sunnuntai 23. joulukuuta 2007

Kovimmat kolahdukset musiikin saralla vuonna 2007

1. Radiopuhelimet - Viime syksynä Avanto-festivaaleilta Teemu Mäen lyhytelokuvasta "Tapio" bongattu bändi. Mutta vasta tänä vuonna hurahdin kyseiseen orkesteriin kunnolla. Ensin tajunnan räjäytti (alkoholin ohella) bändin keikka Kuudes linja-ravintolassa Helsingin Kalliossa. Biiseistä ei ole mitään muistikuvaa... Ainoastaan fiiliksestä on enää olemassa ns. näppituntuma, lihasmuisti. Myöhemmin kesällä Tornion LöözRokissa pääsin jopa tapaamaan orkesterin - humalassa tietysti - häpäisten itseni totaalisesti. Setti oli LöözRokissa liian intensiivinen, jotta olisin koko keikan jaksanut pogota läpi. Ukot ovat kovassa kunnossa! Tänä vuonna on vähäiset rahat tuhlattu mm. Radiopuhelimet plays Kansanturvamusiikkikomissio-DVD:n, Radiopuhelimet-kirjan sekä Kansanturvamusiikkikomissio-kokoelman muodossa. Maailman paras bändi. Piste.

2. Ambient - Kyseinen musiikkilaji on täydellistä musiikkia tenttiin lukemista varten. Syntyy positiivinen fiilis suhteessa luettuun tekstiin, eikä tunnu ollenkaan vittumaiselta lukea. Toki ambientia voi sen itsensäkin vuoksi kuunnella. Kyynisiin olotiloihin dark ambientia.

3. Pikku Kukka - Työkaverini Tompan (joka soittaa kyseissä orkesterissa rumpuja) kautta löydetty bändi. Kaksi kertaa livenä nähty ja ensimmäinen kokopitkä albumi Palma hyväksi havaittu. Ensilevy on lähinnä kesäisen pirteää pop/rock/folk/kevytprogea. Fiilis on uskomattoman rento ja iloinen, mutta ei kuitenkaan kevytkenkäinen. Palman seitsemäs raita "Voimalaulu" ilahduttaa vakavammalla ja melankolisemmalla fiiliksellä. Vaikka vertaukset PMMP:hen ja Ultra Brahan ovat ymmärrettäviä, tekee Pikku Kukka kuitenkin täysin omaa juttuaan. Jatkoa innolla odottaen...

4. Vader - Tämän vuoden Tuskan sunnuntain ainoa mielenkiintoinen bändi. Tiukkaa death metallia Puolasta kyllästettynä vihalla ja jumalanpilkalla. Toimii Deiciden ja Behemothin faneille. Livebändinä erinomainen.

5. CMX - Talvikuningas. CMX:n uusin on mielestäni bändin toiseksi paras heti "Aionin" jälkeen. Vanhat fanit väittävät "Aurinkoa" ja "Auraa" CMX:n parhaiksi, mutta mielestäni tässä on kyse pikemminkin nostalgiasta kuin vilpittömästi musiikkiin kohdistuvasta arviosta. "Talvikuningas" on rohkea eksistentiaalinen proge-eepos, jota ei pilaa mikään. Lutakon keikka ei kuitenkaan kolahtanut itselleni. Mauttomat synasoundit ja kännisten scifi-nörttien lauma eivät toimineet ollenkaan. Talvikuninkaalta otetut biisit toimivat kyllä mainiosti, mutta sen sijaan yhtyeen paras kappale "Kuoleman risteyksestä kolme virstaa pohjoiseen" oli pilattu huonolla livesovituksella.

Katsoin taivaalle kerran läpi taistelun savun
Läpi magneettikenttien häiriöiden
Yli radioliikenteen käskyjen, huutojen
Haavojen tuskan ja väsymyksen
Katsoin taivaalle hetken ja ymmärsin melkein
Kun laivojen fuusiopolttimet leiskui
Ja ympäri tuhannet hämärän hahmot
Vain pisteinä taktisen näytön näin
Siis sekunti vielä ja muistaisin sen
Miksi meidät on tehty, miten tänne on tultu
Vaan sekunti keskellä taistelun pauhun
On pieni ja mahdoton ylellisyys
Minun otsaani iskeytyi tyhjyyden yöstä
Sen liekkien keskeltä emp
Ja vaivuin pukuni sisällä koomaan
Kunnes heräsin jossakin toisaalla
-CMX - Quanta

6. Noisefest 2007 - Jokseenkin omituinen tilaisuus. Olin paikalla hyvissä ajoin, ja seurakseni saapui kaksi muutakin noisesta kiinnostunutta tyyppiä. Ovien auetessa yleisöä oli kolme nuorta miestä. Vaikka tunnelma oli pelottava, saatiin sali täyteen väkeä. Ensimmäisenä esiintynyt "Killer McHann" pelästytti jopa minut eräänlaisella grindcore-hardcore-jazzilla ("grindia jazzorkesterille"). En ole kuullut kyseisestä bändistä hirveästi, mutta heidän levynsä ostan heti kun sellainen tulee vastaan. Tilaisuuden toisesta bändistä, "Kiilasta" ei oikeastaan ole muistikuvia... Eräänlaista happofolkpsykedeliaa soittivat. Ei kolahtanut, kuten ei myöskään "Pymathon". Sen sijaan "Grunt" aiheutti valtavaa ihastusta ainakin omalta osaltani. Sadomasokuteisiin pukeutuneet nihilistit melusivat koko rahan edestä säestäessään takanaan pyörivää S/M-pornoleffaa. Nam! Päädyin ostamaan "Gruntin" klassikkolevytyksen, "Europe After Stormin". Viimeisenä esiintynyt amerikkalainen noiserock-bändi "Wolf Eyes" ilahdutti paitsi "Will Trade For Weed"-tyyppisestä levymyynnistä tilaisuudessa sekä hc-bändi "Kaaoksen" bändipaidalla, jota eräs bändin jäsen ylpeänä kantoi yllään, niin myös sisuskaluja pyörittävällä audio filthillä, jolle olisi toivonut lisää volyymiä. Päädyin ostamaan myös bändin julkaisun, "Recycled" nimisen c-kasetin, jota oli äänitetty mm. Mariah Carey-äänitteen päälle.

7. M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen keikat Nosturissa Gommina ja Pommina, sekä erityisesti konsertti "Kielletyt laulut" Stoassa, Helsingin Itäkeskuksessa. Nummisen irvailu valtaapitäviä kohtaan sekä iloinen underground-anarkismi toimivat aina kun systeemi vituttaa. Kapinan ei aina tarvitse olla angstia ja tuskaa, vaan kapinoida voi myös huumorilla. M.A.N. toteuttaa tämän menettämättä uskottavuuttaan.

8. Tundramatiks "Art goes Kapakka"-tapahtumassa. Helsingin juhlaviikoilla jäi parhaiten mieleen tämän jonkinlaista keksityn etnon ja punkin yhdistelmää soittava Helsinkiläis-trio. Jo aiemmin keväällä olin yrittänyt nähdä kyseisen bändin livenä Semifinalissa, mutta kyseinen esiintyminen meni täysin ohi allekirjoittaneelta mm. liiallisen alkoholin nauttimisen vuoksi. Myös lämmittelijät, varsinkin "Electric Monk", vakuuttivat niin tehokkaasti ettei ollut pääesiintyjää edes tarpeen nähdä. Ostin kuitenkin Tundramatiksin albumin "Kyy Pivossa" kyseisestä tapahtumasta, ja live-esiintymisen missaaminen jäi harmittamaan.

Muita tärkeitä nimiä kuluneelle vuodelle...

Current 93
Tenhi
Ulver
Kuha.
Venetian Snares

perjantai 21. joulukuuta 2007

Torniossa

Viettää lumeton joulu keskellä syvintä kaamosta Heideggerin ja Dostojevskin seurassa Torniossa Gruntia kuunnellen ei ehkä ole mikään mieltäylentävin tilanne, mutta itselläni on oikein mukavaa täällä... Vaikka Torniossa ei ole ketään, on ihan mukava vaan olla yksin ajatustensa kanssa. Seuraa päivän sitaatti:

"Ahdistavassa tulee ilmeiseksi, että 'se ei ole mitään eikä missään'. Tämän maailmansisäisen 'ei minkään' ja 'ei missään' ynseys tarkoittaa fenomenaalisesti, että ahdistavana on maailma sellaisenaan. Täydellinen merkityksettömyys, joka näyttäytyy 'ei mitään' ja 'ei minkään' yhteydessä, ei tarkoita maailman poissaoloa, vaan että maailmansisäinen oleva on itsessään niin merkityksetöntä, että tämän merkityksettömyyden perusteella enää vain maailma maailmallisuudessaan tyrkyttää itseään.

Se, mikä ajaa ahtaalle, ei ole tämä tai tuo, mutta ei myöskään kaiken esilläolevan summa yhteensä, vaan käsilläolevan mahdollisuus yleensä, siis maailma itse."
-Martin Heidegger, "Oleminen ja aika", s. 235

lauantai 15. joulukuuta 2007

Kantin moraalifilosofian kommentointia

Immanuel Kantin (1724-1804) mukaan ihminen on kahden kausaliteetin alainen. Niin sanottu vapauden antinomia ilmenee ihmisen moraalisen toiminnan ja luonnon kausaalisuuden välisessä ristiriidassa. Ihminen on paitsi luonnon olio, johon kausaalisuhteet vaikuttavat, niin myös kykeneväinen moraalisiin arvostelmiin.

Olennaista Kantin moraalifilosofiassa on käsitepari "epäsosiaalinen sosiaalisuus". Ihminen ei ole luonnostaan paha tai moraaliton, mutta ryhtyessään kanssakäymiseen ihmisten kanssa ihminen muuttuu itsekkääksi, omaa nautinnonhaluaan vaalivaksi kusipääksi. Sivilisaation rakentaminen tuottaa tarpeen moraalille, joka ottaa puolueettoman näkökulman. Ihminen on ja hänen tulee olla vapaa. Mutta koska täydellinen vapaus rikkoo muiden vapautta, tarvitsee ihminen "herran", demokraattisen oikeusvaltion, joka säätelee vapauden ja ihmisen epäsosiaalisuuksien tuottamia ongelmia.

Puolueeton näkökulma löytyy järjestä. Ihminen on järjellinen olento - tämä erottaa ihmisen muista eläimistä. Kantin teleologisen historiakäsityksen mukaan ihmisen tulee toteuttaa tätä järjellistä osuuttaan itsessään, niin että moraalisuus toteutuisi. "In man (as the only rational creature on earth) those natural capacities which are directed to the use of his reason are to be fully developed only in the race, not in the individual." (" Idea for a Universal History from a Cosmopolitan Point of View") Ihmisen tarkoitus toteutuu lajitasolla.

Moraali on siis ratkaisu ihmisen epäsosiaalisuuden ongelmaan ja liittyy ihmislajin päämäärään. Ihminen ei voi olla vapaa toimiessaan "miten haluaa", vaan niin kuin "pitää". Alistuessaan muuttuville ja epävarmalla perustalla oleville haluille, ihminen toimii nimenomaan epävapaasti. Tällöinhän ihminen toimii luontaisten taipumstensa eli luonnonkausaalisuuden armoilla.

Ihmisen tulee käyttäytyä järjellisesti (näin siis Kantin mukaan, koska järjellinen elämä on ihmislajin päämäärä), ja tehdessään jonkin teon, ihminen kykenee tarkastelemaan toimiaan sub specie aeternitatis, eräänlaisesta jumalan näkökulmasta. Tästä näkökulmasta katsoen ihminen kykenee toimimaan moraalisesti.

Ihminen on kahden kausaalisuuden alainen - luonnon ja vapauden. Luonnonkausaalisuus näkyy yksilössä tämän subjektiivissa intresseissä ja maksiimeissa, joita yksilö muodostaa. Nämä ovat luonnonkausaalisuuden alaisia, koska ne ovat kullekin yksilölle luontaisia. Ihminen ei ole vapaa toimiessaan puhtaasti intressiensä ja taipumustensa mukaan, vaan tällöin yksilö toimii kuin päätön kana. Elämä on tällöin random sekoilua. Koska ihminen on myös vapauden kausaalisuuden alainen, kykenee hän alistamaan itsessään esiintyvän luonnon kausaalisuuden järjelle ja arvioimaan intressejään ja taipumuksiaan, sekä maksiimeja joita hän muodostaa, kategorisen imperatiivin kautta, joka on puhtaasti järjellinen.

Koska kaikki ihmiset eivät kykene toimimaan niin järjellisesti kuin toiset, tarvitaan demokraattinen oikeusvaltio korjaamaan tilanne. Yhteiskunnan ja sivilisaation voidaan nähdä ilmentävän ihmisessä elävää vapauden kausaalisuutta kollektiivisella tasolla. Eläessään yhteisön ulkopuolella ihminen on puhtaasti luonnon kausaalisuuden alainen, ja elämä on tällöin pelkkää omien intressien toteuttamista. Mutta koska ihminen ei voi elää yksin (jo siitäkin syystä että ihminen tulee kasvatetuksi - muuten hän kuolee), syntyy moraali kontrolloimaan yhteisöllistä kanssakäymistä. Sivilisaatio on tässä mielessä käytännöllisen järjen ruumiillistuma. Demokraattinen oikeusvaltio pyrkii eräänlaisena objektiivisena silmänä (se koostuu kaikista valtiossa asuvista ihmisistä) toteuttamaan oikeutta, siis kategorista imperatiivia, kollektiivisessa mittakaavassa. Oikeus koskee ihmisten välisiä ulkoisia tekoja. Johtuen ihmisen yhteiskunnallisessa olemuksessa ilmenevästä egoismista, oikeusvaltio juridisesti kontrolloi ihmisiä ja antaa sanktioita. Moraali lähtee yksilön sisäisestä tilasta, järjenkäytöstä, liikkeelle, kun taas oikeus toteutuu vain jonkinlaisen objektiivisen silmän alla. Moraali lähtee kansalaisesta, yksilöstä, liikkeelle, kun taas oikeus voi toteutua ainoastaan yksittäisiin ihmisiin nähden yleisemmältä tasolta. Vapaus toteutuu ainoastaan tietyn järjellisyyden, nimittäin oikeusvaltion sisällä.

Järki on Kantille kaikki kaikessa. Vain järjen avulla kykenemme asettumaan objektiivisuuden tilaan, jossa tarkastelemme maailmaa kategorisen imperatiivin läpi. Ihmisellä on taipumuksia, affekteja (esim. pelkotila ja muut äkilliset tunnepurkaukset) ja intohimoja. Nämä erilaiset taipumukset ovat luonnon kausaalisuudesta peräisin, eikä niitä voida ottaa moraalin perustaksi. Ihmiset muodostavat osittain maksiimeja näiden taipumusten kautta. Ne ovat muotoa: tilanteessa S, valitse toimintatapa T. Hypoteettisen imperatiivin avulla muodostamme näitä maksiimeja. Hypoteettinen imperatiivi puolestaan on muotoa: jos haluat että A, niin tee B. Maksiimit ovat moraalin subjektiivinen puoli, joita tulee arvioida järjellisen, objektiivisen tason kautta. Jos esimerkiksi luontainen taipumuksemme on saada nautintoa pienten lasten raiskaamisesta, tulee meidän irroittaa itsemme tästä luonnonkausaalisuuden aiheuttamasta taipumuksesta ja arvioida sitä järjellisen tason, eli kategorisen imperatiivin kautta.

Kategorinen imperatiivi kuuluu: "Toimi aina sellaisen maksiimin mukaan, jonka voisit toivoa tulevan universaaliksi laiksi". Tällä tarkoitetaan sitä, että kaikki maksiimit tulisi alistaa järjen kriittiselle tarkastelulle. Toinen muotoilu imperatiiville on seuraava: "Kohtele aina ihmisiä päämäärinä sinänsä äläkä koskaan pelkkinä välineinä". Nämä muotoilut ovat objektiivisia tasoja, joiden kautta maksiimeja tulisi arvioida. Objektiivisia tasoja ne ovat siksi, että ihmisyhteisö ei olisi ilman niitä mahdollinen, vaan ihmiset toimisivat luonnonkausaalisuuden alaisina loukaten toisiaan, eivätkä näin ollen olisi vapaita. Ihminen taas on pohjimmiltaan yhteisöllinen olento, jota ei voida kuvitella yhteiskunnasta erillisenä.

Maksiimin käsite tarkoittaa Kantilla ihmisen moraalisuuden subjektiivista puolta. "Haluanko oman haluni laiskotella ja ajaa omaa etuani tulla yleiseksi laiksi?" Kategorinen imperatiivi on moraalin puhtaasti objektiivinen puoli, joka omasta mielestäni liittyy olennaisesti psykologiseen samaistumisen kykyyn.

Nähdäkseni Kant ylikorostaa järjen merkitystä moraalin syntymisessä. Moraali tarkoittaa itselleni psykologista samaistumisen kykyä. Kykyä mielikuvituksen avulla asettua toisten elävien olentojen asemaan. Ihmiselle helpointa on samaistua toiseen ihmiseen. Ihmiselle on evoluution myötä kehittynyt sellaiset kognitiiviset ja emotionaaliset prosessit, että hän kykenee samaistumaan muihin olioihin. Ihminen on siis jo "luonnostaan" moraalinen, ei vasta sitten kun ihmisen epäsosiaalisuuden kontrolloimiseen tarvitaan ikuista moraalilakia. Yhteiskunnan ja kulttuurin tulee ainoastaan olla sellainen, että se mahdollistaa ja edesauttaa tämän inhimillisen taipumuksen todellistumista. Yhteiskunta joka ei mahdollista ihmistä sosiaalipsykologisesti samaistumaan toisiin ihmisiin on väärä ja huono - sitä tulee muuttaa.

Kirjallisuus:
Kant, Immanuel, " Idea for a Universal History from a Cosmopolitan Point of View"

torstai 13. joulukuuta 2007

Jesus Christ Homosexual

"Uskovien kanssa yritys järkiperäiseen väittelyyn on sama kuin yrittäisi pelata pulun kanssa shakkia. Kaataa nappulat, paskoo laudalle ja lopuksi luulee vielä voittaneensa lentäen parvensa luo asiasta kertomaan."

- Tuntematon


Kohta on joulu. Ei paljoa kiinnosta...

perjantai 7. joulukuuta 2007

Marx - käytäntö ja teoria


(Kirjoitettu kurssia "FILA120 Klassinen teos ja kommentaari" varten arvosanalla 5.)

“Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen.” Tämä yhdestoista Feuerbach-teesi on usein nähty todisteena Karl Marxin ajattelun filosofianvastaisuudelle. On yleinen virhekäsitys että Marx olisi jotenkin teorian, filosofisen ajattelun vastainen ja korostanut käytännön toimintaa. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa. Marx ei ole pragmaatikko siinä mielessä, että hänelle totuus ei olisi “muuta kuin ideoiden kaupallista hyödynnettävyyttä” (Ernst Bloch). Kysymys on pikemminkin teorian ja käytännön erottamattomuudesta. Marxilla ajattelun teoreettinen osuus tulee aina vastata aistimellista todellisuutta. Tämä vastavuus näiden kahden tason välillä toteutuu käytännöllis-kumouksellisessa toiminnassa. Marxille teoria ei ole, eikä voi olla mikään riippumaton näkökulma. Ja varsinkin yhteiskuntatieteellinen teoria on aina historiallinen, kulloisiinkin yhteiskunnallisiin suhteisiin kiinnitetty. Marx tulee nähdä radikaalisti immanenttina ajattelijana. Marxille kaikki on lähtöisin konkreettisesta maailmasta ja sinne palautettavissa. Maailma ei kahdennu itsevieraantumisessakaan kuten Feuerbach ajatteli. Uskontokin on nähtävä tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden funktiona, eikä jonkun abstraktin ihmisen taivaalle heijastettuina toiveina. Uskontokritiikki ei voi koskaan olla tarpeeksi juuriin menevää puhtaan teoreettis-argumentatiivisella tasolla, vaan siihen tarvitaan käytännöllis-kumouksellista toimintaa. Tässä kirjoitelmassani tulen tukeutumaan Olli-Pekka Moision tekstiin “Käytännön teoriasta vai teorian käytännöllisyydestä - Karl Marxin Feuerbach-teeseistä”.

Feuerbach-teesejä on totuttu lukemaan aritmeettisesti, alkaen ensimmäisestä, viimeiseen edeten. Tämän lukutavan ongelma on se, että se ei tavoita teesien olennaisesti filosofista merkitystä ja sisältöä. Ernst Bloch ehdottikin numerojärjestystä noudattavan lukutavan sijaa filosofista lukutapaa. Bloch jakaa teesit neljään ryhmään: epistemologiseen (teesit 5, 1 ja 3), antropologis-historialliseen (teesit 4, 6, 7, 9 ja 10), teorian ja käytännön ryhmään (teesit 2 ja 8), sekä salasanaan (viimeinen, 11. teesi). Tällaisen lukutavan tarkoitus on tavoittaa Marxin filosofisesti olennaisin oivallus aistimisesta aistitoimintana. Toisin kuin Feuerbachille, Marxille havainnointi ei ole passiivista. Feuerbachin materialismi on riittämätön. Aistimisen aktiivisuuden ajatuksessa Marx tukeutuikin idealismiin, jonka hän näki kehitelleen aistimisen aktiivista puolta, vaikkakin ainoastaan abstraktissa muodossa. Työ oltiin nähty ainoastaan abstraktissa muodossa, eikä oltu huomattu työn radikaalisti historiallista luonnetta. Marxille toimiva, tuottava, työtä tekevä ihminen on kaiken keskiössä. Aistiminenkin on aistimusten tuottamista. Pelkkä passiivinen aistimusten vastaanottaminen ei riitä kuten materialistit olivat perinteisesti ajatelleet.

Marxin mukaan maailmaa ei ole ihmiselle valmiiksi annettu, mykkä tosiasioiden joukko, vaan ihminen muokkaa ja muuttaa maailmaa. Marx puhuukin tosiasioiden sijaan materiaalista. Materiaali on jotain mistä saadaan aikaan jotain uutta, se tarvitsee subjektin ollakseen validi. Inhimillisessä todellisuudessa ei ole mitään mikä ei olisi työstettyä. Siinä missä Feuerbachin materialismi asettaa ihmisen ikään kuin maailman ulkopuolelle sitä tarkkailemaan, ottamaan vastaan maailmasta tulevia aistinärsykkeitä, Marxille ihminen on jo maailmassa. Ihminen ensisijaisesti on maailman osa, luonnonolio, joka toiminnallaan muuttaa maailmaa - ja siis myös itseään.

Marxille ihminen on luonnonolento, osa luontoa. Hän lähteekin rakentamaan materialismiaan “todellisista yksilöistä”, ei mistään abstraktista yksilöstä, kuten esimerkiksi Locke, Smith ja Feuerbach lähtivät. “Todellinen yksilö” tarkoittaa tässä yksilöä, joka on tietyssä suhteessa luontoon. Nämä yksilöt alkavat Marxin mukaan “kokea erottuvansa eläimistä heti ruvetessaan tuottamaan elämälleen välttämättömiä tarvikkeita”. Yksilöt “tuottavat” omaa elämäänsä. Tämä on tuotannon lähtökohta. Koko dialektisen materialismin lähtökohtana on konkreettiset ihmiset luonnollisine, materiaalisine tarpeineen. Ihmiset tuottavat paitsi paitsi omaa elämäänsä (viljelemällä maata, metsästämällä, jne.), niin myös ne välineet, joita he käyttävät tuottaessaan elämäänsä. Nämä tuotantovälineet sekä tuotantotavat puolestaan muokkaavat ihmistä. “Yksilöt ovat sitä, mitä ovat heidän elintoimintansa. Se, mitä he ovat, käy siis yhteen heidän tuotantonsa kanssa - niin sen kanssa mitä he tuottavat, kuin myös sen miten he tuottavat. Yksilöiden tuotannon aineellisista ehdoista riippuu siis, mitä he ovat” (Marx, “Saksalainen ideologia“). Ihmisten ja asiantilojen välillä vallitsee vastavuoroinen liike. Se millaiset aineelliset olosuhteet ovat, määrää sen, millainen tietoisuus muodostuu vallitsevaksi. Luontoa muokatessaan ihminen muokkaa myös omaa luontoaan. Näin käy siksi että ihminen on jo siksikin, että ihminen on osa sitä maailmaa, jota hän muokkaa. “Ihminen on siis radikaalia käytäntöä materiaalisen olemisen perustassa, joka taas määrittää siitä muotoutuvaa tietoisuutta” (Moisio).

Marxille maailma on ennen kaikkea yksi kokonaisuus. Ihminen kaikkine tekemisineen ja tuotteineen on maailman kokonaisuuden olennaisia piirteitä. Kaikki lähtee liikkeelle konkreettisesta, todellisesta elämästä. Mitään henkistä, jolla ei olisi perustaansa konkreettisessa aistimaailmassa ei ole olemassa. Tästä otettakoon esimerkkinä Marxin uskontokritiikki. Marxin mukaan Feuerbachin uskontokritiikki on riittämätöntä siitä syystä, että se tekee uskonnosta täysin mielettömän harhan. Marxille uskonto tietysti on harha, mutta ei suinkaan mieletön, vaan sillä on selkeä yhteiskunnallinen funktio. Marx sanoikin, että “uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.” Uskonnon funktio on olla eräänlainen hätähuuto, sorretun ihmisryhmän pakokeino todellisuudesta.

”Saksalaisessa ideologiassa” Marx kirjoittaa: ”Aivan päinvastoin kuin saksalaisessa idealismissa, jossa laskeudutaan taivaasta maahan, me nousemme maasta taivaaseen, me emme ts. lähde siitä, mitä ihmiset puhuvat, luulevat, kuvittelevat, emmekä myöskään puhutuista, ajatelluista, luulluista, kuvitelluista ihmisistä tullaksemme sitä kautta fyysisiin ihmisiin - me lähdemme todella toimivista ihmisistä ja heidän todellisen elämisensä prosessista ja osoitamme myös tämän elämisprosessin ideologisten heijastumien ja kaikujen kehityksen. Ihmisen aivoissa syntyvät utukuvatkin ovat heidän aineellisen, kokeellisesti todettavan ja aineellisista edellytyksistä riippuvaisen elämisprosessinsa väistämättömiä härmistymiä, sublimaatioita. […] Tajunta ei määrää elämää, vaan elämä määrää tajunnan.”

Myös muut yhteiskunnan ylärakenteen ilmiöt (ideologia, moraali, laki jne.) ovat uskonnon ohella yhteiskunnallisten suhteiden ilmausta. Eräässä mielessä kaikki ylärakenteen ilmiöt palautuvat alarakenteeseen, yhteiskunnallisiin ja tuotannollisiin suhteisiin. Marxilla uskontokritiikkikin tulee nähdä käytännöllisenä tekona, niiden yhteiskunnallisten suhteiden kumoamisena, jotka ovat niin epäinhimillisiä ja alistavia, että tuottavat uskonnon kaltaista kipulääkettä. ”Uskonnon kritiikki päättyy […] kategoriseen imperatiiviin mullistaa kaikki ne olosuhteet, joissa ihminen on alennettu, alistettu, hylätty ja halveksittava olio” (Marx). Uskonnon aiheuttama itsevieraantuminen, jossa maailma kahdentuu kahdeksi maailmaksi: todelliseksi ja kuvitelluksi, uskonnolliseksi maailmaksi, ei Marxille ole siis pelkästään ihmisten syviä toiveita, kuten Feuerbach arveli, vaan yhteiskunnallisten suhteiden ilmaus. Feuerbach ei ollut ymmärtänyt viedä uskontokritiikkiään tarpeeksi pitkälle, vaan oli jäänyt kritiikissään ideologisen kritiikin tasolle, ja päätynyt olettamaan abstraktin ihmisen.

Marxin ihmiskuva on tuottanut päänvaivaa tutkijoille. Hänen itsensä mukaan ”ihmisolemus ei ole mikään jollekin yksilölle ominainen abstraktio. Todellisuudessa se on yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuus.” Abstraktin ihmisolemuksen kieltäminen ei kuitenkaan johtanut ihmisyyden käsitteen normatiivisen puolen hylkäämiseen. Ihmisyys ei Marxilla ole minkään tietyn yhteiskunnan tuotetta. ”Vanhan materialismin näkökanta on kansalaisyhteiskunta; uuden materialismin näkökanta on ihmisyhteiskunta eli yhteiskunnallistunut ihmiskunta”, väittää Marx. Hän ei puhu minkään tietyn yhteiskunnan jäsenistä, vaan yksittäisistä, konkreettisista ihmisistä. ’Kansalainen’ käsitteenä on jotain abstraktia, jota hän ei voi hyväksyä. Feuerbach on väärässä jo siitäkin syystä, että tämä näkee ihmisenä ainoastaan ’kansalaisen’; siis kansalaisyhteiskunnan jäsenen. Feuerbach ei huomaa yhteiskunnan ja historian vaikutusta antropologiassaan. On olemassa ainoastaan konkreettisia yksilöitä joiden konkreettista suhdetta luontoon meidän tulisi pohtia.

Marxin ihmiskuvan tulkinta voidaan jakaa kahteen eri tulkinnallisen näkökantaan: vahvan humanistiseen tulkintaan sekä teoreettiseen antihumanismiin, jonka kuuluisin edustaja on Louis Althusser. Althusserin mukaan Marxin teoriassa ihminen ei ole subjekti missään kovin vahvassa mielessä vaan ”ainoastaan yhteiskunnallisten funktioiden vaihdettavissa oleva toteuttaja”. Subjektius ei Althusserille ole muuta kuin porvarillisten olosuhteiden tuottama ideologinen illuusio. Tämä on kuitenkin virheellinen näkökanta. Moision mielestä se ”ilman ihmisluonnon käsitettä se; mistä Marxin yhteiskuntakritiikissä on loppujen lopuksi kysymys, jää tavoittamattomaksi.” Ihmisluontoa ei pidä kuitenkaan käsittää missään essentialistisessa mielessä, ihmisluontokin on historiallisesti muuttuvaa. ”Ihmisen olemus on hänen kykynsä luoda itseään - hänen ’antropogenesiksensä’ on ainoa ihmisluonto, jonka Marx voi hyväksyä” (Moisio).

Kolmannessa Feuerbach-teesissään Marx sanoo, että: ”Se materialistinen oppi, että ihmiset ovat olosuhteiden ja kasvatuksen tuotteita ja siis muuttuneet ihmiset ovat toisenlaisten olosuhteiden ja muuttuneen kasvatuksen tuotteita, unohtaa, että juuri ihmiset muuttavat olosuhteita ja että kasvattajien itsensä täytyy tulla kasvatetuksi. […] Olosuhteiden muuttumisen ja inhimillisen toiminnan samanaikaisuutta voidaan tarkastella ja se voidaan ymmärtää järjellisesti vain kumouksellisena käytäntönä.” Marx sallii ihmiselle sopivissa olosuhteissa autonomiaa muokata vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita. Yhteiskunnalliset struktuurit mahdollistavat subjektin, ja toisaalta subjekti omalla aktiivisella toiminnallaan muuttaa struktuureja. Tämä muutos on kuitenkin mahdollista ainoastaan struktuurista käsin. Struktuurit tuottavat itsensä kumoavat subjektit.

Olennaista Marxin antropologiassa (ja koko hänen ontologiassaan) on mielestäni se, että Marxille ihmiset eivät ole maailman ulkopuolisia tarkkailijoita, maailmaa ei ole Marxille kehystetty. Ihminen ei katso maailmaan, vaan pikemminkin on maailmassa. Ihminen on Marxille aktiivinen toimija, joka muuttaa maailmaa. Feuerbachia hän kritisoi aistimisen abstrahoinnista. “Feuerbachin ’käsitys’ aistimaailmasta rajoittuu toisaalta tuon aistimaailman pelkkään tarkasteluun, havainnointiin ja toisaalta pelkkään aistimiseen. Hän puhuu “‘ihmisestä sinänsä’ eikä ‘todellisesta historiallisesta ihmisestä’ […] Feuerbach ei näe, että häntä ympäröivä aistimaailma ei ole mikään ikuisuudesta annettu, aina samanlaisena pysyvä olio, vaan teollisuuden ja yhteiskuntatilan tuote, nimittäin siinä mielessä, että se on historiallinen tuote” (Marx, “Saksalainen ideologia“).

Marxille materian käsite on ensisijaisesti materiaa, jotain mitä voidaan muokata. Maailma ei hänelle ole vain mykkä tosiasioiden joukko. Moisio kirjoittaa: “kaikki normaalin ympäristömme objektit eivät ole missään mielessä puhtaita tosiseikkoja vaan niitä edeltäneen työprosessin lopputuloksia.” Havainnotkin ovat yhteiskunnallisesti tuotettuja. Ne ovat ennen kaikkea työstettyjä. Materia tarkoittaa erityisesti materiaalia: jotain mistä joku/jokin tekee jotain. Maailmaa ei ole meille valmiiksi annettu. Moisio kirjoittaa: “Materiaalin käsite selvittää meille kaksi seikkaa. Ensinnäkin, semanttisella tasolla, annettuus ei voisi olla validi, ellei olisi olemassa subjektia, jolla jokin olisi annettu tai voisi olla annettu. Toisaalta maailmassa ei ole olemassa mitään annettua, joka ei olisi yhtä lailla työstettyä. Näin ollen kaikki normaalin ympäristömme objektit eivät ole missään mielessä puhtaita tosiseikkoja vaan niitä edeltäneen työprosessin lopputuloksia.” Me siis ennen kaikkea tuotamme havaintoja, työstämme niitä, emmekä vastaanota niitä.

Havainnointi on Marxille yhteiskunnallisesti määräytynyttä. Kuuluisa esimerkki koskee sahalaitoksen omistajaa ja taiteilijaa, jotka näkevät metsämaiseman. Siinä missä taiteilija näkee maisemassa esteettisiä arvoja, näkee sahalaitoksen omistaja siinä lähinnä raaka-ainetta. Luonnontutkija puolestaan näkisi maisemassa kenties erilaisia kasvilajeja. Työnjako määrittää havaintojemme muodon ja perspektiivin. Koska työnjako määrittää havaintoa, se myös estää puhtaan totuuden saavuttamisen. Mitään todellisuutta sinänsä ei Marxin kuvaamassa yhteiskunnallisessa tilanteessa ole.

Marxille ajattelu ei ole perustavanlaatuisesti kyvytöntä, vaan hän asettaa sen jopa aistimellisen havainnon yläpuolelle. Ajattelun ei tule kuitenkaan pyri mihinkään yleisiin totuuksiin, “vaan se pyrkii avaamaan ilmiön välittyneen kontekstin, joka on vielä suljettu aistimellisuuteen itse tuossa ilmiössä.” (Moisio) Havainnon yhteiskunnallisen määräytymisen ylittämiseen vaadimme ajattelua, jonka tehtävänä on olla olla kriittistä ja paljastavaa niin että aistimellisen havainnon yhteiskunnalliset ehdot paljastuvat. “[A]jattelu on konkreettia, koska se on aina välittynyttä. Ajattelun on kuitenkin palattava aistimelliseen, jotta se voisi todistaa itsensä kaiken kattavana siinä - todistus voi olla vain havainnon välittyneisyydessä. Tämä tarkoittaa sitä, että se on puhdasta aistimellisuutta, joka on teoreettisesti työstetty ja on näin tullut olioksi meille. Aistimellisuus on teoreettisesti välittynyttä, teoreettisesti saavutettua käytäntöä. Ajattelun funktio on vahvasti aktiivinen, jopa vahvemmin kuin aistimellisen havainnon” (Moisio)

Marxin epistemologia on usein tulkittu pragmaattisessa valossa. Toisessa Feuerbach-teesissään Marx väittää toisessa Feuerbach-teesissä, että “kysymys, vastaako inhimillinen ajattelu esineellistä totuutta, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys. Ihmisen täytyy todistaa käytännössä ajattelunsa totuudenmukaisuus, ts. todellisuus ja voima, tämänpuoleisuus. Kiista käytännöstä eristäytyvän ajattelun todellisuudesta tai epätodellisuudesta on puhtaasti skolastinen kysymys”. Tällainen totuuskäsitys on äärimmäisen mielenkiintoinen. Tarkoittaako Marx kenties sitä, että kiistely totuuden käsitteen oikeasta määritelmästä on sekä turhaa että pitkästyttävää, ja että pitäisi pikemminkin huomata se, kuinka teorioiden totuus ilmenee niiden sovelluksissa? Esimerkkinä haluan esittää painovoimateorian. Kun ihminen kävi ensi kerran kuussa, oli tämä matka sinänsä jo todiste painovoimateorian (ja toki myös monen muun teorian) totuudenmukaisuudesta. Aristoteelisen painovoimateorian pohjalta matka kuuhun tuskin olisi onnistunut. Ajatusta havainnollistaa ehkä vieläkin paremmin seuraava esimerkki. Olen useasti törmännyt ihmisiin, jotka internet-foorumeilla väittävät tieteellisiä teorioita “pelkiksi teorioiksi muiden joukossa” tai “pelkiksi tarinoiksi” ja kieltävät tieteellisten teorioiden totuuden, huomaamatta käyttävänsä useiden luonnontieteellisten teorioiden sovellutuksia, nimittäin tietokonetta ja internetiä. Tieteen kritisoiminen puhtaasti argumentatiiviselta suunnalta on lähinnä naurettavaa. On lähinnä turhaa lätinää keskustella luonnontieteellisten teorioiden totuudesta ilman, että huomioon otetaan teorian teknologisia sovellutuksia sekä teorian konkreettisia vaikutuksia yhteiskunnassa. Yleensä teoriat ja niiden sovellukset onkin nähty toisistaan irrallisina, vaikka juuri sovellukset pitäisi nähdä totuuden ilmentyminä. Totuuden korrespondenssiteoria oli Marxille “puhtaasti skolastinen kysymys” jo pelkästään siitä syystä että ihmiset itse tuottavat todellisuuden ja siten tunnistavat sen. Ihminen toiminnallaan ylläpitää korrespondenssisuhdetta.

Yhteiskuntatieteissä teorian totuus on hieman toisenlainen johtuen yhteiskuntatieteiden arvosidonnaisuudesta. (Jotta asia ei menisi turhan monimutkaiseksi, sivuutan tässä kysymyksen luonnontieteiden arvosidonnaisuudesta.) Marxille yhteiskuntateorian totuus mitataan sillä kuinka hyvin se palvelee inhimillisten kykyjen ja mahdollisuuksien toteutumista sekä inhimillisen yhteiskunnan rakentumista ja yleisinhimillistä emansipaatiota.

John McMurtry on esittänyt että Marxin tiedonmääritelmä menee jotenkin seuraavasti: “Käsitys, x, on tietoa, jos ja vain jos, käsitystä, x, käytetään maailman muuttamiseen inhimillisten tarpeiden mukaiseksi.” Tällainen määritelmä on Moision mukaan ongelmallinen, koska Marx ei käytä toisessa Feuerbach-teesissä kertaakaan käsitteitä “tieto” tai “määritellä” missään muodossa. Marx ainoastaan rinnastaa ajattelun totuuden sekä sen todellisuuden ja voiman.

“Aikaisemmassa filosofiassa sekä teknologinen että poliittinen käytäntö nähtiin teorian sovellutuksina, mutta tätä vastoin Marx näki ne todisteena teorian konkreettisuudesta. […] Marxin mukaan teoria ja käytäntö häilyvät rajoissaan jatkuvasti. Ne heilahtelevat toisiinsa niin, että käytäntö edellyttää teoriaa, kuten se itse jatkossa vapauttaa ja tarvitsee uuden teorian jatkaakseen uuteen käytäntöön” (Moisio, kursivointi minun).

Itselleni tulee Marxia lukiessa mieleen se, kuinka hänen ajattelussaan voidaan mielestäni nähdä yhtaikaa sekä yleisinhimillisen emansipaation päämäärä että tiedollinen täydellistyminen. Kun historiallisen kehityksen päätepisteenä pääsemme irti työnjaosta, ja ihmisen potentiaaliset kyvyt ja taidot pääsevät toteutumaan vapaasti, irtaudumme myöskin työnjaon tuottamasta havaintojen näkökulmasidonnaisuudesta, joka ilmenee edellä mainitussa taitelijaa ja sahanomistajaa koskevassa esimerkissä. Työnjako ei enää tällöin määrää asemaamme yhteiskunnassa ja voimme vapaasti, kaikki näkökulmat vapaasti huomioonottaen havainnoida ja tarkkailla maailmaa. Jos Marxille kerran havainnointikin on tuottava, aktiivinen teko, niin tulisiko ajatella, että ihmisten potentioiden, lahjojen ja kykyjen, vapauttaminen porvarillisen työn kahleista, vapauttaisi ihmisen myös havainnoimaan maailmaa vapaasti? Tämä tarkoittaisi ilmeisesti eräänlaista tiedollisen vapautumisen ja yleisinhimillisen emansipaation välistä jonkinlaista yhtäläisyyttä. En paneudu aiheeseen sen enempää tässä, mutta esimerkiksi valistusajattelun ja Marxin filosofian väliset suhteet ovat tästä näkökulmasta äärimmäisen mielenkiintoisia.

"Kaiken, erittäinkin uudemman filosofian suuri peruskysymys on kysymys ajattelun suhteesta olemiseen”, kirjoitti Friedrich Engels teoksessaan ”Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu”. Määrääkö ajattelu olemisen vai oleminen ajattelun? Vaikka Marx korostaakin olemisen (ja siten toiminnan) ensisijaisuutta ajatteluun nähden, ei hän kuitenkaan ole kontemplatiivisen filosofian vastustaja. Filosofialla tulee kuitenkin Marxin mielestä osoittaa käytännöllinen päämäärä. Filosofia toteutuu vasta proletariaatin kumoamisen jälkeen, eikä proletariaatti voi kumota itseään ilman filosofian toteutumista. ”Filosofian kumoaminen sen toteuttamisen kautta oli suunnattu toimiville, käytännön ihmisille. Filosofian toteuttaminen sen kumoamisen kautta oli suunnattu teoreetikoille” (Moisio).

Mikään lopullinen, totaalinen kumoaminen ei ollut kuitenkaan kyseessä. Pikemminkin ”kyseessä oli pyrkimys asettaa filosofia uudelle perustalle, jonka keskeiseksi käsitteeksi nousee muutos. Filosofinen muutos on muutos analysoidun tilanteen, dialektisen tendenssin, objektiivisten lakien ja todellisen mahdollisuuden ehtojen mukaisesti. Marx siis nousee kahden filosofian toteutumista ja kumoamista koskevan aksentin (käytännön ihmiset ja teoreetikot)” (Moisio). Päämäärä joka filosofialle tulee asettaa on proletariaatin ja siten koko ihmisyyden emansipaatio. Marx kirjoittikin filosofiaansa tiettyä historiallista liikettä, nimittäin työväenliikettä, varten. Marxin teorian historiallisuuden vuoksi, teoriaa tulee luoda koko ajan uudelleen ja uudelleen, kuitenkin aina tiettyä käytännöllistä päämäärää silmällä pitäen. Marx sanookin, että ”filosofia ei voi toteutua ilman proletariaatin kumoamista, proletariaatti ei voi kumota itseään ilman filosofian toteutumista.”

Yhdestoista Feuerbach-teesi (eli ”salasana”), josta lähdin tässä kirjoitelmassa liikkeelle, ei siis voi puhua teorian tai kontemplatiivisen filosofian syrjäyttämisestä. Alkuperäinen saksankielinen lause kuuluu: ”Die Philosophen haben die Welt nur verschienden interpretiert, es kommt drauf an sie zu verändern.” Kirjaimellisesti ottaen lauseessa ei esiinny sanaa ’mutta’, eikä se tee minkäänlaista joko-tai-muotoista rinnastusta. Sana ‘mutta’ on ilmestynyt tekstiin Engelsin toimittaessa teesejä. Lauseen alkuperäinen sisältö ei siis missään nimessä hyökkää filosofiaa vastaan. Sen tarkoituksena on vain sanoa että teoria ja käytäntö eivät ole toistensa vastakohtia. Johtuen jo Marxin filosofian jyrkästi immanentista luonteesta, ovat teoria ja käytäntö nähtävä saman asian eri puolina. Teorian ja käytännön, ajattelun ja havainnon välistä dialektiikkaa Marx yrittääkin koko tuotannossaan ajan selvittää. Marxin filosofian kiinnostavuus on juuri sen dynaamisessa, konkreettisessa ja kokonaisvaltaisessa tavassa lähestyä maailman ilmiöitä. Teoria ei voi olla mitään ilman, että sen voima näyttäytyy myös käytännössä; toisaalta käytäntöä ei voi olla ilman teoriaa. Käytäntö ohjaa teoriaa, joka todistetaan käytännössä. Dialektiikka ei pääty koskaan.

torstai 6. joulukuuta 2007

Itsenäisyyspäivä



“Nationalism is our form of incest, is our idolatry, is our insanity. Patriotism is its cult. It should hardly be necessary to say, that by patriotism I mean that attitude which puts the own nation above humanity, above the principles of truth and justice; not the loving interest in one's own nation, which is the concern with the nation's spiritual as much as with its material welfare --never with its power over other nations. Just as love for one individual which excludes the love for others is not love, love for one's country which is not part of one's love for humanity is not love, but idolatrous worship.” - Erich Fromm, “The Sane Society”

Hyvää itsenäisyyspäivää - or not...

maanantai 3. joulukuuta 2007

Nihilistin tunnustuksia

(Julkaisen tämän noin vuoden vanhan tekstin täälläkin. Toki tekstissä esiintyy pieniä kömpelyyksiä ja omituisuuksia, enkä edes nykyisin ajattele niin jyrkästi kuin tässä, mutta on se kuitenkin sen verran onnistunut teksti että on parempi laittaa hyvä kiertämään. Olkaa hyvät!)

Jos [Herttua de Blangis’lle] huomautettiin, että kaikkien ihmisten keskuudessa esiintyi kuitenkin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jotka eivät voineet olla muuta kuin luonnon hedelmiä, koska niitä löydettiin yhtä lailla kaikkien kansojen parista, ja jopa sellaistenkin, jotka eivät olleet sivistyneitä, hän myönsi silloin, että sellaiset ajatukset olivat vain suhteellisia, että vahvin pitää aina aivan yhtä oikeudenmukaisena sitä mitä heikoin pitää epäoikeudenmukaisena, ja kun heidän paikkojaan vaihdetaan molemmat vaihtavat samanaikaisesti ajattelutapaansa; tästä hän päätteli, ettei ollut muuta todella oikeudenmukaista kuin se joka tuotti nautintoa eikä epäoikeudenmukaista kuin se joka tuotti tuskaa, että sillä hetkellä kun hän otti sata louista jonkun miehen taskusta, hän teki itselleen hyvin oikeudenmukaisen teon, vaikka varkauden kohteeksi joutunut katsoi sitä varmasti toiselta kannalta; että kun kaikki nämä ajatukset olivat siis mielivaltaisia, tosi hullu antaisi niiden kahlehtia itseään.

- Markiisi de Sade (1740-1814), “Sodoman 120 päivää” -

I - the nihilist, not the lunatic / Riding my godlike being of doubt / Obliterating all hope of escape / I - enter the echoes of despair”

- Meshuggah, “I”-


Johdanto

Kysymykset oikeasta ja väärästä ovat keskeisiä filosofian kysymyksiä. Millä tavalla arvot ovat olemassa? Ovatko ne olemassa jollain objektiivisella tavalla? Vai ovatko ne suhteellisia, kulttuurista ja moraalisista toimijoista riippuvaisia? Nämä kysymykset ovat omasta mielestäni maailmankatsomuksen kannalta kaikkein tärkeimpiä. Ne ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme ilman, että niitä ehkä huomaamme. Arkikeskustelussa moraalifilosofian kannalta tärkeät termit saavat kuitenkin usein vääristyneitä, stereotyyppisiä ja emotionaalisia muotoja. Siksi filosofinen, käsiteanalyyttinen tapa käsitellä asioita on enemmän kuin tervetullut.

Oma moraalifilosofinen kantani on selvä. Olen eettinen nonkognitivisti. En usko arvojen olevan objektiivisesti olemassa. En usko absoluuttisiin arvoihin, vaan olen relativisti. Tarkemmin sanottuna: olen radikaali relativisti. Tässä yhteydessä käytän kuitenkin termiä nihilisti, vaikka edustamani filosofia ei sitä sanan ankarassa merkityksessä olekaan. Ajatuksenkulkuni on seuraava: kun moraali on jokaisen moraalisen toimijan itse päätettävissä eikä mitään oikeata moraalia ole, moraali katoaa. Radikaali relativismini johtaa väkisinkin nihilismiin. Tämän esseen ensisijaisena tarkoituksena on puolustaa näkemyksiä, joiden mukaan absoluuttista moraalia ei ole, ettei ole oikeaa ja väärää sinänsä, kulttuurista tai moraalisesta agentista riippumatta. Haluan myös puolustaa näkemystäni, jonka mukaan myös nonkognitivistin, ja jopa nihilistin on mahdollista tehdä arvolauselmia. Nonkognitivistin on vain muistettava myös oman moraalinsa mielivaltaisuus.

Käsittelen tässä esseessä myös uskonnonfilosofian peruskysymystä: onko jumalaa? Nähdäkseni on tärkeää sivuta tätäkin aihetta, koska sillä on perinteisesti ollut merkittäviä eettisiä seuraamuksia. Kuten lukija tulee huomaamaan, itse kuitenkin kyseenalaistan ateismin ja nihilismin yhteydet vaikka näenkin niiden käsittelyn yhdessä tarpeellisena.

Reduktionistinen tiede - misantropian voittokulku

Kirjassaan “Olemisen porteilla” fyysikko Kari Enqvist sanoo: “Olemassaoloon ei liity syvää filosofiaa. Se on pohjimmiltaan fysiikan kysymys.” Tämä jonkinlaiseksi lentäväksi lauseeksi muuttunut möläytys tiivistää sen, mitä moderni fysiikka on ihmisen tietoisuudesta mieltä. Tietoisuus, kuten muutkin emergentit ilmiöt ovat palautettavissa neurologian kautta biologiaan sekä biologiasta kemian kautta fysiikkaan. Ja nimenomaan hiukkasfysiikkaan. Reduktio on kirjan ydinkäsitteitä. Emergenssiä Enqvistin mukaan on, mutta sen luonne on episteeminen. Emergenssi johtuu kuvailumme karkeudesta. Emme pysty sataprosenttisen tarkasti kuvailemaan esim. alkeishiukkasten liikettä, vaan meidän täytyy tyytyä keskiarvoihin. Kuvailu on efektiivistä. Enqvist havainnollistaa:

Asian hahmottamiseksi voimme ajatella kymmentä arpanoppaa, jotka vastaavat eräänlaisia alkeishiukkasia. Tällainen maailma ei olisi kovin kaksinen. Se pitäisi sisällään vain kymmenen hiukkasta, joilla kaikilla olisi kuusi mahdollista tilaa. Sanotaan vielä, että tässä onnettaren ohjastamassa leikkimaailmassa hiukkasten dynaaminen kehitys koostuu minuutin välein tapahtuvasta noppien heitosta. Sen sijaan että täyttäisimme kaikki paperit ja savitaulut noppien silmäluvuilla, voimme tyytyä kirjaamaan jokaisen heittokerran keskiarvon. Keskiarvo ei tietenkään olisi minkään yksittäisen nopan ominaisuus, ja tässä mielessä se olisi emergentti ominaisuus. Mutta kuitenkin se vaihtelisi 6:n ja 60:n välillä täsmällisesti ennustettavalla tavalla niin, että jokainen keskiarvo heijastelisi vain ja ainoastaan noppien ominaisuuksia. Tässä mielessä keskiarvokuvailumme palautuisi täydellisesti yksittäisten noppien kuvailuun. Palautuvuus ei olisi yksikäsitteistä, sillä monta eri silmälukuyhdistelmää voi antaa saman keskiarvon. Tämä on tyypillinen ja tärkeä efektiivisen kuvailun ominaisuus: se hukkaa informaatiota.

Enqvistille, kuten itsellenikin, emergenssi on ensisijaisesti episteeminen käsite. Mielestäni on järkevää kuvata maailmaa ikään kuin emergentit ilmiöt todella olisivat itsenäisiä yleisemmän tason ilmiöistä. Näinhän ei todellisuudessa ole, mutta olisi lähinnä huonoa tiedettä tutkia kulttuuri-ilmiöitä kuten taidetta fysiikan näkökulmasta. Leo Tolstoin romaanit todellakin koostuvat viimekädessä alkeishiukkasista, mutta olisi älytöntä tutkia niitä hiukkasfysiikan näkökulmasta. Tietoisuuskin kyllä on fysikaalinen ilmiö, mutta fyysikot eivät kuitenkaan (hyvästä syystä) tutki psykologiaa.

Nykytieteen massiivinen tietomäärä tukenamme voimme todeta fysikaalisen maailman olevan kausaalisesti suljettu. Kaikille fysikaalisille ilmiöille on löydetty fysikaalinen selitys. Yhtään ilmiötä, jossa jotakin näyttäisi tapahtuvan ilman fysikaalista syytä ei ole koko tieteen historian aikana törmätty. Voimmekin turvallisesti olettaa, ettei näin tapahdu jatkossakaan. Ja vaikka tietoisuuden ongelma onkin pulmallinen, nykytieteen tutkimukset osoittavat tietoisuuden palautuvan enemmän tai vähemmän aivojen sähkökemiallisiin prosesseihin.

Tietoisuuden ongelmaa ei kuitenkaan mielestäni tulisi jättää perinteisen karteesiolaisen viitekehyksen (sielu ja ruumis) armoille. Tietoisuus on palautettavissa aivojen toimintaan, mutta ei kokonaan selitettävissä ilman ympäristöä johon mielemme sisällöt viittaavat. Mielen sisällöt kun ovat about jostakin itsensä ulkopuolisesta, ne ovat intentionaalisia. Aivotilan intentionaalisuus perustuu yhteyksiin ympäristön kanssa. Ympäristöön on luettava paitsi luonto, myös sosiaalinen ympäristö, kieliyhteisö ja koko kulttuuri. (Tässä täytyy tietysti muistuttaa, että myös ympäristö ja kulttuuri ovat redusoitavissa alkeishiukkasiin.) Tietoisuus ei ole pelkästään aivojen, vaan koko ihmisen ominaisuus. Ihmisen koko olemassaolo on ruumiin olemassaoloa. Maurice Merleau-Pontyn mukaan ruumis on maailmassa toimimisen työkalu. Se määrää yksilön näkökulman maailmaan. Aivan kuten Alfred Hitchcockin loistavassa elokuvassa “Takaikkuna” (1954), mekin olemme James Stewartin lailla sidottuja paitsi omaan ruumiiseemme, myös fyysiseen paikkaamme maailmassa. Ne määräävät tajuntamme.

Reduktionistinen tiede eliminoi sielun, ja sen myötä myös oletukset ideaalisesti maailmasta. Olemme tappaneet jumalan. Kaikki on materiaa ja sen liikkeitä, myös ihminen ja hänen ajatuksensa. Me ihmisetkin olemme evoluution, tuon “sokean kellosepän” lapsia. Tästä tosiseikasta ei tietenkään voida päätellä ihmisen moraalista arvoa, kuten tosiasioista ei yleensäkään voida johtaa mitään arvoa. Tosiasia on kuitenkin, että me ihmisetkin olemme redusoitavissa alkeishiukkasten liikkeisiin. Emmekä tästä näkökulmasta ole kiviä tai jäkälää kummallisempia olioita. Itse asiassa emme ole edes kiinteitä “olioita”, vaan nykyfysiikan näkökulmasta pelkkää hiukkasaaltoa, virtaavaa energiaa. Meitä, ruumiillisina olioina ei edes kirjaimellisesti ottaen ole olemassa.

Moraali lepää tyhjän päällä - jumalasta huolimatta

1600-1700- luvuilla alkanut valistusaika huipentui Friedrich Nietzschen (1844-1900) kuuluisaan lauseeseen “Jumala on kuollut”. Tällä Nietzsche yleisen tulkinnan mukaan tarkoitti sitä, että moderni tiede on paljastanut meille maailmankaikkeuden tyhjyyden ja siitä seuraavan moraalin uudelleenarvioimisen tarpeen. (Ns. heikon ajattelun edustajan Gianni Vattimon mukaan Nietzschen lentävän lauseen voi tulkita myös koskevan kaikkea metafysiikkaa - vahvojen metafyysisten rakenteiden - myös tieteen - kuolemaa.) Järkevä moraaliteoria rakennetaan aina tyhjän päälle. “Jos Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on sallittua”, sanoi jo Ivan Karamazov Fjodor Dostojevskin romaanissa. Ateismi on tosi.

Kaikkia ei ateismi kuitenkaan miellytä. Suomalaisfilosofi Georg Henrik von Wright kirjoittaa kirjassaan “Tiede ja ihmisjärki” (s. 59): “Jumala ei ilmaise itseään maailmassa. Mutta siksi hän on myös tieteellisen argumentoinnin ulottumattomissa, eikä esimerkiksi ateistien lapsellisilla yrityksillä ‘osoittaa’, että Jumalaa ei ole olemassa, ole pätevyyttä.” (kursivointi von Wrightin) Mitä von Wright oikein tarkoittaa? Ateistithan eivät yritä osoittaa tai todistaa, ettei jumalaa ole. (Miten todistaa ettei jotain ole? Todistus koskee vain olemassa olevia asioita. Menemättä sen kummemmin epistemologiaan: voin todistaa tietokoneeni olemassaolon vetoamalla aistihavaintooni kyseisestä esineestä. Sen sijaan en voi todistaa, etteikö huoneessa, jossa tätä tekstiä kirjoitan, ole näkymätöntä, leijuvaa spagettihirviötä.) Ateistit pyrkivät pikemminkin osoittamaan sen, ettei uskovaisten uskomuksille löydy mitään evidenssiä. Ateistien mukaan uskomukset, jotka ovat vailla episteemistä oikeutusta, eivät ole mielekkäitä. Ateistien mukaan todistustaakka on uskovaisilla, koska heidän väitteilleen ei löydy mitään todisteita. Myöskään popperilaisesta näkökulmasta “jumalhypoteesi” ei ole kestävä: sitä on mahdoton kritisoida, se ei ole falsifioitavissa. Myös von Wrightin toteamus siitä, että jumala ei ilmaise itseään maailmassa, on outo. Jos maailmaa on kaikki se mitä on olemassa, missä jumala sitten ilmaisee olemassaoloaan? Jossain ei-maailmassako? Tarkoittaako von Wright kenties samaa, mitä Karl Jaspers, jonka mukaan “Jumala ei ole tietämisen kohde, eikä hänestä voi esittää sitovia todistuksia”, koska jumala ei ole maailman realiteetti? (Karl Jaspers - Johdatus filosofiaan, s. 50) Jumalaa ei Jaspersin mukaan voida tavoittaa maailman sisältä (tai sen ulkopuolelta, mitä ikinä se tarkoittaakaan), vaan Jumala on tavoitettavissa silloin kun ihminen kokee maailman kokonaisuudessaan. Vanhaa latteutta mukaillakseni: von Wrightin ja Jaspersin mukaan jumala ei ole tiedon vaan uskon asia.

Itselleni kysymys jumalasta on kuitenkin tiedollinen kysymys. On turha edes keskustella jumalasta jollei asiasta voida mitään tietää. Jos voimme ainoastaan uskoa jumalaan, niin miksi pyrkiä käännyttämään ketään? Miksi esittää argumentteja puolesta tai vastaan? Toiset uskovat, toiset eivät, sillä siisti. Olkaamme siis agnostikkoja! Itselleni agnostisismi on kuitenkin riittämätön kanta. Tiedollisessa mielessä meillä ei ole yhtään todistetta (lue: faktaa), joka todistaisi jumalan olemassaolosta. Miksi jumala tulisi siis olettaa? Todistustaakka on uskovaisilla. Uskovaiset selittävät maailman synnyn jumalalla, mutta millä he selittävät jumalan? Aivan niin, eivät millään. Jumalhypoteesi (kts. R. Dawkins - Jumalharha) ei selitä mitään, eikä sitä voi edes yrittää testata. “Mystillisiä selityksiä pidetään syvällisinä, totuus on, etteivät ne ole edes pinnallisia.” (F. Nietzsche - Iloinen tiede, s. 117)

Vaikka nihilismi liittyykin ateismiin, ja tieteen onnistuneeseen yritykseen tappaa jumala, on jumalan ja moraalin välille vedetty kulttuurissamme aina tarpeettoman vahvat yhtäläisyysmerkit. Sillä vaikka jumala olisikin olemassa, olisimme silti vapaat itse harkitsemaan moraalikäsityksemme. Voisimme kyseenalaistaa annetun moraalin. Raamatunkin kymmenestä käskystä voidaan kysyä, että miksi ne ovat oikein. Uskovaiselle tämä on tietenkin mieletön kysymys. Jumalan sana on hänelle lopullinen. Ateistina minun on kuitenkin pakko kysyä: miksi jumalan opettamat kymmenen käskyä ovat oikein? Tähän ei voi uskovainen vastata oikeastaan mitään. Moraalilla ei ole pohjaa, vaikka jumala olisikin. (kts. E. Westermarck - Kristinusko ja moraali, s. 64-65) Voin jumalasta huolimatta toimia oman vapaan harkintani mukaan. Venäläinen anarkistifilosofi Mihail Bakunin “todistikin” (ironisesti) vapauden käsitteen avulla sen, ettei jumalaa ole: “Jos Jumala on olemassa, ihminen on orja. Mutta ihminen voi ja hänen tulee olla vapaa. Siispä Jumalaa ei ole.”

Pentti Linkolan kaltaiset eettiset naturalistit lankeavat usein samantapaisiin virheisiin kuin uskovaisetkin. Luonnontieteilijänä Linkola uskoo löytävänsä oikean moraalin luonnosta ja sen ilmiöistä. Ongelma on sama kuin uskovaisten tapauksessa. Voimme aina kysyä: miksi luonnosta löydettävät arvot ovat oikein? “Elämänsuojelijana” Linkola uskoo tällaisen olevan saivartelua. Hänen mukaansa asioilla on luonnollinen järjestys ja moraalikin on palautettavissa biologiseen luontoon. Kaltaisiani nihilistejä hän pitää epäuskottavina: “Silloin kun elämän tuhoutuminen on kouriintuntuvasti käsillä, jokainen nihilistikin palaa ruotuun.” (P. Linkola - Voisiko elämä voittaa, s. 357) Myönnän tämän. Mikäli tapahtuisi Linkolan ennustama suurkatastrofi, pyrkisin mitä todennäköisimmin pelastamaan itseni ja lähimmäiseni. Pyrkisin tekemään parhaani selvitäkseni katastrofista. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä tyhjyyttä, jonka ylle jokainen moraalijärjestelmä on rakennettu.

Mutta kuten aina: ne, jotka uskovat saavuttaneensa lopullisen totuuden, tekevät vakavia virheitä ajattelussaan. Se mihin sekä uskovaiset, että Linkola sortuvat on nk. naturalistinen (luonnollinen) virhepäätelmä. Se on G.E. Mooren tärkeimpiä huomioita metaetiikan alueella. Se on jokseenkin yhtäläinen David Humen 1700-luvulla kehittelemälle Humen giljotiinille. Humen mukaan emme voi sanoa siitä miten asiat ovat, miten niiden tulisi olla. “No ought from is.” G.E. Moore muotoili saman periaatteen hieman erilailla. Mooren mukaan kaikki sellainen etiikka, joka pyrkii määrittelemään moraalin luonnollisten ominaisuuksien avulla, kaatuu ns. avoimen kysymyksen argumenttiin. Yksinkertaistaen:

(1) Toimintaa A voidaan havaita luonnossa.

(2) Toimintaa A voidaan havaita luonnossa, mutta onko se oikein?

Naturalisteille (kuten Linkola) jälkimmäisen lauseen kysymys on mieletön, mutta anti-naturalisteille aina avoin. Moraalia ei voi johtaa mistään luonnollisesta tosiseikasta.

Tosiasioiden ja arvojen välillä on ammottava kuilu, eikä sitä voi millään keinoin ylittää. Gilbert Harmanin moraalisen skeptisismin mukaan moraalilauseet eivät selitä mitään ilmiötä, eikä niillä siksi ole mitään merkitystä. Moraali on lähinnä makuasia, jota ei voida rationaalisesti perustella. Verratkaamme kahta ilmiötä ja yrittäkäämme selittää ensimmäistä (1) ilmiötä tieteellisesti ja toista (2) ilmiötä moraalisesti:

(1) tupakoiminen aiheuttaa syöpää (ilmiö), koska tupakassa on syöpää aiheuttavia kemikaaleja (selitys)

(2) Pekka repii elävältä varikselta siipeä irti (ilmiö), koska siiven repiminen irti elävältä varikselta on väärin (ei-selitys).

Kuten näemme, arvolauselmia ei voida johtaa tosiasioista. Havaituista ilmiöistä ei voida millään ilveellä johtaa moraalilauseita. Variksen siiven repiminen irti voi ehkä jossain mielessä olla oikein tai väärin, mutta mitään objektiivista mittatikkua moraalikysymyksiin ei ole. Moraalilause on lähinnä asenteellista reagoimista faktalauseen sisältöön, sillä ei ole totuusarvoa. Moraalilauseet eivät kerro yhtään mitään ilmiöistä. Harmanin päättely etenee seuraavalla tavalla:

(1) Ainoa keino saada selville moraalilauseen totuus on, että tiedämme tietyt faktalauseet tosiksi.

(2) Faktalauseen totuus on moraalilauseen evidenssi vain jos moraalilause selittää faktalauseen totuuden.

(3) Mikään moraalilause ei selitä faktalauseen totuutta.

(4) Mikään faktalause ei voi olla moraalilauseen evidenssi.

(4) on tietysti oman moraalisen nihilismini tärkein argumentti. Makasipa maailma miten tahansa, emme voi tehdä mistään tosiasiasta mitään moraalista arvostelmaa. Esimerkiksi pedofilia on tosiasia, ja siitä voidaan muodostaa faktalause (‘Pedofiili kokee lapset seksuaalisesti kiihottaviksi’ tai ‘Pedofilia on laissa kiellettyä’), mutta koska moraalilauseita ei voida johtaa faktalauseista, emme voi sanoa onko pedofilia moraalisesti tuomittavaa vai ei.

Voitaisiin tietysti väittää, että tieto moraalista on jollain tavalla a priorista, jolloin empiirisiä tosiasioita ei tarvitsisi ottaa huomioon, koska tieto moraalista olisi jollain tavalla sisäänrakennettu ihmiseen (vrt. ns. moral sense). Tätä on kuitenkin vaikea hyväksyä, sillä on vaikea selittää silloin sitä, että jokaisella kulttuurilla (ja jopa jokaisella yksilöllä) on toisistaan rajustikin poikkeavia moraalikäsityksiä. Tästä hyvänä (ja klassisena) esimerkkinä on kannibalismi, jota tavataan tänäkin päivänä tiettyjen kansojen keskuudessa. Karkeistaen voidaan ajatella, että jokainen tabumme on normaalia elämää jossain maailman kulttuureista. Itse olenkin taipuvainen ajattelemaan moraalin yhteisön luomaksi fiktioksi, jonka ainoa tarkoitus on mahdollistaa toimiva yhteiselo. Oikeaa ja väärää ei ole. On vain erilaisia tapoja ratkaista yhteiseloon liittyvät käytännön ongelmat. Yksilön kannalta moraali tarkoittaa lähinnä sitä, että ihmiset pystyvät asettumaan toisen ihmisen asemaan, ja kuvittelemaan, miltä kanssaihmisestä tuntuu kun häntä esimerkiksi lyödään kirveellä nivusiin. Tätä ihminen ei haluaisi itse kokea, eikä siksi ehkä tee sitä muillekaan. Moraali on viimekädessä psykologinen, ennen kaikkea empatiaa ja samaistumista koskeva seikka.

Lopuksi

Yhtä hyvettä olin etsimässä ja kokonainen parvi sinulla oli piilossa! - Sokrates -

Lopuksi on vielä kysyttävä: onko nihilismissä kyse modernista duaalitaudista? Onko kyse siitä, että arvo eroaa olemisesta, tapahtuma merkityksestä, tekeminen tietämisestä ja käytäntö teoriasta? Onko pedofilian mieli pedofiliassa? Onko murhan merkitys murhassa itsessään? “I shot a man in Reno / Just to watch him die”, lauloi countrylegenda Johnny Cash. Onko miehen ampumisen mieli miehen ampumisessa itsessään? Ne, jotka ovat sitä mieltä, että elämän merkitys on elämässä itsessään vastaavat kyllä. Jos elämän merkitys on elämässä itsessään, myös tekojemme merkitys on niissä itsessään, koska myös tekomme ovat osa elämäämme. Itseasiassa teot muodostavat elämämme, ainakin eksistentialistisessa mielessä. Tämän vuoksi lause “Elämän merkitys on elämässä itsessään” tarkoittaa samaa kuin “Elämällä ei ole merkitystä”. Paul Feyerabendin lausahdusta mukaillen: Kaikki käy! - etiikassakin.

(2006/2007)

Kirjallisuus:
Dawkins, Richard: Jumalharha, Terra Cognita 2007 (kirja)
Enqvist, Kari: Olemisen porteilla, WSOY 1998 (kirja)
Jaspers, Karl: Johdatus filosofiaan, Otava 1970 (kirja)
Ketonen, Oiva: Se pyörii sittenkin: tieteenfilosofian peruskysymyksiä, WSOY 1976 (kirja)
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa - ja millä ehdoilla, Tammi 2004 (kirja)
Markiisi de Sade: Sodoman 120 päivää, Like 2004 (kirja)
McGrath, Alistair: Ateismin lyhyt historia (kirja)
Määttänen, Pentti: Filosofia - johdatus peruskysymyksiin, Gaudeamus 1995 (kirja)
Nietzsche, Friedrich: Iloinen tiede, Otava 1962 (kirja)
Pernu, Tuomas: “Mieli palautuu aivojen fysiologiaan”, HS 11.10.2005 (artikkeli)
Platon: Teokset II, Otava 1999 (kirja)
Popper, Karl R.: Arvauksia ja kumoamisia - tieteellisen tiedon kasvu, Gaudeamus 1995 (kirja)
Pyhä Raamattu, Suomen kirkon sisälähetysseura 1984 (kirja)
Sartre, Jean-Paul: Esseitä I, Otava 1965 (kirja)
Vattimo, Gianni: Uskon että uskon, Nemo 1999 (kirja)
Westermarck, Edvard: Kristinusko ja moraali, Otava 1984 (kirja)
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki, Otava 1987 (kirja)

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Marxilaisesta metodista

Filosofia on maailmankatsomuksen perustojen kriittistä pohdiskelua. Tähän määritelmään päädyin pohdiskeltuani filosofian luonnetta ja paikkaa tieteiden hierarkiassa. Siinä missä yksittäiset erityistieteet ovat tiettyjä erityisiä näkökulmia kuhunkin kohteeseen, on filosofia tehtävä toimia kokoavana, kaikki muut näkökulmat läpäisevänä kriittisenä näkökulmana. Filosofian tehtävänä on nähdä se, että jokainen erityistieteen näkökulma kulloiseenkin kohteeseen on yhtä validi. Esimerkiksi ihmisen tutkimiseen, ihmisen "ilmiön" ymmärtämiseen, vaaditaan useiden eri tieteen alojen näkökulmaa. Biologia tutkii ihmisen materiaalista asemaa eliölajien joukossa; fysiikka, vaikkakaan ei erityisesti tutki ihmistä, näkee ihmisenkin viime kädessä kasana alkeishiukkasia; psykologia tutkii ihmisen psyykkistä, "sielullista", rakennetta; sosiologia tutkii ihmistä sosiaalisena, yhteisöllisenä olentona; ja erinäiset kulttuuritieteet tutkivat ihmisten konstruoimia rakennelmia (esim. kirjallisuustiede, elokuvatiede, kulttuuriantropologia jne.) Nämä kaikki näkökulmat ovat yhtä valideja. Vaikka ajattelenkin että viimekädessä kaikki on ainoastaan alkeishiukkasia ja energia, en kuitenkaan sulje pois muita näkökulmia ihmiseen. Jossain määrin tämä muistuttaa emergenttiä materialismia, jonka mielestä on olemassa useita eri kuvauksen tasoja, ja nämä ovat yhtä todellisia eivätkä palaudu toisiinsa.



Seuraavaksi hieman Frankfurtin koulun historiallisesta kontekstista. Se selittänee miksi moninäkökulmaiselle metodille on ollut tilausta.

Frankurtin kriittisen koulun synnyn historiallisena kontekstina voidaan pitää modernisoitunutta ja kulttuurisesti viriiliä Weimarin tasavaltaa (1919-1934). Tasavalta oli modernia par excellence vapaan yksilön idean ja rooliodotusten kyseenalaistumisten vuoksi. Weimarin tasavalta kuitenkin päättyi, kuten tiedetään, natsien valtaannousuun 1934. Jo vuonna 1924 natsien kannatusluvut nousivat rajusti. Tätä käännettä on selitetty mm. sillä että mielentila aidolle julkisuudelle puuttui. Tasavallan demokratia oli tuotettu tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden päälle, eikä noussut näistä suhteista. Demokratia oli päälleliimattua. Ernst Bloch on sanonut kyseisen aikakauden olleen epäsynkroninen: moderni kyseenalaisti kokemusmaailmassa vielä eläneen tradition. Tästä ristiriidasta syntyi tilausta varhaisen natsiliikkeen korostamalle yhteydelle maahan ja maaperään. Weimarin tasavalta oli ristiriitojen täyttämä tila.

Kun Frankfurtin koulun johtoon nousi vuonna 1930 Max Horkheimer, oli saksalainen yhteiskunta pahassa kriisissä. Yhteiskunnan kriisiytyminen johtui ja ilmeni osaltaan myös yhteiskuntaa tutkivissa tieteissä. Yhteiskuntatieteiden ideologisuus johtuu Horkheimerin mukaan siitä, että tiede kuvittelee olevansa arvovapaa, eikä siten ymmärrä yhteiskunnallista positioituneisuuttaan. Puhtaasti filosofinen lähestymistapakaan ei Horkheimerille kelvannut, koska se johti lähinnä spekulaatioon, eikä sillä ollut mitään yhteyttä todellisuuteen. Marxilaisuuden tulkinta filosofiaksi johti myös kritisoimaan vulgaarimarxilaisia, jotka eivät ymmärtäneet sitä, että Marxin Pääomaa ei tulisi ymmärtää luonnon lakien kuvaamiseksi, vaan kyse on kuvaus tietystä historian jakson historiallisesta kuvauksesta. Marxilaista teoriaa luodaan aina uudestaan kulloisenakin historian aikakautena. Itse asiassa teorisointi ei koskaan lopu.

"Horkheimer katsoi välttämättömäksi monitieteellisen tutkimusohjelman, jossa filosofit, sosiologit, taloustieteilijät, historioitsijat ja psykologit yhdistyivät työskentelemään yhdessä. Horkheimerin kunnianhimoisena yrityksenä oli yhdistää filosofinen refleksio ja erityistieteellinen tutkimus. Eri tieteenalojen tutkijoiden täytyy uudelleen muotoilla ja tarkentaa filosofiset kysymykset ja kehittää yhä parempia metodeja. Mutta nämä eri tutkijat eivät saa eriytyä niin, että he kadottavat kyvyn nähdä kokon aisuuden, jolloin heidän tutkimustuloksensa fragmentoituvat (Kotkavirta 1991, 175). Materialistisesti tulkittu filosofia pitää Horkheimerin mielestä yllä tätä kokonaisnäkemystä samalla kun erityistieteellinen tutkimus pitää tutkijan jalat maan kamaralla." - Rauno Huttunen

Monitieteellisyydelle on tilausta edelleen. Erityistieteellistyminen on yhä enenevässä määrin tiedeyhteisön arkipäivää. Kaikki tieteilijät kuvittelevat omaavansa jonkin puhtaan näkökulman maailmaan. Filosofiselle, kokoavalle näkökulmalle ei anneta mahdollisuutta. Kapitalismin logiikka ei tue totuuden tavoittelua. Tiede on positioitunut tuottamaan suoraa materiaalista hyötyä yhteiskunnalle - tarkemmin sanottuna elinkeinoelämälle. "Puhtaan" luonnontieteen harjoittajat eivät tätä useinkaan näe, vaan kokevat tekevänsä "puhtaan" riippumatonta tutkimusta. Frankfurtilaisen ajattelun pohjalta tutkimuksen "puhtaus" on nähtävä ideologisuutena. Siksi marxilaisuuden tulee ottaa tietyt arvot tutkimuksensa päämääriksi. Mitä nämä arvot sitten tulisivat mielestäni olla? Sitä en osaa sanoa, enkä siksi ota niihin kantaa.

Täytyy vielä todeta kuinka sympaattinen onkaan Frankfurtin koulun tapa häivyttää nk. "puhtaan filosofian" ja muiden tieteiden rajoja. Itse haluan korostaa omassa ajattelussani filosofian riippuvuutta erityistieteiden tuloksista. Esim. Erich Frommin ajattelu on yht'aikaa sekä filosofiaa, psykologiaa että sosiologiaa. Ei ole tarpeen tehdä erottelua filosofian ja erityistieteiden välillä, muuta kuin hallinnollisista syistä. Filosofia on jotain mikä vaikuttaa maailmankatsomusten perustojen juurella yrittäen parhaansa mukaan kumota niitä.

perjantai 30. marraskuuta 2007

Autenttisuudesta



"Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme, näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta kuten kuka tahansa näkee ja arvioi; mutta myös vetäydymme "suurista laumoista" syrjään kuten kuka tahansa vetäytyy; pidämme kuohuttavana sitä mitä kuka tahansa pitää kuohuttavana. Kuka tahansa, joka ei ole mitään määrättyä ja on kaikki, mutta ei summana, määrää jokapäiväisen olemistavan. [...] Kenen tahansa olemisessa on olemuksellisesti kyseessä tavanomaisuus. Siksi kuka tahansa pysyttelee faktisesti siinä tavanomaisuudessa, mikä on soveliasta, hyväksyttyä ja mikä ei, mikä takaa menestyksen ja mikä ei. Tämä tavanomaisuus, joka antaa mallin sille, mitä voi ja saa panna alttiiksi, vahtii jokaista esiin tunkevaa poikkeusta. Jokaista etuoikeutettua pidetään äänettömästi kurissa. Kaikki alkuperäinen on silottunut yhdessä yössä jo kauan tunnetuksi. Kaiken taistelemalla saavutetusta tulee kätevää. Jokainen salaisuus menettää voimansa. Huoli tavanomaisuudesta ilmaisee jälleen täälläolon olemuksellisen tendenssin, jota kutsumme kaikkien olemismahdollisuuksien tasoittamiseksi.

Kaukaisuus, tavanomaisuus ja tasoittaminen konstitoituvat kenen tahansa olemistapoina sitä, mitä kutsumme 'julkisuudeksi'. [...] Julkisuus hämärtää kaiken ja esittää siten kätketyn tuttuna ja kaikkien lähestyttävänä." -Martin Heidegger, "Oleminen ja aika", s. 165-166



lauantai 24. marraskuuta 2007

Voiko Platon sekoittaa pään?

(Tällaisen jutun lähetimme kaverini kanssa Hesariin - vaan eipä julkaistu.)

Helsingin Sanomien artikkeli Platon voi sekoittaa pään on mielestämme täysin puutteellinen kuvaus radikaalin filosofian luonteesta. Kuka tahansa voi konstruoida erilaisista lähteistä käsin juuri sellaisen radikaalin maailmankuvan kuin itse tahtoo. Vanhassa Testamentissa on kuvaus lähes täydellisestä kansanmurhasta: vain kaksi valittua ihmistä ja joukko eläimiä säästyy. Teosta lukiessa voi saada kuvan naisten ala-arvoisuudesta, seksuaalisten vähemmistöjen harjoittamasta kauhuudesta, vammaisten alistamisesta ja lasten kurittamisesta, ja loppujen lopuksi on vain yksi Jumalan valittu kansa. Jos haluaa, Mein Kampfista saa samanlaisia aineksia. Pekka-Eric Auvisen Luonnollisen Valitsijan Manifesti muistuttaa suuresti edellä käsiteltyä puutteellista luetteloa, jossa erilaisia fragmentteja on poimittu sieltä täältä: Darwinilta, Nietzscheltä tai vaikkapa Platonilta. Kuitenkaan subjektin ja ajattelun historian välillä ei ole mitään suoraa yheyttä. Jokainen ajattelija ajattelee itse ja luo oman maailmanjäsennyksensä, parhaimmassa tapauksessa kriittisesti. Luonnollisen Valitsijan Manifesti on juurikin ”minun sotani, minun ideani ja minun suunnitelmani”.

Meidän mielestämme Helsingin Sanomat on konservatiivinen, lievästi oikeistolainen lehti, jonka tapana on kuvata radikaalit ideat naurettaviksi. Kuitenkaan emme näe tämänhetkisen maailmantilan parantamiseksi mitään muuta mahdollisuutta kuin radikaalin filosofian ja politiikan. Esimerkiksi Jeesuksen moraalifilosofia, valistusajattelijoiden humanismi ja Marxin talousteoria ovat kaikki olleet aikanaan radikaaleja käsityksiä, mutta ehdottoman välttämättömiä seuraavan humaanimman yhteiskunnanrakentamisessa. Tottakai filosofia voi sekoittaa pään, mutta asiallinen otsikko kyseiseen aiheeseen olisi ollut: Voiko Platon sekoittaa pään? Nyt artikkelin otsikko lähinnä naurettavan sensaatiohakuinen.

On myös arveluttavaa että ylipäänsä Jokelan surmien kaltaisiin tekoihin lähdetään etsimään syytä filosofiasta kun kyseessä on pikemminkin koko yhteiskuntamme ilmentymä. Onnellisessa ja vakaassa yhteiskunnassa ei Auvisen kaltaisia tapauksia synny. Yksilöpsykologia ei voi olla tyhjentävä näkökulma selittämään Jokelan surmia, eikä filosofian syyttäminen auta ketään tai mitään. Pikemminkin olisi kiinnitettävä huomiota katsomusaineiden laatuun opetuksessa. Myös radikaaleja filosofioita tulee opettaa. Erilaisten katsomusten, olivat ne kuinka äärimmäisiä tahansa, tulee opettaa. Siten yksilö voi kenties oppia maailmankatsomuksellista suvaitsevaisuutta, joka on tärkeää maailmankatsomusten hajautumisen ja uusheimoutumisen aikakaudellamme. Kriittinen asenne katsomusjärjestelmiä kohtaan on tärkeää, mutta sen tulee päteä niin Platoniin, Nietzscheen kuin Jeesukseenkin.

Matias Slavov ja Keijo Lakkala
kirjoittajat opiskelevat filosofiaa Jyväskylän Yliopistossa

lauantai 17. marraskuuta 2007

"Ystäväni, joka on homo, keitti hernekeittoa."

Muutamia ajatuksia kielenkäytöstämme:

Kun puhun eräästä ystävästäni, olen huomannut aina liittäväni häneen lisämääreen "homo". Hän toki on homo, mutta mitään väliä sillä ei useinkaan ole kun puhun hänestä jollekin ihmiselle. Esimerkkilauseena voisi toimia vaikkapa seuraava: "Ystäväni, joka on homo, keitti hernekeittoa." Mitä tekemistä sillä, että ystäväni on homo, on sen kanssa, että hän keitti hernekeittoa? Aivan: ei mitään... Oli miten oli, teemme joka tapauksessa vastaavanlaisia erotteluja joka hetki. Annan lisää esimerkkejä: "Eräs venäläinen ystäväni osti auton", "Naispuolinen/miespuolinen ystäväni teki sitä & tätä..."

Varsinkin viimeinen lause valottaa hyvin tällaisen kielenkäytön luonnetta. Kyseisessä lauseessa teemme erottelun itsemme ja toiseuden välillä: vastakkaista sukupuolta oleva ystävä identifioituu juuri sukupuolensa kautta. 'Ystävä' kyseisessä lauseessa on ennen kaikkea nainen/mies (riippuen lausujan omasta sukupuolesta), ei 'ystävä'... Sana 'ystävä' on lisämääre, ei sukupuoli. Tässä näemme esimerkin sukupuolittumisesta.

Ensimmäinen esimerkkilause ("Ystäväni, joka on homo...") tekee erottelun yhteisön normin, heteroseksuaalisuuden, ja siitä poikkeavan välillä. Kieli osoittautuu tässä heteronormatiiviseksi.

Sana 'neekeri' on myös eräänlainen erottautumisen merkki. 'Neekerin' ensisijainen identiteetti liittyy hänen ihonväriinsä, ei siihen että hän on ihminen ja tekee jotain. "Toi neekeri osti jogurttia!" 'Neekeri' sanan käyttö ilmentää omaa erottautumistamme tummaihoisista. 'Neekeri' on substantiivi, ei adjektiivi. Kielemme tekee erottelun meidän, toimivien subjektien, ja 'neekerin' (tai homon tai miehen/naisen) välillä. Osoittaessamme tummaihoista ihmistä ja lausuessamme "Tuo tuossa on neekeri" käytämme käsitettä jossain määrin adjektiivina, mutta heti seuraavassa käsite jo paljastuukin substantiiviksi: 'neekeriys' määrittää kyseistä olioita pikemminkin kuin 'ihmisyys'.

"Abdul on 38-vuotias ATK-alan asiantuntija. Hänellä on vaimo ja kolme lasta. Hänellä on ruskeat silmät ja tumma ihonväri." Tässä kuvailemme ihmistä. Sen sijaan sanoessamme, että "Abdul on 38-vuotias ATK-alan asiantuntijana toimiva neekeri..." teemme hänestä ihmisen sijaan 'neekerin'. Hänen olemustaan määrittää tällöin jokin hänen ulkoisista ominaisuuksistaan; nimittäin hänen ihonvärinsä. Ylemmässä lauseessa Abdulia määrittävät hänen tekemisensä, osaamisensa, elämäntilanteensa ja hänen ulkoiset ominaisuuksensa yhdessä. Jälkimmäisessä lauseessa Abdulia määrittää ensisijaisesti hänen ihonvärinsä.

Hmm...

torstai 15. marraskuuta 2007

Adornosta, moraalista ja emootioista

Olen nyt pari kuukautta opiskellut filosofiaa. Tuntuu hyvältä. Tunnen olevani kaltaisteni seurassa, eikä minun tarvitse tuntea olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Helsingissä asuessani tunsin olevani muukalainen. Työpaikkani ei vastannut omaa luonnettani, joka on lopultakin hiljainen ja kontemplatiivinen - arka ja epätasapainoinen. En osannut niitä sosiaalisia taitoja mitä keskivertoihmiseltä kulttuurissamme odotetaan. Osaan sanoa asiat suoraan, en vihjailla. Puheyhteyttä en oikein ihmisiin saanut muuta kuin alkoholin vaikutuksen alaisena. Täällä Jyväskylässä ensimmäistä kertaa ihmiset oikeasti arvostavat minua. Eivät ainoastaan sen vuoksi että saisivat minulta jotain...

No mutta anyways, emoilu saa nyt jäädä. On oikeatakin asiaa.
Olen pohdiskellut jo pitkään moraalin oikeuttamisen mahdollisuutta. Olen moraalinen antirealisti ja relativisti. Minulle moraaliset lauseet ovat täysin tyhjiä, niillä ei ole mitään sisältöä. Analysoikoot g.e.mooret ja muut käsiteanalyytikot hyvän käsitettä niin paljon kuin haluavat - hyvän käsitteeseen ei saa sisältöä muuta kuin sinne sellaista asettamalla. Moraali on pikemminkin psykologiseen samaistumiseen liittyvä seikka. Kun esimerkiksi näemme ihmisen kärsivän voimme mielikuvituksemme tasolla samaistua kärsivään yksilöön. Tämä samaistumisen kyky ei kuitenkaan ole staattinen. Se riippuu historiallisesta ympäristöstä ja ajan hengestä. Aikakausi ja sen materiaaliset ehdot määrittävät samaistumisen mahdollisuutta hyvin paljon. Esim. vielä 1700-luvulla mustia pidettiin eläiminä, ja fataalisti poikkeavana, mikä esti samaistumisen toteutumisen ja oikeutti orjuuden.

Kuten Aristoteleskin jo puhui, moraali toteutuu tietynlaisissa yksilöissä. Se, mitä kutsumme moraaliksi, on pohjimmiltaan sellaisen yksilön saavutettavissa, joka kykenee voimakkaan emotionaalisella tasolla samaistumaan ihmisiin, ja kärsiviin.
Frankfurtin kriittisen koulun johtohahmon, Theodor Adornon, negatiivinen moraalifilosofia artikuloi ajatuksen hieman toisin. "Tosia lauseet ovat impulsseina, jos käy ilmi, että jossakin kidutetaan." Pelkkä samaistuminen ei riitä. Tarvitaan vääryyden korjaamiseen suuntautuvaa impulssia, voimakkaan emotionaalista vääryden kokemista. Adornon mielestä myötätunto ei kuitenkaan yksin riitä vastustamaan niitä rakenteita mitkä tuottavat myötätunnon tarvetta. "Lisäksi tuleva" on Adornolle tärkeä käsite. Se tarkoittaa myötätunnon toteuttavaa impulssia, yhteiskunnallista toimintaa, joka pyrkii emansipaatioon ja kärsimyksen poistamiseen.Hän asettaa uuden kategorisen imperatiivin:

"Hitler on pakottanut ihmiset epävapauden tilassaan omaksumaan uuden kategorisen imperatiivin, jonka mukaan ajattelu ja toiminta on järjestettävä siten, ettei Auschwitz enää toistuisi, ettei mitään vastaavaa enää tapahtuisi. [...] Olisi irvokasta käsitellä sitä diskursiivisesti: siinä voi elävästi tuntea siveellisen lisäksi tulevan momentin. (das Moment des Hinzutretenden am Sittlichen)" "Moraali voi Adornon käsityksen mukaan elää vain sen "materialistisen motiivin" varassa, että ihmiset kärsivät kohdatessaan toistensa kärsimyksen ja että heillä on yhteinen intressi vähentää tai lopettaa kärsimys. Tämä"moraalinen impulssi" on eräänlainen materialistinen vastine Kantin hyvälle tahdolle." (Jussi Kotkavirta, "Omantunnon huono omatunto", teoksessa "Kritiikin lupaus")

Itselleni moraalissa ei ole niinkään kyse järjenkäytöstä kuin samaistumisen kyvystä. Tosiasioiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Lopultakin ihminen kykenee samaistumaan toisiin ihmisiin (ja myös eläimiin) introspektoimalla omia kognitiivis-emotionaalisia prosessejaan: tuntemalla itsensä. Kun tunnemme itsemme, kykenemme ehkä löytämään jotain perustavanlaatuisia yhtäläisyyksiä ihmisten käyttäytymisestä, ja täten ymmärtämään heitä. Mutta toisaalta: meillä ei ole mitään objektiivista kriteeriä kritisoida esim väkivaltaisia natseja, psykopaatteja ja pedofiileja. Tämä ei mielestäni ole puute. Objektiivisen kriteerin puute on objektiivinen tosiasia. Moraali on puhtaasti emotionaalis-psykologinen ilmiö, sitä ei voida käsitellä diskursiivisesti, siitä ei voi puhua.

Seuraavat teokset ovat aiheen kannalta lukemisen arvoisia:
Olli-Pekka Moisio (toim.): Kritiikin lupaus (SoPhi 1999)
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka (Gaudeamus 2005)
Jonathan Glover: Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria (LIKE 1999)