, joissa emme tahtoisi elää. Toisin sanoen dystopiakirjoja kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan enemmän kuin ennen. Suomessakin dystopioita on julkaistu tällä vuosikymmenellä jo ainakin 70, eikä dystopia jää vain aikuisten iloksi ja kauhuksi; lapset sekä nuoret kasvavat ikäviä yhteiskuntia kuvittelevan fiktion parissa. Ilmiötä taustoittavat kirjallisuudentutkija Maria Laakso ja filosofi Keijo Lakkala. Ohjelman on toimittanut Jani Tanskanen"

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Uusimmassa Elonkehässä kirjoitukseni Marxin luontoajattelusta!




Elonkehä 1/17 on painossa ja toivon mukaan tilaajilla pääsiäiseen mennessä.

Sisältö:

Sirpa Elina Tulirinta: Pääkirjoitus – Kiitos ja näkemiin
Anna Ekström: Kasvun ihmettä siemenistä!
Noora Hyrkäs: Kun sieni jatkaa sukua
Keijo Lakkala: Karl Marxin luontoajattelu
Tiedote – Siirretään Suomen ylikulutuspäivä
Uutinen – Lääketieteen asiantuntijat ehdottavat ”luontoaskelta” kroonisten tautien torjumiseksi
Mauri Leivo: Lintujärvellä
Juha Raipola: Leena Krohn ja toisenlaiset todellisuudet
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Kirja-arviot – Olli-Pekka Haavisto, Sirpa Elina Tulirinta
Anni Kytömäki: Malla ja Joel
Sirpa Elina Tulirinta: Uutta yhteiskuntaa rakentamassa
Yrjö Sepänmaa: Ympäristöestetiikan julkisuus
Keskustelua – Osmo Tammisalo