sunnuntai 26. maaliskuuta 2017


Viime kesänä kirjoittamani artikkeli "Utopia yhteiskunnallisen mielikuvituksen menetelmänä" on julkaistu Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura -lehden numerossa 1/2017. 

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Toivo ja Halu

Ernst Blochin filosofiassa utopia on Toivon Periaatteen (Das Prinzip Hoffnung) eräs olomuoto. Sen mukaan ihmisen olemassolo on aina pyrkimystä kohti parempaa, pyrkimystä tyhjyydestä, ei-mikyydestä (das Nichts) kohti täyttymystä, kohti subjektin ja objektin yhteensulaumaa. Bloch lähtee nälästä, puutteesta. Ihmistä motivoi eteenpäin puute. Puute synnyttää toiveen täyttymyksestä. Tämä toive voi ilmetä yksilön tajunnassa valveunina, fantasioina.

Valveunet eivät, toisin kuin Freudilla ole ensisijaisesti yöunien toissijaisia muotoja vaan niillä on oma logiikkansa. Siinä missä yöunet nostavat esille yksilön omia sisäisiä, tukahdutettuja muistoja ja kokemuksia, siinä valveunet suuntautuvat subjektista ulospäin. Ne muuttavat maailmaa yksilön kokemuksessa paremmaksi, valveunissa nälkä muuttuu kylläisyydeksi, yksinäisyys seurallisuudeksi, tyhjyys täyteydeksi, kylmyys lämmöksi ja kuolema elämäksi. Ihmistoiminnan suunta on pois puutteesta. Ihmistoiminnan ydin on Blochilla(kin) negaation negaatiossa.

Blochin filosofiassa myös utopiat ovat puutteen ja negatiivisen ylittämiseen tähtääviä kuvia. Ne ovat Toivon ilmaisuja ja ilmiasuja. Utopioita tutkinut Ruth Levitas on kuitenkin kyseenalaistanut tämän näkemyksen utopioista. Hänen mukaansa utopiossa kysymys toivon sijaan halusta, paremman olemassolon halusta (desire for better way of being). Kysymys utopioiden mahdollisuudesta on se kysymys joka halun ja toivon erottaa toisistaan. Utopia tutkii ja ilmaisee hänen mukaansa sen mikä on haluttua. Joissain yhteyksissä se ilmaisee myös toivon siitä, että nämä halut voisivat toteutua todellisuudessa, eivätkä pelkästään fantasioissa, mutta utopioiden ydin on paremman olemassaolon halussa. Toivon käsite rajoittaa Levitasin mukaan utopian "mahdollisten maailmojen" käsitteeseen. "Mitä voin Toivoa?" (ts. mitä on järkevää toivoa?) rajoittaa utopian liian tiukasti mahdollisuuden käsitteeseen ja tekee siitä liian ahtaan.

Levitasin mukaan utopia ei kuitenkaan vastaa kysymykseen siitä mitä voimme toivoa. Utopia käsittelee hänen mukaansa pikemminkin kysymystä "mistä voimme uneksia?". Utopian käsite nimenomaan halukäsitteenä ilmaisee nimenomaan unelmia, haluja.

En ole vielä varma mitä tästä erottelusta tulisi ajatella, mutta halun ja toiveen välinen jännite on askarruttanut minua viime aikoina.

Pitäisikö minun ruveta lukemaan sittenkin inhoamaani Deleuze'tä? Ajatuskin puistattaa, mutta ehkä D:llä saattaisi olla tähän jotain hyödyllistä. Muistaakseni onkin.

Verum-factum marxismissa

Esittelin tekstissäni Markkinafundamentalismin kritiikkiä Christer Lindholmin teosta Viis taloudesta! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin. Kirjassaan Lindholm esittää että "sen, minkä ihminen on luonut, hän pystyy myös muuttamaan” (s. 115). Tämä ajatus ei ole mikään uusi länsimaisen ajattelun historiassa ja jopa David Humen poliittisessa ajattelussa. Hänen mukaansa lain olemus yhteiskunnissa on pohjimmiltaan sopimuksenvarainen. Laki on luonteeltaan konstruktiivinen. Laki ihmisen luomus ja sellaisena se voi olla millainen hyvänsä. Kaikki missä näkyy ihmisen kädenjälki on pohjimmiltaan muutettavissa. 

Tämä ajatus on Giambattista Vicolta peräisin olevan verum-factum -periaatteen eräs muoto. Hänen mukaansa verum et factum convertuntur - se mikä on totta on päikseen vaihdettavissa sen kanssa mikä on tehtyä (Martin Jay: "the true and the made are interchangeable"). Ihminen voi tuntea ja tietää sen minkä hän on itse luonut. Tämä pätee esimerkiksi historiaan. Koska ihminen on luonut historiaa, hän voi myös tuntea sen. Luonnon tunteminen on puolestaan ihmiselle vaikeampaa, koska ihminen ei ole luonut luontoa vaan Jumala on sen luonut. 

Vicon ajatus on vaikuttanut valtavasti moderniin länsimaiseen ajatteluun. Tämä vaikutus ulottuu Karl Marxiin asti. Pääomansa ensimmäisen osan eräässä alaviitteessä Marx nostaa Vicon ajattelun esille verratessaan tätä Darwiniin: "Darwin oli kiinnostunut luonnollisen teknologian historiaan, ts. kasvien ja eläinten elimien muodostumiseen kasvien ja eläinten elämän tuotantovälineinä. Eikö yhteiskuntaihmisen, kaiken erityisen yhteiskuntajärjestyksen aineellisen pohjan, tuottavien elinten muodostumishistoria ansaitse samaa huomiota? Ja eikö sen kirjoittaminen olisi helpompaa, koska Vicon sanonnan mukaan ihmiskunnan historia eroaa luonnonhistoriasta siinä, että me olemme itse tehneet edellisen mutta emme jälkimmäistä?" (Pääoma 1, 2013, s. 338). 

Marxin viittaus Vicoon viittaa ensisijaisesti teknologiaan, minkä vuoksi Vicon vaikutusta Marxiin on pidetty korkeintaan epäsuorana. Länsimarxilaiset ajattelijat (kuten Lukacs) kuitenkin omaksuivat tämän ajatuksen omaan marxismiinsa erottaessaan historian ja luonnon toisistaan. Tietomme maailmasta koskee historiaa ei luontoa, tietomme on historiallista. 

Tämä johtopäätös ei kata kaikkea marxismia, mutta suureen osaan länsimarxilaisia ajattelijoita tällä oli suuri vaikutus. Martin Jayn (Marxism and Totality, s. 36) mukaan verum-factum -periaatteen omaksumisella on kuitenkin jännitteinen suhde marxismiin: jos voimme tietää varmasti vain sen minkä olemme tehneet, koskee tuo tieto aina jo tehtyjä asioita. Se ei voi suuntautua tulevaisuuteen, mihin taas marxismi kaikissa muodoissa teoreettisesti ohjatun praxiksen ajatuksellaan aina pyrkii.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Markkinafundamentalismin kritiikkiä

Julkaistu Elonkehässä.

Christer Lindholm esittää kirjassaan Viis taloudesta! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin (Vastapaino, 2016) viisi myyttiä, joiden avulla hallitseva eliitti toteuttaa talouspolitiikkaansa. Nämä myytit ovat: markkinat hoitavat kaiken, julkinen sektori ongelma, verot ovat haitallisia, tarjonta luo oman kysyntänsä sekä globalisaatio on tullut jäädäkseen. Näistä myyteistä on listan neljäs myytti kenties kaikkein ajankohtaisin. Niin sanotun tarjontapuolen taloustieteen näkemyksen mukaan ”kaikki, jotka ovat halukkaita työskentelemään vallitsevalla palkkatasolla myös voivat työllistyä” (s. 96). Tähän älynväläykseen myös istuva hallituksemme perustaa työllisyyspolitiikkansa. Ajatuksena on, että töitä kyllä riittää kaikille, minkä vuoksi työttömyys on lähinnä yksilön oma vastuuton valinta.

Lindholmin listaamat myytit pohjaavat 1970-luvulta asti hegemonisessa asemassa olleeseen uusliberaaliin ideologiaan (nimenomaan ideologiaan, ei taloustieteeseen), jota Lindholm kutsuu kirjassaan ”markkinafundamentalismiksi”. Markkinafundamentalismille on tyypillistä ”järkkymätön usko markkinoiden kykyyn ratkaista kaikki kuviteltavissa olevat ongelmat parhaalla mahdollisella tavalla” (s. 10). Markkinafundamentalistisessa ideologiassa tavoitteena on Lindholmin mukaan täydellisten markkinoiden utopia. Hänen mukaansa markkinataloudessa ”on sisäänrakennettu eturistiita, josta markkinafundamentalistit puhuvat hyvin hiljaa, sikäli kuin puhuvat siitä ollenkaan. Siinä missä maksimaalinen kilpailu palvelee kuluttajien etua takaamalla paremman hinta-laatu -suhteen, yritykset pystyvät puolestaan kasvattamaan voittojaan päinvastaisella tavalla, rajoittamalla kilpailua. Varsinainen päävoitto on monopoliasema jonkin palvelun tai tuotteen tuottamisessa” (s. 33). Eli toisin sanoen: markkinafundamentalistien ylistämä kilpailun ja valinnan vapaus ovat todellisessa markkinataloudessa silkkaa potaskaa.


Lindholm on kuitenkin on kuitenkin optimisti markkinafundamentalismin vastustuksessaan: hänen mukaansa ”sen, minkä ihminen on luonut, hän pystyy myös muuttamaan” (s. 115). Sama pätee myös markkinatalouteen. Tämä onkin onkin tärkeä, mutta kokonaan unohtunut aspekti talouskeskustelussa. Niin sanotut jälkikeynesiläiset (joita on viime aikoina tutkittu myös radikaalissa yhteiskunnallisessa keskustelussa) jäävät teorioissaan kapitalismin vangeiksi. Lindholmille vaihtoehdon tarjoavat paikallisvaluutat, jotka olisivat riippumattomia niin ylikansallisista kuin kansallisistakin pankeista. Tämä on mielestäni kokeilemisen arvoinen ajatus.  

Yhteiskunnallisen mielikuvituksen soveltamista

Julkaistu Elonkehässä.

Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin vuonna 2015 julkaistu Talouden uudet muodot -kirjoituskokoelma (Into) pohjautuu Jyväskylän yliopistolla pidettyyn talouden ja politiikan suhteita käsittelevään luentosarjaan sekä sen päättäneeseen kollokvioon. Suurin osa kokoelman teksteistä on peräisin tämän kollokvion annista. Tekstit käsittelevät yhtä lailla fossiilikapitalismin loppua kuin perustuloakin. Osuuskuntatoiminnankaan mahdollisuuksia haastaa vallitseva talouselämä ei ole unohdettu. Myös (jälki)keynesiläiselle keskustelulle on annettu tilaa, vaikka en henkilökohtaisesti näekään sitä minään talouden uutena muotona vaan pikemminkin eräänä kapitalismin hallinnan menetelmänä. Myöskään prekarisaatiota (jota käsitellään Mikko Jakosen sinänsä hyvässä tekstissä) on mielestäni vaikea pitää minään talouden uutena muotona. Onhan prekariaatti ollut jo kauan nykyisen talouden olennainen piirre.

Kaikki kirjan tekstit eivät siis harmillisesti esittele uudenlaisia talouden muotoja, mutta kuitenkin kirjan yleisenä pyrkimyksenä on esitellä erilaisia tapoja järjestää talous ei-kapitalistisesti (tai ainakin ”vähäkapitalistisesti”). Esitellyt talouden muodot tulee nähdäkseni tulkita tämän kirjan kontekstissa yhteiskunnallisen mielikuvituksen soveltamiseksi, pyrkimykseksi hahmottaa tuotannon ja kulutuksen puitteissa syntyvät yhteiskunnalliset suhteet täysin uudella tavalla.

Kirjan toimittajien mukaan nykyinen talouskriisi sekä siihen likeisesti liittyvä ekologinen kriisi on asettanut vaatimuksen uusien talouden muotojen kehittämisestä. He esittävätkin kysymyksen: ”millaisia voisivat olla talouden uudet muodot, jotka pyrkivät rakentamaan uusia tai uusvanhoja reittejä ulos taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja ekologisesta kriisistä?” (s. 11). Kapitalismin murentuessa omaan mahdottomuuteensa, tulee mahdolliseksi ja jopa välttämättömäksi kehitellä uudenlaisia taloudellis-yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Syvävihreällekin henkilölle kirjassa riittää siis pureksittavaa. Jopa neljä kirjan artikkeleista käsittelee suoraan ekologisen talouden mahdollisuuksia. Tero Toivasen ja Juhana Venäläisen commonseja eli ns. ”yhteisvaurautta” käsittelevä artikkeli, Tere Vadénin fossiilikapitalismia käsittelevä teksti, Vesa-Matti Lahden jakamistaloutta esittelevä kirjoitus sekä Paavo Järvensivun degrowth -ajattelua puiva artikkeli pureutuvat kaikki tärkeisiin vihreän talouden kysymyksiin. Näihin neljään tekstiin erityisesti sopii syvävihreän suunnata katseensa.  

Rahaa on

Julkaistu Elonkehässä.

Iskelmälaulaja Fredi kertoi vuonna 1969 levyttämässään laulussa kulkevansa kolmatta linjaa pitkin ja takaavansa rahaa löytyvän. Raha oli 60-luvulla tiukassa, mutta niin se on edelleenkin. Raha on ymmärretään usein luonteeltaan niukaksi ja jopa hyvinvointipalveluiden kannattavuutta mitataan sillä, miten hyvin niiden ylläpitoon riittää rahaa. Myös keskustelu niin sanotusta ”kestävyysvajeesta” nojaa ajatukseen rahan niukkuudesta. Tämä ajatus onkin kauppatieteiden tohtori Paavo Järvensivun kirjan Rajattomasti rahaa niukkuudessa (Into, 2016) kritiikin kohteena.

Järvensivun mukaan vallitseva talousajattelu ajattelee rahan ja konkreettisten luonnonresurssien välisen suhteen kokonaan nurinkurisesti. Sen oletuksiin nimittäin kuuluu hänen mukaansa ajatus luonnonvarojen loputtomuudesta ja rahan niukkuudesta vaikka tosiasiassa asiat ovat juuri päinvastoin. Raha ei edes periaatteessa voi loppua kesken.

Järvensivun mukaan raha luodaan aina valtion tai vastaavan instituution taholta velkasuhteena. ”Uutta rahaa luodaan, kun valtio ottaa lainaa julkista kulutusta varten tai kun yksityishenkilöt ja yritykset lainaavat rahaa liikepankista. Pankit eivät lainaa olemassa olevia talletuksia eteenpäin, vaan päinvastoin lainat synnyttävät talletuksia. Rahaa poistuu talouden kierrosta kun valtio verottaa yksityisiä toimijoita tai kun yksityishenkilöt maksavat lainansa takaisin” (s. 32). Rahaa siis syntyy ja tuhoutuu velkasuheiden sopimisen ja purkamisen myötä jatkuvasti. Edes verotus ei ole rahan ottamista pois yksityiseltä kansalaiselta vaan velkasuhteen tuhoamista. Rahan rajattomuus huomioimalla voidaan siirtää huomio siihen mikä todella on tärkeää: rajallisiin, niukkoihin resursseihin. Järvensivu arveleekin, että ehkä ”juuri rahakysymyksissä otsaansa ei kannata rypistellä” (s. 213). Rahalla ei ole merkitystä elossapysymisen kannalta, mutta luonnon materiaalisuudella on.


Kuten tämä esimerkki osoittaa, on Järvensivun ajattelu selkeää ja loogista, mutta yksi asia ainakin minua jäi vaivaamaan: kapitalismin käsitteen puuttuminen. Järvensivu puhuu kyllä markkinataloudesta ja rahataloudesta mutta kapitalismin sosiaaliseen valtaan liittyä luokkavalta jää häneltä avaamatta. Kapitalismi ei käsitteenä viittaa pelkkään talousjärjestelmään vaan kokonaiseen yhteiskuntamuotoon, jossa voittomotiivi on kaikkia sosiaalisia suhteita järjestävä tekijä. Tämä ei muutu pelkillä institutionaalisilla reformeilla vaan sosiaalisten suhteiden juuriin menevillä muutoksilla. 

Vastakkainasettelujen aika ei ole koskaan ohi

Julkaistu Elonkehässä.

Lähestyin Ville Lähteen esseekokoelmaa Paljon liikkuvia osia varovaisesti. Halusin kovasti pitää kirjasta, mutta samalla epäilin sitä voimakkaasti. Pelkäsin kirjan lähestyvän poliittisia ja yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja kantaaottamattoman neutraalista näkökulmasta. Näin ei kuitenkaan ole. Lähteen keskeinen ajatus tuntuu pikemminkin olevan että vastakkainasetteluja onkin paljon enemmän kuin olemme yleensä ajatelleet. Nämä vastakkainasettelut eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia, kahden vaihtoehdon välisiä yhteentörmäyksiä, vaan monimutkaisia, vaihtoehtojen sisällä ilmeneviä vastakkaisuuksia. Yhteiskunnallisessa väittelyssä käyttämämme käsitteet eivät ole merkitykseltään suljettuja vaan jatkuvan neuvottelun ja kiistelyn kohteita. Tämä ei ole Lähteen tuotannossa uusi ajatus. Jo hänen väitöskirjansa Rousseau's Rhetoric of 'Nature' vuodelta 2008 allekirjoitti tämän ajatuksen.

Väitöskirjassaan Lähde käsitteli käsitteen ”Luonto” moninaisia merkityksiä. Myös Paljon liikkuvia osia panostaa syvällisesti tämän tematiikan perkaamiseen. Kun vetoamme väittelyissämme luontoon tai luonnollisuuteen, on oletuksena joka kerta se, että puhumme yhdestä ja samasta asiasta, yhdestä ja samasta luonnosta vaikka esimerkiksi uskonnollinen käsitys luonnonjärjestyksestä on merkitykssisällöltään kokonaan toinen kuin vaikkapa biologien käyttämä luonnon käsite – fyysikoiden luontokäsitteestä puhumattakaan. Luonnosta voidaan puhua koko kosmoksena, mutta luonnon käsite voidaan rajata myös maapallolla esiintyvään biologiseen elämään. Nämä merkityserot usein hämärtävät keskustelua ja aiheuttaa paljon ohipuhumista. Olisi kuitenkin Lähteen mukaan tärkeää osata erottaa se, koskeeko erimielisyytemme itse asiaa vai ymmärrämmekö koko asian niin eri tavalla että väittely käy mahdottomaksi.

”Ohipuhumisen sijaan ihmiset voivat ymmärtää toisiaan ja tarkentaa, mistä asiasta on puhe. Tämä ei tarkoita erimielisyyksien unohtamista. Se antaa mahdollisuuden ymmärtää, millaisia eroja heidän näkemyksissään esimerkiksi maanpäällisestä luonnosta on” (s. 36). Luonnon käsite sekä erityisesti siihen sidottu normittava käsite ”luonnollisuus” ovat erinomainen esimerkki siitä kuinka harhaanjohtavan yksinkertainen dikotomia luonnollisen ja luonnottoman välillä on – ainakin silloin kun näitä termejä ei avata.

Yksinkertaiset dikotomia ilmentävät yksinkertaista ajattelua. Tämä koskee erityisesti ihmisen ja luonnon välistä dikotomiaa. Paljon liikkuvia osia pyrkiikin opettamaan monimutkaista ajattelua. Se opettaa meidät epäilemään yksinkertaisia vastakkainasetteluja ja löytämään niiden sisältä monimutkaisia vastakkainasetteluja. Tätä tarkoitusta silmällä pitäen Lähteen kirja on mielestäni
parasta yhteiskunnallisesti osallistuvaa filosofiaa johon olen hetkeen törmännyt. Sellaista toivoisi esiintyvän enemmänkin. Se muistuttaa, että vastakkainasettelujen aika ei ole koskaan ohitse – eikä vähiten vastakkainasettelujen olettamien vaihtoehtojen sisällä.