perjantai 18. elokuuta 2017

Ilmastonmuutoksesta asiantuntevasti mutta latteasti

 Muiden muassa tietokirjailijana, valtion luonnonsuojelunvalvojana WWF Suomen suojelujohtajana, Metsähallituksen ylitarkastajana ja Urho Kekkosen kansallispuiston johtajana toimineen Pekka Borgin tuorein teos Sovussa luonnon kanssa. Kertomuksia elämästä, viisaudesta, välinpitämättömyydestä (Suomen ympäristösuojelu, 2017) on kokoelma lyhyitä kirjoituksia enimmäkseen ilmastonmuutoksesta ja sen tuomista uhkakuvista, mutta myös saamelaisten asemaa kolonialisoituna kansana sekä lihansyönnin ongelmallisuutta tarkastellaan.

Kirjan aiheet ovat siis ilman muuta tärkeitä ja kirjan teemoista Borg kirjoittaakin asiantuntevasti. Ilmastonmuutoksen hurjia seurauksia Borg kuvaa erityisen pelottavalla tavalla. Borgin käsittelyssä käy selväksi myös erityisesti ilmastokauppaan nojaavan ilmastostrategian heikkous. Suurin ongelma on Borgin mukaan se, että päästöoikeuksia on laitettu kaupankäynnin kohteeksi jo lähtökohtaisesti liian paljon. ”Käytännössä päästöoikeuksia on kuitenkin jaettu EU:n päästökauppajärjestelmässä alunperin valtavasti liikaa, pitkälti saastuttajien harjoittaman lobbauksen vuoksi” (s. 76). Tämän lisäksi päästökauppajärjestelmässä on yksi erittäin suuri ongelma. Se ei kyseenalaista tuotannon ja siten kulutuksen supistamisen tarvetta, vaan luottaa yltiöoptimistisesti jatkuvan kasvun mahdollisuuteen. Ilmastohaaste onkin Borgin mukaan ymmärrettävä osana laajempaa maailmankatsomusten kamppailua, jossa vastakkain ovat kasvuun tähtäävä talous ja luonnon kanssa sovussa elävä, paikallisuuteen perustuva luonnonvaratalous.

Borgin Luonnon kanssa sovussa ei siis ole vailla meriittejä. Kirjan aiheet ovat tärkeitä ja niitä on käsitelty asiantuntevalla otteella. Lukuelämyksenä kirja on kuitenkin lattea. Kielellisesti kirja ei elä. 120 sivuiseksi kirjaksi Luonnon kanssa sovussa tuntuu erittäin raskassoutuiselta ja puuduttavalta luettavalta. Tekstit ovat kirjassa myös kovin lyhyitä, jolloin näitä aiheita ei voida käsitellä kuin pintaa rapaisemalla. Onkin kysyttävä, kenelle kirja on oikein tarkoitettu? Ainakaan vihreästi orientoituneet ihmiset eivät tästä saa kovin paljoa irti. Ilmastonmuutoksesta saa saman informaation irti mediaa ja ilmastokeskustelua aktiivisesti seuraamalla. Pinnallisuutensa vuoksi myös ei-vihreät tarttuvat mielellään johonkin kattavampaan ja paremmin kirjoitettuun teokseen.


Kirjaa ei myöskään voi pitää provosoivaan ilmastoherättelyyn tarkoitetuksi muuten kuin viimeisen, ilmastonmuutoksen dramaattisia seurauksia kolmenkymmenen ja sadan vuoden aikajänteellä tarkastelevan tekstin osalta. Kirjan viimeinen teksti onkin itsessään jo kiinnostavan kirjan aihe. Olisi erittäin mielenkiintoista lukea kokonainen kirja ilmastonmuutoksen seurauksista sadan vuoden kuluttua. Kenties Pekka Borgin kannattaisi kokeilla uraa post-apokalyptisen dystopiakirjallisuuden saralla? 

perjantai 4. elokuuta 2017

Politiikan varsinainen määrilelmä?

"Jos KGB tiedustelee minulta toisinajattelijan henkilöllisyyttä tai Vankileirien saariston käsikirjoituksen kätköpaikkaa, minun pitäisi kertoa totuus. Vaikka esimerkki onkin triviaali, voimme silti vetää siitä tärkeän johtopäätöksen. Kysymykseen siitä, milloin totuus on kerrottava ja millin se on salattava, on vastattava ei pelkästään eettisen vaan myös poliittisen harkinnan kautta, sillä vastaukseni eivät kohdistu ainoastaan minun henkilööni, omaantuntooni ja moraaliini tai edes nimeltä mainittujen muiden henkilöiden elämään, vaan suoraan julkiseen tilaan sinänsä sekä anonyymin kollektiivin kohtaloon. Tämä on itse asiassa poltiikan varsinainen määritelmä." - Cornelius Castoriadis 

tiistai 18. heinäkuuta 2017

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Otteita Lucas Misserin artikkelista "Evantropia and Dysantropia: A Possible New Stage in the History of Utopias"

"Utopia can be understood originally as a place that does not exist and as a good place at the same time; in other words, he latter meaning allows to consider it as the fictional idea of a good society. These utopian images are important because they play the role of normative models to judge factual societies and provide blueprints for their replacements, although these models should be flexible and modifiable in order to avoid totalitarianism (Sargent 1994: 24). In consequence of the ambiguity between a dreamed society and its non-existence, More left a problematic legacy to utopian thought from the very coinage of the term. Are utopias by definition possible or impossible? Here comes the distinction I want to stress: utopias can be considered either as a fictional image of a society or a method of thinking through social challenges. Both ways of considering utopias—as image or as method—share common traits. The most crucial seems to be that an imagined or evaluated aspect is a conception of a good or at least a just society. For this reason utopias are not the same as myths or other fictions such as robinsonades, fantastic or fairy tales. The utopia of More is an image of a better society; it is set in a still unknown continent—the Americas. For some scholars, it is not possible to interpret More as aiming towards future utopian projects because he was considering the utopia in relation to his contemporaneity (Heller 1980: 7). Also, there is an interpretation called “the Roman Catholic interpretation” of Raymond W. Chambers—a scholar and biographer of More. This interpretation explains that the possible objective of More was to use the mirroring feature of his utopian image to show his contemporaries how shameful it could be to find happy austere pagans living in better conditions than Christians (Elliot 1963: 317)."

"The social counter-image that More depicted in his little book is not perennial, even when some of the social criticisms are still valid. This is because there are some ideas that are hard to be supported nowadays, for instance: the slavery of the prisoners and the practice of marking their ears and forehead, and even some of less shocking suggestions could face strong opposition, such as the case of garment uniformity. In twentieth-century dystopias such as Aldous Huxley’s Brave New World, the homogeneity and stability—which are positive values for Thomas More—are described as the opposite ones: disvalues or dangerous values. As a useful convention the followers of the literary approach to utopia distinguish between “eutopia” (the depiction of the good possible society) and “dystopia” (a negative counterpart of utopia). But they still consider both as utopias in general (Trousson 1995; Comparato 2006), since the critical function remains the same, i.e. mirroring the real societies in a critical way. "

"After that distinction some sociologists and philosophers started to think of the concept not only as the counter-image but also as a way of thinking: the idea of utopian thought. Utopian thought changes its images according to the real needs the utopian thinkers find in their contemporaneity. In answer to my question asked at the beginning of this section—yes, utopian images are possible and in many cases become real communities; however, as soon as one realises that they are utopias, they will stop being ones."

"Nevertheless, this is not the end of utopian thought as some might believe (Marcuse 1986: 7). In new social conditions, new needs appear and the imagination starts to work in order to fulfil these needs and criticise the failures of the fulfilled utopia by imagining a new improved one."


"In the twentieth century—and thanks to the critical influence of Wells but overall because of the World Wars—utopian imagination exaggerated its pessimistic side. Dystopias proliferated, warning us how badly humans were doing and which social institutions needed to be changed. Utopian thought was linked to Marxism and criticised as a heresy (Molnar 1970: 7) and a mean to tyranny and violence (Popper 1967: 429). Nonetheless, the criticism was misguided insofar as critics commonly mistook utopian image for utopian method (Levitas 2010: 530). Utopian images expire with the progress of time, but the utopian method remains a useful tool to criticise our societies. Criticism needs a normative ideal dimension to compare the actual needs and errors with our possible solutions and actions. The danger does not lie in creating utopias, but in ceasing to create them"

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Utopia: neljä näkökulmaa

 Vaikka itse ilmiö, täydellisten yhteiskuntien pohtiminen ja kuvitteleminen, voikin olla merkittävästi vanhempi, itse termi "utopia" otti käyttöön vasta Thomas More vuonna 1516 ilmestyneessä samannimisessä kirjassa. Termillä on sen kehittämisestä asti ollut kaksoismerkitys. Toinen sen merkityksistä viittaa eu-topiaan, siis "onnelliseen paikkaan". Termin toinen merkitys puolestaan viittaa ou-topokseen, "ei-paikkaan", "paikkaan jota ei ole". Thomas More ja hänen ystävänsä Erasmus Rotterdamilainen olivat aluksi viitanneet Moren kirjoittamaan Utopia -teokseen nimellä "Nusquama". Tällä termillä on juurensa latinan kielessä ja se tarkoittaa kirjaimellisesti ottaen "ei-missään". More kuitenkin myöhemmin antautui neologismin hengelle ja muutti termin tutumpaan "utopia" -muotoon. Hän yhdisti kreikan kielen latinaksi litteroidun ou -etuliitteen (latinaksi "u") kreikan kielen paikkaa tai aluetta merkitsevään sanaan topos. Ääneen lausuttuna ou-topos kuitenkin kuulostaa tismalleen samalta kuin eu-topos, jossa etuliite eu konnotoi kreikan kielessä kaikkeen hyvään aina ideaalisesta menestyvään ja täydelliseen. (Manuel & Manuel 1979, 1.)

Tämä utopian käsitteen perusmerkitys on kuitenkin omiaan aiheuttamaan sekaannuksia ja typistämään termin merkityksen pelkästään mahdottomaksi fantasiaksi. Arkikielisessä puheessahan utopialla on hyvään mutta olemassaolemattomaan ja siksi mahdottomaan yhteiskuntaan viittaava merkitys. Tämä arkikielinen merkitys valuu usein tieteellisempäänkin kieleen ja siksi käsitteen tutkiminen saattaa vaikuttaa turhalta. Tämä merkitys myös helposti mitätöi paremmasta yhteiskunnasta käytävän spekulatiivisen puheen epäkäytännölliseksi haaveiluksi ja tehdä utopistista pelkän hyvää tarkoittavan uneksijan. [1]

Toisaalta utopian käsitteen arkikielinen merkitys ja siihen sisältyvä utopioiden torjunta voi saada myös vihamielisiä sävyjä. Tällöin utopia nähdään erittäin vaarallisena tienä totalitarismiin. Tällaista positiota voidaan kutsua "antiutopistiseksi", utopian vastaiseksi. Position kuuluisimpina puhemiehinä voidaan pitää Karl Popperin, Friedrich Hayekin, George Katebin ja Isaiah Berlinin kaltaisia filosofeja. Arkikielinen, antiutopistinen utopian käsite ei kuitenkaan missään nimessä tyhjennä utopiaan 500 vuoden aikana kiinnittyneitä merkityksiä. Ruth Levitasin mukaan tyypillisesti utopiatutkimuksessa voidaan törmätä kolmeen utopioihin kohdistuvaan näkökulmaan. Ensimmäinen näistä koskee utopioiden sisältöä, toinen muotoa ja kolmas funktiota. Levitas itse lisää mukaan vielä neljännen merkityksen. Hän näkee utopiat ennen muuta paremman olemassaolon halun ilmaisuiksi.

Sisällön näkökulma utopioihin perustuu oletukseen, että utopian tulisi olla kuvaus hyvästä yhteiskunnasta. On Levitasin mukaan ilmeistä että nämä kuvaukset vaihtelevat paitsi yksilöllisten mieltymysten niin myös sosiaaliryhmien (esimerkiksi yhteiskuntaluokkien) ja historiallisten aikakausien mukaisesti. Utopioiden sisältö onkin useimmille ihmisille kaikkein kiinnostavin aspekti utopioissa. Sisällöllinen näkökulma kutsuu Levitasin mukaan ihmisiä pohdiskelemaan, millainen voisi olla hyvä yhteiskunta ja olisiko se todella hyvä, mikäli se olisi todellinen. Sisällölliset näkökulmat utopioihin ovatkin pitkälti normatiivisia, mikä tekee sisällöllisistä utopioista hankalan yleisen utopian määritelmän. Utopioiden sisällöt vaihtelevat niin valtavasti että tietyn utopian sisältöä ei voida käyttää yleisenä utopian piirteenä. Utopioilla ei ole mitään tiettyä yksittäistä sisällöllistä piirrettä jonka täytyisi välttämättä olla kaikkien utopioiden piirre. Vaikka kaikisssa tähänastisissa utopioissa olisi jokin tietty piirre, ei myöhempiin utopioihin ole välttämättä sisällyttävä tätä piirrettä. (Levitas 2010, 4-5.)

Sisältönäkökulma utopioihin joutuu Levitasin mukaan ottamaan huomioon myös kysymyksen mahdollisuudesta. Jotkut henkilöt haluavat vastoin utopian käsitteen arkista merkitystä väittää että utopiat eivät suinkaan ole mahdottomia vaan että ainakin jotkut tärkeät utopiat ovat realistisia. Tällainen väite tunnistaa kyllä sen että käsityksemme realistisesta ovat sosiaalisesti rakentuneita, minkä vuoksi realismiin vetoavia väitteitä on lähestyttävä varauksella, mutta se myös samalla pitää kiinni ajatuksesta että epärealistiset kuvat hyvästä yhteiskunnasta ansaitsisivat vähemmän huomiotamme kuin realistiset. Levitasin mukaan kysymys utopioiden realistisuudesta ei ole niin ratkaiseva kuin ajatellaan vaan myös epärealistiset haaveet voivat olla hedelmällisiä. (Levitas 2010, 5.)

Toinen yleinen näkökulma utopioihin koskee utopioiden muotoa. Muotoa korostava näkökulma tarkastelee klassisten utopiateosten, erityisesti Thomas Moren Utopian muotoa ja vertaa myöhempiä teoksia tämän teoksen asettamaa mallia vasten. Muotonäkökulmasta katsottuna utopia on ensisijaisesti kaunokirjallisuuden genre, johon kuuluvat teokset sisältävät enemmän tai vähemmän yksityiskohtaisen fiktiivisen kuvauksen ihanneyhteiskunnasta. Thomas Moren Utopia otetaan siis tarkastelun lähtökohdaksi ja vain Moren teoksen asettamaan muotoon sopivat tekstit lasketaan utooppisen ajattelun kaanoniin. Suomessa näin on toiminut esimerkiksi Petteri Pietikäinen, joka väittää Moren teoksen olevan ainoa kirjallinen lähde utooppiselle ajattelulle (Pietikäinen 2016, 9). Levitasin mukaan tällainen näkemys utopiasta on liian ekslusiivinen. Kaikki utopiat eivät nimittäin ole ottaneet kirjallisen genren muotoa. Lisäksi Levitasin mukaan utopiat kukoistavat kirjallisina muotoina vain tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Levitas kysyykin, kun tällaiset olosuhteet katoavat, eikö muka ole olemassa utopioitakaan? Laajempi utopioita koskeva historiallinen vertailu vaatii kuitenkin Levitasin mukaan inklusiivisempaa lähestymistapaa ihanneyhteiskunnan kuvaukset eivät ole ottaneet utopiakirjallisuuden muotoa. (Levitas 2010, 5.)

Kolmas lähestymistapa utopioihin keskittyy niiden funktioon. Funktionaalinen lähestymistapa vie meidät Levitasin mukaan jo kauemmas utopioiden arkipäiväisestä merkityksestä eikä se siksi ole kovin ilmeinen. Funktionaalisen lähestymistavan mukaan utopiat esittävät yhteiskunnalliselle toiminnalle tavoitteen – tai ainakin utopiat nostavat esille kysymyksen siitä, mitä yhteiskuntana oikeastaan tavoittelemme (Levitas 2010, 6). Tällöin utopioiden ei ajatella termin arkikielisen käytön mukaisesti olevan mahdoton vaan pikemminkin vahvasti mahdollisen piirissä. Voidaan jopa väittää että funktionäkökulmasta katsottuna kaikilla yhteiskunnallisilla liikkeillä, poliittisilla puolueilla ja ideologioilla on oma utopiansa – joko ääneen lausuttu tai implisiittinen.

Jotkut teoreetikot ovat kuitenkin ottaneet vakavammin funktionaalisen tavan käsitellä utopioita. Esimerkiksi marxilaisessa poliittisen filosofian perinteessä utopioilla on nähty joko vallankumousta estävä tai vallankumoukseen mobilisoiva funktio. Marxin ja Engelsin on katsottu hylkäävän utopian siksi että se toimii vallankumousta jarruttavana tekijänä, mutta esimerkiksi Ernst Blochin filosofiaan sisältyvä "lämpimän virran" ajatus korostaa utopian mobilisoivaa funktiota. Hänen mukaansa marxismiin sisältyy paitsi "kylmä virtaus", periksiantamaton tieteellinen asenne, joka keskittyy tutkimaan vallitsevan yhteiskunnan historiallisia tendenssejä sekä siihen sisältyviä mahdollisuuksia parhailla mahdollisilla tieteellisillä menetelmillä, niin myös innostuksen ja vallankumouksellisen intohimon "lämmin virtaus" (Bloch 1986a, 209). Marxismin lämmin virtaus on keskeisesti mobilisoivaksi katsottava utooppinen aspekti. Toinen marxilainen utopioiden mobilisoivaa funktiota korostanut ajattelija oli William Morris, jolle utopioilla oli "halun opettamisen" funktio. (Levitas 2010, 6-7.)

Utopioilla voidaan Levitasin (2010, 208) mukaan ajatella olevan muutoksen mobilisoimisen lisäksi kaksi muuta keskeistä funktiota. Ensimmäinen niistä on kompensaatio. Utopioista haaveileminen voi toimia pelkkänä vallitsevan yhteiskunnan ongelmien ja vajavaisuuksien kompensaationa, jolloin haaveilemisesta tulee pääasiallinen toiminnan muoto yhteiskunnan kritisoinnin tai muuttamisen sijaan. Toinen utopioiden funktio voi olla kritiikki. Utopioiden kehitteleminen tulee aina jo implisiittisellä tasolla ilmaisemaan reaalisen maailman vajavaiseksi ja muutosta kaipaavaksi. Miksi kehitellä utopioita jos nykyisyydessä ei ole mitään ongelmia? Utopian asettaminen vastakkain yhteiskuntamme kanssa luo vertailutilanteen jossa oma yhteiskuntamme väistämättä näyttäytyy ongelmallisena. Tätä kontrastivaikutukseen perustuvaa kikkaa käytti jo Thomas More Utopiassaan. Hän jakoi teoksen kahteen osaan: oman aikansa Englannin ongelmien kuvaamiseen ja Utopian saaren "täydellisen tasavallan" kuvaamiseen. Kun olemme lukijoina kerran vierailleet Utopian saarella, tulemme retrospektiivisesti nähneeksi Englannin valtavan ongelmallisena. Tulemme väistämättä suosineeksi utopiaa.

Levitasille nämä kaikki erilaiset utopioiden funktiot voivat olla täysin relevantteja, mutta funktioista itsestään käsin on hankala selittää funktioiden moninaisuus. Miksi utopioilla on juuri nuo ominaisuudet eikä jotakin muita? Levitas nostaa funktioita selittäväksi käsitteeksi "halun". Utopioilla on juuri nuo funktiot koska niihin kaikkiin sisältyy sama tavoite, sama halu. Kaikki utopiat haluavat parempaa olemassaoloa. Myös kompensaatio, joka voidaan nähdä utopioiden negatiivisena funktiona, haluaa parempaa olemassaoloa. Halun käsite korostuukin Levitasin ajattelussa voimakkaasti. Hänen mukaansa toivon käsite ei ole tarpeeksi kattava käsittämään kaikkia utopian lajeja. Toivon käsitteeseen sisältyy hänen mukaansa aina kysymys toiveen toteutumisen mahdollisuudesta. Utopiaankin liitetty toivo olisi turhaa ellei ajatus utopian toteutumisesta olisi läsnä. Haluun ei kuitenkaan Leviasin mukaan liity mahdollisuuden käsite yhtä voimakkaasti: halu suuntatuu kohteeseensa oli sen saavuttaminen mahdollista tai ei. Utopia ilmaisee ja tutkii sitä mikä on haluttua. Parempaa olemassaoloa voi haluta vaikka toivoa paremman olemassaolon toteutumisesta ei ole. Haluun voi kyllä Levitasin mukaan sisältyä joissakin olosuhteissa toivo siitä että nämä halut voisivat toteutua, vaikka käsitteellisesti toivo on kuitenkin aina alaltaan pienempi kuin halu. Toivon käsitettä korostaneelle Ernst Blochille utopia koski kuitenkin aina vaikuttavaa todellisuutta. Utopialla on Blochille aina mobilisoiva funktio, utopia on yhteiskunnallisen muutoksen välttämätön elementti ja sellaisena se liikkuu Blochilla aina mahdollisen alueella. (Levitas 2010, 209-220.)

Ovatko utopiat siis ikuisia ja staattisia, kaiken historiallisen liikkeen lakkauttavia absoluuttisia utopioita vai ovatko ne kenties kriittisiä ja yhteiskunnallisia liikkeitä mobilisioivia vastauksia oman aikamme yhteiskunnan kriiseihin? Sekä Blochin Toivon filosofia että Levitasin halun käsitteeseen kiinnittyvä utopiateoria korostavat jälkimmäistä puolta utopioista. Kun Levitas kirjoittaa utopiasta "paremman olemassaolon haluna", hän asettaa utopian aina suhteessa omaan aikaamme. Utopian on oltava kuvitelma merkittävästi paremmasta maailmasta, mutta täydellinen utopian ei tarvitse olla.
---

[1] Rainer E. Zimmermann (2013, 248) on jopa ehdottanut että mahdollisista utopioista puhuminen tulisi korvata metopian käsitteellä. Etuliite viittaa Zimmermannin uudissanassa suhteelliseen negaatioon, jolloin metopian merkitykseksi syntyy paikka tai tila jota ei vielä ole olemassa, mutta joka voisi tulla olemassaolevaksi. Utopialla Zimmermann puolestaan viittaa aina väistämättä mahdottomaan tilaan tai paikkaan.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Toive selkärankaisuudesta

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

 Perussuomalaisten puoluekokousta vietettiin Jyväskylässä kesäkuussa. Umpirasistisena monomaanikkona tunnettu Jussi Halla-aho voitti kisan ja on nyt puolueen puheenjohtaja. Puoluekokouksen seurauksena Perussuomalaisia ei sen alkuperäisessä muodossaan ole. SMP:n jatkajaksi aikoinaan perustettu puolue on nyt halla-aholaisten uusfasistien käsissä. Tämä ei sopinut Soinille eikä hänen seuraajilleen: he lähtivät puolueesta ovet paukkuen ulos syyttäen halla-aholaisia epäkunnioittavasta käytöksestä ja rasismista. Perussuomalaisista eronneiden omassa eduskuntaryhmässä, ”Uudessa vaihtoehdossa” on kuulemma nollatoleranssi rasismille. Tämä on pakko nähdä pelkkänä kyynisenä pyrkimyksenä puhdistautua halla-aholaisten törkyisestä rasismista, sillä Uutta vaihtoehtoa voidaan hyvällä syyllä pitää aivan yhtä rasistisena kuin halla-aholaisille jätettyä Perussuomalaisiakin. Myös Uudessa vaihtoehdossa on fasistisena pidetystä Suomen Sisusta tuttuja henkilöitä.

Myös Perussuomalaisten vastinpariksi usein kuvatut Vihreät pitivät puoluekokouksensa. Vihreiden puheenjohtajaksi valittiin jyväskyläläinen Touko Aalto, jonka itsekin opiskeluajoilta tunnen. Aallolla on ollut toisinaan aivan komppaamisen arvoisia näkemyksiä talouspolitiikasta. Vuoden 2016 kevättalvella olin puhumassa samassa tilaisuudessa Aallon kanssa ja tällöin hän ainakin halusi korostaa elvytyspolitiikan tärkeyttä nykyisessä tilanteessa. Tästä pisteet Aallolle. Kuitenkin esimerkiksi Aallon poliittinen tyyli on aiheuttanut minussa epäilyksiä ja vastustustakin. Aalto on korostanut dialogin tärkeyttä myös rasistien kanssa ja tiedetäänpä hänen kaveeranneen Teuvo Hakkaraisenkin kanssa.

Nyt, tultuaan valituksi Vihreiden puheenjohtajaksi, Aalto on valmis yhteistyöhön jopa Jussi Halla-ahon kanssa, mikäli tämän linja muuttuu. Tämä tietenkin on vain hurskas toive, sillä on ilmiselvää että Halla-ahon linja ei tule muuttumaan miksikään. Lisäksi tämä naiivi dialogipyrkimys on typerryttävän yleistä Vihreissä. Asiahan on tietenkin aivan toisin: universaalit ihmisoikeudet hyväksyvät henkilöt voivat erimielisiä siitä, miten nämä ihmisoikeudet toteutuisivat parhaiten, mutta eivät siitä kuuluvatko kaikille ihmisoikeudet. Ihmisoikeuksia on pidettävä aksiomaattisena lähtökohtana. Dialogi ei voi tällöin ulottua niihin jotka eivät universaaleja ihmisoikeuksia hyväksy. Rasistien ja universalistien ei ole mahdollista käydä dialogia.


On aivan realistista ajatella Vihreiden olevan tulevaisuudessa pääministeripuolue. Siksi toivonkin Vihreiltä johdonmukaisuutta universalismia ja kykyä torjua yhteistyö sekä halla-ahon johtamien Perussuomalaisten että Uuden vaihtoehdon henkilöiden kanssa. Kokoomuksen kanssa Vihreät tekevät joka tapauksessa yhteistyötä, mutta fasistien suhteen toivoisin selkärankaisuutta. Persut on marginalisoitava entisestään ja naiivi selkäydinliberalismi jäädytettävä.