maanantai 28. huhtikuuta 2008

Avaruusseikkailu 2001 (1968)

Stanley Kubrickin Arthur C. Clarken romaaniin perustuva "Avaruusseikkailu 2001" on yksi elokuvahistorian upeimpia elokuvia. Se on ihmisen olemassaolon pienuutta, merkityksettömyyttä, mutta myös sen arvokkuutta pohtiva elokuva. Se on kuvallinen sinfonia, jonka suuruus hakee vertaistaan ainoastaan musiikin suurten sinfonikkojen seurasta. Ei ole ihme elokuvan kuuluisin anti on nimenomaan musiikissa. Richard Straussin "Also sprach Zarathustran" käyttö elokuvan alussa ja Johann Straussin valssi kielivät elokuvan musiikillisesta rakenteesta, joka perustuu tarkoin harkitulle, jatkuvasti liikkeessä olevalle rytmille. Monoliittikohtauksiin liitetty ahdistava kuoromusiikki muistuttaa inhimillisen olemassaolon pienuudesta. Kuuntelen tätä kirjoittaessani Mozartin "Requiemia", joka myös olennoi inhimillisen olemassaolon pienuutta ikuisuuden rinnalla.

Avainasemassa on nimenomaan kuuluisa "Also sprach Zarathustra". Se on sävelruno, joka perustuu saksalaisen filosofin samannimiseen kirjaan, filosofiseen profetiaan. Teoksessa tulee vahvasti esille Nietzschen keskeinen ajatus yli-ihmisestä, joka kykenee ylittämään tavanomaisen laumasieluisen inhimillisyyden, ja nousemaan moraalin tuolle puolen, tekemään elämästään taideteoksen.

Minä opetan teille yli-ihmisen. Ihminen on jotain, mikä pitää voittaa. Mitä olette te tehneet hänet voittaaksenne?

Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseänsä korkeampaa: ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen?

Mitä on apina ihmiselle? Naurun tai tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun tai tuskallisen häpeän aihe.

Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon on teissä vielä matoa. Te olitte ennen apinoita, ja ihminen on vieläkin apinampi kuin mikään apina. (Näin puhui Zarathustra, Luku I, §3)

Ihminen on nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännitetty, -- nuora kuilun yllä.

Vaarallinen ylimeno, vaarallinen matkalla-olo, vaarallinen taaksekatsahdus, vaarallinen väristys ja pysähdys. (Näin puhui Zarathustra, Luku I, §4)

Ihminen on itsensä jatkuvasti ylittävä olento. "Avaruusseikkailu 2001":n alussa ihmisapina oppii käyttämään eläimen suurta luuta työkalunaan. Apina oppii tappamaan eläimiä ravinnokseen. Aivojen kehittymisen kannalta lihan sisältämä proteiini on äärimmäisen tärkeää. Ihminen on ensimmäisen kerran ylittänyt itsensä. Upea leikkaus tulevaisuuteen, jossa ihmisen jatkuva itsensä ylittäminen, kulttuuri, on jo niin pitkällä, että ihminen kykenee matkustamaan avaruudessa. Kulttuuri on määritelmällisesti luontoa ja luonnonvälttämättömyyksiä ylittävää. Puhe luonnollisuudesta, ja paluusta luontoon on siksi puhetta inhimillisyyden hylkäämisestä. Ajatus "Takaisin luontoon!" on pohjimmiltaan misantrooppinen.

Ihminen on tulevaisuudessa tullut jumalaksi. Rakentanut ajattelevan koneen, HAL 9000:n, omaksi kuvakseen. Tämä kone kuitenkin vioittuu, tai alkaa toimimaan oman vapaan tahtonsa mukaan, riippuu miten asian tulkitsee, ja aiheuttaa suurta tuhoa avaruusaluksella. Kuten jumala oli Nietzschelle kuollut, oli ihminen HAL 9000:lle kuollut - koneiden aika oli tuleva. Ihminen tuli HALille ylittää ja jättää evoluution ja luonnonhistorian homeisiin rotanpesiin mätänemään. Tulevaisuus on kaiken inhimillisyyden katoaminen ja vieraantuminen. Kaikki liha katoaa, lataamme itsemme koneisiin - elleivät koneet ehdi meitä tuhota ennen sitä.

Kubrickin avaruusseikkailu oli minulle suuri kokemus. Koin ahdistavaa eksistentiaalista tyhjyyttä ja filosofista hämmenystä - sitä mistä kaiken filosofian pitäisi lähteä, ja mihin sen pitäisi aina palautua. Ainoastaan rockyhtye CMX, elokuvaohjaaja Ingmar Bergman, filosofi Martin Heidegger ja Mozartin "Requiem" (niin kliseinen kuin se teoksena onkin) ovat aiheuttaneet minulle saman hämmentyneen olotilan ja kirkastuneen tunteen kuin Stanley Kubrick minulle eilen aiheutti. Jään yksin hämmennykseni kanssa.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

Rekuperaatio!


"Debord puhuu spektaakkelista, ei spektaakkeleista. Kyse ei ole yksittäisistä ilmiöistä, vaan yhteiskunnallisesta totaliteetista, jonka kritiikki on vastaavasti suunnattava koko spektaakkelia eikä sen osia vastaan. Osittainen kritiikki – spektaakkeli pyrkii hajottamaan kaiken kritiikin osittaiseksi – sulautuu spektaakkeliin: tästä syystä SI näkeekin kapitalistisen ideologian olevan niin vahva, koska se kykenee myöntymään kritiikkiin. Tämän sulautumisen SI määrittelee rekuperaatioksi." - Antti Virnes

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Veronikan kaksoiselämä (1991)

Krzysztof Kieslowskin elokuvassa "Veronikan kaksoiselämä" päähenkilö puolalaisen Weronikan kuoltua tämän ranskalainen kaksoisolento Veronique kokee Weronikan kuoleman itsessään. Elokuvan onkin sanottu käsittelevän "mystistä yhteyttä ihmisten välillä". Määritelmässä sana "mystinen" särähtää pahasti korvaan. Taideteosta ei tarvitse mystifioida, vaan koska se puhuu meidän kaikkien elämästä, tulee sen myös jollainen konkreettisella tavalla puhutella meitä. Tämä puhutteleminen tapahtuu niin, että teos avaa jonkin uuden olemisen tavan, uuden tavan kokea. Taideteos avaa aina radikaalisti poikkeavan tavan kokea.

"Veronika ja Veronique syntyvät samana päivänä 1966 – Veronika Puolassa, Veronique Ranskassa. Vaikka naiset eivät tiedäkään toistensa olemassaolosta, on heillä molemmilla ajoittain outo tunne toisistaan, varmuus etteivät he ole yksin. He ovat enemmän kuin samanlaisia, he ovat kuin yksi ja sama nainen. Elämän edetessä musiikillinen lahjakkuus osoittautuu vahvaksi molemmissa ja intohimo tavoitella lahjakkuuden mahdollistamaa menestystä on yhteinen. Mutta onko naisten kohtalotkin samalla sävelellä kirjoitettu? Kun tragedia kohtaa toisen heistä on vaikutukset toisenkin elämään selittämättömällä tavalla selvät ja laajat." - DVD-julkaisun selostus elokuvan sisällöstä

Elokuvan "mystisen yhteyden ihmisten välillä" tulkitsen ihmisten kognitiivisten rakenteiden samankaltaisuudesta, ja siitä että ihmiset kykenevät identifioimaan itsensä toisiin ihmisiin, johtuvaksi psykologis-emotionaaliseksi samaistumisen kyvyksi, jota voidaan rationaalisesti ohjata, tarkkailla ja arvioida. Kun Veronique kokee Weronikan kuoleman, on kyseessä eettinen väite ja kokemus. Kun toinen ihminen kärsii, kärsimme useinmiten itsekin. Mikäli emme kärsi, voimme ainoastaan syyttää spektaakkelimaista kulttuuria, joka ajaa ihmiset eristyksiin ja pakottaa ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Tässä eristyksen tilassa kaikki empatia ja siitä aiheutuva eettinen toiminta ovat kadoksissa.

Empatialla psykologisena tuntemuksensa on yhteys rakkauteen. Rakkaudeton yhteiskunta ei johdu siitä, että ihminen olisi "luontaisesti" itsekäs ja paha, vaan siitä, että ihmisen ympäristössä (kulttuurissa, yhteiskunnassa) olevat tosiasiat kannustavat käyttäytymään toisin.

Erich Frommin mukaan rakkaus ihmisten välillä ei ole kaupankäyntiä luonteenpiirteiden välillä: "Katsotaanpas kannattaako minun välittää sinusta: sinulla on nuo luonteenpiirteet ja minulla nämä. Okei... Hyvä on, voimme rakastaa toisiamme." Kaikenlainen "Se oikea"-ajattelu perustuu juuri tälle markkinatalouden logiikalle, jossa ihmisten väliset suhteet ovat kaupankäyntiä luonteenpiirteillä. Tällaisen rakkaus-käsityksen kritiikiksi voi myös esittää sen, että se ei huomioi sitä, että ihmisen persoona on dynaaminen, alati muuttuva asia. Avioerojen ja lapsellisen "sinkkuelämä"-ideologian suuri kannatus kielii mielsetäni porvarillisen essentialismin tuottamasta rakkaus-käsityksestä. Kapitalistinen kulttuuri on reifikoinut myös rakkauden. Ja kuten kaikki ideologia, myös porvarillinen rakkaus-käsitys on idealisoitu ikuiseksi ja todelliseksi pop-musiikissa ynnä muussa kaupallisessa kulttuurissa. Monien ihmisten sitoutumispelko johtunee juuri siitä, että kun luonteenpiirteet eivät täysin "mätsää", niin ei uskalleta sitoutua, sijoitus ei olisi kannattava. Tämä kaikki on työnjakoon perustuvaa rakkaus-käsitystä.

Tämän vastakohtana Fromm korostaa rakkautta taitona ja kykynä. Fromm vastustikin sellaista rakkauden mystifiointia, jossa rakkaus koetaan asiaksi, jota ei voida mitata. Tuotetun rakkaus-käsityksen vastakohtana Fromm haluaakin korostaa rakkautta asiana, jota voidaan tuottaa aktiivisesti. Tämä perustuu ihmisen tarpeeseen ylittää oma yksilöllisyytensä samalla säilyttäen se. Kyseessä on edelleen psykologinen samaistumisen kyky, mutta nyt aktiivisena ja rationaalisena. Kyse on pyrkimyksestä päästä yhteyteen maailman ja toisten ihmisten kanssa:

"On vain yksi intohimo, joka tyydyttää ihmisen tarpeen päästä yhteyteen maailman kanssa ja samalla antaa hänelle eheyden ja yksilöllisyyden tunteen, ja se on rakkaus. Rakkaus on yhteyttä jonkun tai jonkin oman itsensä ulkopuolella olevan kanssa, niin että itseyden erillisyys ja eheys samalla säilyvät. [...] Tärkeätä on rakastaminen, ei rakkauden kohde. [...] Rakastaessai minä olen yhtä kaiken kanssa, ja samalla olen oma itseni, ainutkertainen, erillinen, rajoittunut, kuolevainen ihmisolento. Rakkaus versoo yhä uudestaan juuri erillisyyden ja yhteyden vastakohtaisuudesta." - Erich Fromm, "Terve yhteiskunta", s. 41

Tätä yhteyden saavuttamista pyrkii myös Kieslowski kuvaamaan. Veronique'n yhteys Weronikaan on juuri tätä yhteyttä. Empatiaan ja rakkauteen perustuvaa yhteyttä. Myös Emmanuel Levinasin ajattelussa on tämä "mystisen yhteyden" piirre. Levinasille ihminen on ääretön, koska kykenee periaatteessa asettumaan kenen tahansa eläneen, nyt elävän tai joskus tulevaisuudessa elävän ihmisen asemaan. Toinen ihminen on jotain transsendenttia. Tämä kuilu minän ja sinän välillä voidaan ylittää ainoastaan rakkaudessa.

"Levinasille rakkaudessa ja eroottisessa suhteessa ihminen siis menettää – ainakin tilapäisesti – kasvojen ainutkertaisuuden ja vain itseensä viittaavan, eettisesti velvoittavan merkitsevyyden. Rakkaus on Levinasille `kaksoisitsekkyyttä´, rakastavien yhteisö on `yhteisö ilman kieltä´, se sulkee ulkopuolelleen kolmannen osapuolen ja julkisuuden. Rakkauden hekumasta puhuminen, sen tuominen julkisen keskustelun piiriin, on täten `säädytöntä´ - kahden ihmisen `suljetun yhteisön´ salaisuuksia on mahdotonta tuoda jaettavien merkityksien alueelle. Kielihän yleisti omaisuuden ja teki näin ollen sen lahjoittamisen Toiselle mahdolliseksi. Rakkauden alueella ei olla tekemisissä omaisuuden ja lahjoittamisen kanssa, Toisen vastaanottaminen korkeuden ja läsnäolon ulottuvuudessa korvautuu varauksettoman tervetulon toivotuksella ja toisen `profanaatiolla´." - Immo Pekkarinen

Rakkaus on aktiivinen teko, se äärettömyyteen pyrkimistä. Se on pyrkimystä tulla Jumalaksi, kuitenkin niin, että hyväksyy oman äärellisyytensä ja ihmisyytensä. Rakkaus on itsensä hävittämistä kuitenkin sen jossain mielessä säilyttäen. Rakkaus, mikäli se ymmärretään eroottista rakkautta laajemmin, on eettinen tila, joka konkretisoituu ihmispsyykkeessä empatian kokemiseksi. Pelkkää tunteissa pyöriskelyä etiikka ei kuitenkaan voi olla. Kieslowskin "Veronikan kaksoiselämä" kuvaa empatian, rakkauden kokemuksen. Kuitenkin etiikka itsessään vaatii, ollakseen tietoista toimintaa, rationaliteetin ohjaamaan empatian kokemusta konkreettiseksi toiminnaksi.

Kun jumalaa ei ole
Rakkautemme luo hänet
Hänet joka uskoo Sinuun.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2008

Hvis lyset tar oss (1994)

(Kirjoitettu vuoden 2006 keväällä/kesällä. Älkää tuomitko minua tämän perusteella, mutta myöntäkää sen olevan pirun hyvä teksti, vaikka siinä onkin jokseenkin omituisia ja epäloogisia ajatuskulkuja. Teksti sisältää myös asiavirheitä.)


"Nihilismi on minussa saanut ohjelma julistuksensa.

Minun koko elämäni pohjautuu nihilistisiin oppeihin. Minun taiteeni [...] on sekin pohjattoman nihilismin olemusta. Taiteessani minä kuvaan tuhoni ja eikö tämä juuri ole nihilismiä. Kaiken lopputuloksena on kuitenkin. Ei mitään. Kaikki on päättyvä liekkeihin ja sen jälkeen kasa tuhkaa." - Kalervo Palsa, 26.2.1967, "Kalervo Palsan päiväkirjat", s. 56-57

Norjalaisen Varg Vikernesin nimi on monelle metallistille tuttu. Hänen äärimmäinen filosofiansa, joka lähentelee (eko)fasismia ja uusnatsismia, sekä hänen synkkääkin synkempi saatanallinen taiteensa saa varmasti jokaisen moralistin pään sekaisin. Herjaahan hän sitä sisäänpäin lämpiävää poroporvarillista maailmankuvaa, josta saa jokainen toisinajattelija (lue: väärinajattelija) kärsiä nahoisaan aina kun suunsa avaa. Itse en Vikernesin misantrooppisia ajatuksia kannata, ne ovat mielestäni ontuvia, epäloogisia ja mystillisiä - siis tyhjiä ad hoc-päätelmiä valtavalla hybriksellä maustettuna. Silti otan herran aivoitukset mielelläni vastaan. Ne ravistelevat luutuneita arvojamme ja käsityksiämme. Herra Vikernes: "En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se" (Voltaire).

Omaa (eettistä) relativismiani voitaisiin tietysti syyttää myös misantrooppiseksi, mitä se ehkä onkin. Relativismi omalla kohdallani tarkoittaa eräänlaista äärihumanismia. Sillä mitä totuuteen tulee, ovat kaikki ihmiset samalla lähtöviivalla: jokainen ehdotus, oli se sitten filosofinen, uskonollinen tai moraalinen, joka todella pyrkii totuuteen, on minusta yhtä tärkeä, riipumatta siitä ovatko ne totta vai eivät. Jokainen ihmisen esittämä ajatus on yhtä tärkeä. Emme voi tietää kaikkea, ja vaikka tietäisimmekin kaiken, emme voisi tietää sitä, että tiedämme kaiken. Lopullista totuutta ei siis ole, vaan on aina se mahdollisuus että paljastuu jotain uutta ja odottamatonta, jota emme voineet kuvitellakaan. Tieteenfilosofiassa tällaista kantaa kutsutaan fallibilismiksi, mutta oma huomioni on etiikassa. Etiikassakaan ei lopullista totuutta ole, vaan moraali lepää tyhjän päällä.

Mutta mennäänpä itse asiaan: Burzumin (jonka muodostaa siis herra Vikernes (levyllä: Greifi Frischnackh) itse) tunnetuin ja arvostetuin levy on synkkä, todella synkkä. Se sisältää 44 minuuttia korvia raastavaa, monotonista, mutta hypnoottista väkivaltamusiikkia. Mikäli helvetti olisi olemassa, voisi kuvitella levyn äänitetyn siellä. Levyn vokaaliosuudet ovat erityisen m(i)eluisia. Herra Vikernesin "laulu" kuulostaa aivan kidutuskammiossa äänitetyltä. Tuntuu kuin häntä revittäisiin kappaleiksi lihakoukuin, kuin hänen silmiinsä työnnettäisiin hehkuvaa rautaa. Se ei ole miellyttävä ääni. Mieleeni ensimmäisenä nousee Clive Barkerin sadomasokistinen kauhuelokuva "Hellraiser", joka loi aivan omanlaisensa kuvaston päättymättömälle tuskalle. Elokuvan jatko-osat ovatkin sitten olleet tällaisen loputtoman tuskan inkarnaatioita; niitä on tehty tähän päivään mennessä kahdeksan ja ne ovat olleet uskomattoman huonoja.

Ajoittain "Hvis lyset tar oss" muistuttaa monotonisuudessaan joitain Läjä Äijälän teoksia. Varsinkin "Death Trip" on Äijälän projekteista lähellä levyä. Joku voisi pitää tällaista monotonisuutta turhauttavana tai tylsänä, mutta "Hvis lyset tar oss":lla se on aivan olennainen elementti. Se nimittäin luo eräänlaista ikuisuuden tunnetta: tuska ei lopu koskaan, se on loputonta. Se ei ala mistään, eikä lopu mihinkään. Se vain on. Ilmeisesti tällä on pyritty luomaan jonkinlaista tunnetta tai kuvaa ikuisesta kadotuksesta, jollainen maailma on.

Uskomus siihen, että näkyvä maailma on paha per se, on osa kristillistä perintöämme. Sillä on historiansa gnostilaisuudessa, jonka jyrkkä platoninen dualismi väitti, että on olemassa hyvä, jumalallinen ideamaailma ja paholaisen hallitsema aistimaailma. Näiden kahden välinen taistelu oli gnostilaisuudessa maailmanhistorian punainen lanka.

Vaikka satanismi ja saatananpalvonta ovatkin ontologis-metafyysisiltä sisällöiltään toistensa aatteellisia vastakohtia (esim. satanismissa Saatana ei ole persoonallinen jumaluus, toisin kuin saatananpalvonnassa), moraaliltaan ne ovat yhteneviä. Molemmat korostavat jumalallisuuden sijaan ihmisen eläimellisyyttä, ihmisen olemassaolon lihallisuutta. Ja koska liha on osa pahaa aistimaailmaa, on rationaalisempaa asettua pahan puolelle hyvää vastaan. Tai: kun jumalaa ei ole, on vain aistimaailma, joka on paha. On siis luonnollista olla paha. Paha onkin hyvää ja hyvä pahaa: tätä on nietzscheläinen "hyvän ja pahan tuolle puolen" asettuminen. Emme voi sanoa mikä on hyvää ja mikä pahaa, se riippuu aivan näkökulmastamme, historiallis-sosiaalisesta asemastamme. Tässä on myös "Hvis lyset tar oss":in filosofinen ydin.

Yhteenvetona on todettava, että "Hvis lyset tar oss" on äärimmäisen tuskallista kuultavaa - ja juuri sen vuoksi se onkin niin hyvä. Se onnistuu luomaan kuvan tuskasta, kuolemasta ja helvetistä. Se on nihilistinen, pessimistinen ja satanistinen. Se on omaperäinen, ahdistava ja virkistävä teos, jonka kuuntelemiseen ei voi kyllästyä. Se ei ole tavanomaista infantiilia hevimeteliä, jonka eskapistista fantasiamaailmaa on kuultu aina Iron Maidenin päivistä lähtien, vaan se on juuri sitä taiteen muotoista filosofiaa, josta Teemu Mäki puhuu. Se kertoo meille totuuden: moraali rakennetaan aina tyhjän päälle, nihilismin on oltava jokaisen moraalijärjestelmän lähtökohta. Oikeaa ja väärää ei ole. On vain elämä, maailma ja taide.

Kirjallisuus:
Hermonen, Merja: Pimeän hehku - Satanismi ja saatanpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa
LaVey, Anton Szandor: The Satanic Bible
Linkola, Pentti: Johdatus 1990-luvun ajatteluun
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Mäki, Teemu: Näkyvä pimeys - esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta
Nietzsche, Friedrich: Näin puhui Zarathustra
de Sade, Markiisi: Sodoman 120 päivää (Johdanto)
de Sade, Markiisi: Filosofia budoaarissa
Vikerners, Varg: A Burzum Story

tiistai 15. huhtikuuta 2008

Miehet ovat parempia kuin naiset...

...ainakin tämän nettisivuston mukaan. Surullista.

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Guy Debordin aikakäsityksestä

"Ihminen ei ole onnellinen ennen kuin viimeinen byrokraatti on hirtetty viimeisen kapitalistin suoliin." - Kansainväliset Situationistit (SI), Pariisi 1968


Agraarisessa yhteiskunnassa aika koettiin sykliseksi. Tämän kokemuksen alkuperä oli maanviljelyssä ja siinä kuinka maanviljelys oli sidottu vuodenaikojen kiertoon. Aikakokemuksella oli materiaalinen alkuperä siinä missä sosiaalisella hierarkiallakin.

Tuotantomuotojen kehityksen vuoksi varsinkin porvarillinen historiankirjoitus on puhunut ainutlaatuisesta historiasta, jolla on alku ja loppu, ja jossa tapahtuneet asiat eivät voi toistua enää uudelleen. (Porvarillinen historiakäsitys näkyy mm. Hegelin filosofiassa, jossa aika on ainutlaatuista Hengen ja sen ilmentymien seikkailua.) Toisin oli laita syklisessä aikakäsityksessä. Porvarillisessa historiankirjoituksessa historia redusoituu voiton maksimoinnin periaatteeseen. Kaikki on ohimenevää, mikään ei palaa - paras pyrkiä mahdollisimman suureen voittoon. Lineaarisella aikakäsityksellä on siis selvästi kapitalistiseen tuotantoprosessiin palautuva luonne. Aika on rahaa! Älä tuhlaa aikaasi joutilaisuuteen! Käsite 'loma', jota ei voi olla olemassa ilman käsitettä 'työ', tarkoittaa tehokasta rentoutumista, ei joutilaisuutta, ja on siksi vain osa työntekoprosessia. Loma ei ole vapautta vaan olennainen osa tuotantoprosessia.

Ranskalaisen yhteiskuntafilosofin Guy Debordin mukaan nykyaikaisessa kapitalismissa on vallalla nk. "Spektaakkelimainen aika". Aika on reifikoitunut. Aika ja historia on muutettu tavaraksi jota myydä "laatuaikana" ja "aikana itselle" jne. Tavaroiksi muutetut tapahtumat (festivaalit), hetket (turismi ja elämysmatkailu) sekä menneisyydet (historiallinen elokuva, esim. sellainen roskaleffa kuin "Gladiator") olivat kaikki osa spektaakkelimaista aika- ja historiakäsitystä. Aika on tavaramuodon logiikan mukaisesti menettänyt kaiken käyttöarvonsa.

Toisaalta syklinen aikakäsitys elää yhä kokemuksessamme, päivänä ja iltana; työnä ja viikonloppuna; sekä jaksottaisina lomakausina. TV:ssä syklinen aika näkyy aina uusiutuvissa saippuasarjoissa ja joka vuosi toistuvissa urheilutapahtumissa. Vallalla on ikuinen tavaran keräämiseen omistettu nykyhetki. Tulevaisuutta ei ole (tai jos on, se käsitetään sijoitukseksi) eikä historiaa (muuta kuin viihde-elokuvana tms.).

"Samaan aikaan kun arki oli syklistä ja kvantitatiivista, historiallinen aika oli edelleen kvalitatiivista ja ainutlaatuista. Arjen elämän "laadulliset" hetket voitiin kokea vain toisen käden kokemuksina. Historia - johon kuluttaja ei voinut vaikuttaa - näyttäytyi hänelle vain spektaakkelimaisina ilmentyminä esimerkiksi TV:n välityksellä. Kulttuuriteollisuuden kolonialisoimasta historiasta - menneestä patriarkaalisesta (his-story) ajasta - tuli tavara muiden joukossa." - Marko Pyhtilä, "Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki" (2005), s. 136

Klassisen kapitalismin "hyödytön aika", lorvailu etenkin, on todellista vapautta. "Tätä joutilasta kavahtakaa". Hän ei halua elämäänsä hukata työnteolle ja tavaroiden haalimiselle. Ihmiset säästävät aikaa esim. käyttämällä julkisia kulkuvälineitä, mutta samalla tarvitsevat aikansa täyteen. Time is up. Olemme kuolleita:

"Kaikkia kehotetaan säästämään 'nuoruus-pääomaansa', vaikka tällaisella pääomalla keskinkertaisestikin käytettynä on vain vähäisiä mahdollisuuksia säilyttää taloudellisen pääoman kestävä ja kasautuva ominaisuus. Tämä kuoleman yhteiskunnallinen poissaolo on identtinen elämän yhteiskunnallisen poissaolon kanssa." - Guy Debord, "Spektaakkelin yhteiskunta" (1967), s. 160


lauantai 12. huhtikuuta 2008

Behemot

Näin sanoo saatanallinen eläinhahmo Behemot, Guillaume Apollinaire'n teoksessa "Mätänevä velho", s. 83-84:

Oletteko havainneet ihmisen ihailtavan järjen? Meistä on tullut hänelle vieraita. Osa siitä on totta ja paljon kerskailua. Oman etunsa tähden hänen olisi ollut parempi jäädä meidän keskuuteemme, mutta omasta puolestamme olkaamme tyytyväisiä siitä, että hän kokosi meidät yhteen ja sitten lähti pelkurimaisesti. Minä puolestani olen teidän kaikkien ääni; yksinäni minulla on kaikki selvät ajatukset, joita teillä kaikilla on erikseen; ja jos kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan, julistan itseni diktaattoriksi... Olen diktaattori. Kuulkaa syntyperättömän Behemotin ääntä. Me kaikki olemme elävä miellyttävästi ja yhdessä tuumin tässä metsässä jonka keskellä on hauta, ja pelaamme siitä kuka katoaa ensimmäisenä. Joukossamme on kuitenkin eläimiä, jotka ovat poissuljettuja tästä pelistä. Ensiksi suljen itseni pois pelistä, koska olen diktaattori, koska olen syntyperätön, ainutlaatuinen, pysyvä ja luullakseni jopa kuolematon. Pois suljetaan myös ne, jotka eivät ole uroksia eivätkä naaraita. He jatkavat erinomaista työtään ja tuovat meille päivittäiset ruokatarvikkeet. Kaksineuvoisten tapauksessa taas on oikeutettua, että me tapamme heidät, sillä enää pitkään aikaa heillä ei ole ollut syytä olla olemassa.

Epistemologisia huomioita

Vaikka en välttämättä ole kokenut epistemologiaa kaikkein läheisimmäksi filosofian osa-alueeksi, nousevat sen piiriin kuuluvat ajatukset tuon tuosta esille ajattelussani. Siksi onkin tärkeää nyt hieman selventää ajatuksiani.

Nykyinen epistemologia voidaan jakaa kahteen vallitsevaan lähetymistapaan. Internalistiseen ja eksternalistiseen. Ne liittyvät siihen, kuinka voimme oikeuttaa uskomuksemme. Internalisti lähtee liikkeelle uskomuksen subjektin sisäisistä tiloista. Internalismin mukaan tietoteoriassa tulee lähtee liikkeelle subjektista käsin. Kaikki se, millä uskomus voidaan oikeuttaa, on internalistin mielestä saavutettavissa sisäisestä maailmasta käsin. Eksternalisti, kuten voi jo päätellä, ajattelee päinvastoin. Eksternalismissa ajatellaan että uskomukset voidaan oikeuttaa ainoastaan subjektin ulkoisilla seikoilla. Esimerkiksi tutkimalla ihmisten kognitiivisia rakenteita ja kykyjä, voimme lähestyä tietoteoreettisia kysymyksiä.

Eräs merkittävimmistä eksternalistisista oikeutusteorioista on reliablisimi.

Henkilö tietää, että p jos ja vain jos p on tosi, henkilö uskoo että p on tosi, ja henkilö on omaksunut uskomuksen että p jotakin luotettavaa prosessia käyttäen.

Miten reliabilistit määrittelevät "luotettavan prosessin"? Kuinka voimme tutkia näitä "luotettavia prosesseja", mikäli emme jo ota internalistista lähtökohtaa tietoteoriaan? Kuka omaisi sellaisen erityisen näkökulman johon voisimme nojautua, ja joka määrittäisi "luotettavat kognitiiviset prosessit"?

Nähdäkseni mitään erityistä näkökulmaa ei voi saada. Epistemologisen oikeutusteorian tulee olla jo lähtökohdiltaan internalistinen! Tietoteoriaa ei voida naturalisoida ilman realistista lähtö-oletusta. Eksternalisti olettaa uskomukset jo oikeutetuksi - muutoinhan hän ei pystyisi naturalistiseen tutkimukseen! Eksternalismi näyttäisi tässä olevan kehämäinen.

Emme voi oikeuttaa uskomuksiamme muutoin kuin sisäisen maailman kautta. Skeptisismiin meidän ei tarvitse päätyä internalismissa. Tässä meidät pelastaa C.S. Peirce ja abduktiivinen päättely: mikä onkaan paras selitys sille että näen maailman juuri sellaisena kuin se minulle näyttäytyy? Se, että maailma todellakin on suunnilleen sellainen kuin se näyttää olevan, ja myöskin se, että toiminnallani on näyttäisi olevan tietynlaisia, minusta riippumattomia rajoituksia.

Lopuksi: naturalisoidut tietoteoriat näyttäisivät olevan totaalista paskaa, koskapa ne jo olettavat realismin ryhtyessään oikeuttamaan uskomuksia.

Kirjallisuus:
Markus Lammenranta: Tietoteoria, Gaudeamus 1993
C.S. Peirce: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia, Vastapaino 2001

torstai 10. huhtikuuta 2008

Filosofian hyödyllisyydestä ja taiteesta

Minulta on usein kysytty: ”Mitä hyötyä filosofian opiskelusta on?” Kysymys implikoi, että kaikki millä on merkitystä, tulisi olla jollain tavoin hyödyksi yhteiskunnalle (lue: elinkeinoelämälle). Toki filosofiasta voi olla hyötyä – nimittäin ideologista hyötyä esim. pönkittämään luonnontiedettä – mutta mielestäni koko kysymys on turha. Se on ainoastaan mielenkiintoinen siksi, että se osoittaa teknokraattisen ajattelun olevan osa ”tervettä järkeä”, suomeksi: ideologiaa. Kokemus standardisoidaan kielen tasolla.

Positivistinen tieteen kieli muuttaessaan kieltämme kalkyloivaksi, muuttaa myös ajattelumme kalkyloivaksi. Näemme todellisuuden latteana tauluna, jonka pinnalla jokin tietty kausaaliketju kulkee. Emme koe maailmaa syiden ja seurausten verkkona, vaan niiden jonona. Tällainen ajattelu yhdenmukaistaa ajatteluamme. Ehtolausemuotoinen tiede määrittää sitä miten havainnoimme maailmaa. Martin Heidegger kenties sanoisi, että kun maailma tällä tavoin kehystetään, häviää kokemuksestamme tietty merkitys – kokemuksestamme katoaa syvyysulottuvuus.

Tämän standardisoimisen vastustajana voisi kenties nähdä taiteen, joka radikaalilla tavalla pakottaa meidät kokemaan toisin. Taide, ollessaan todellista, auttaa meitä pääsemään irti standardisoidusta kokemuksesta. Viihde puolestaan on tietyn sosiaalis-poliittis-ekonomisen ryhmän hegemonian pönkittämistä varten tuotettua kulttuuria. Taide avaa todellisuutta aina yksilöllisesti. Taide on radikalismia kokemuksen tasolla.

Frankfurtin koulun kriittinen teoria pyrkii hallitsemaan koko todellisuuden totaliteetin filosofisella tasolla. Se pyrkii antamaan jonkinlaisen yleisen esityksen ajastamme, ja todellisuudestamme. Taide jos mikä auttaa taistelussa ideologiaa vastaan. Viittasin aiemmin kieleen. En tiedä, onko niin jo tehty, mutta olisi mielenkiintoista pyrkiä tarkastelemaan tätä Frankfurtin koulun ”positivismikritiikkiä” kielifilosofian perspektiivistä, koska ideologia vaikuttaa ennen kaikkea kielen tasolla.

tiistai 8. huhtikuuta 2008

Vallankumouksen subjekti


Guy Debord (1931-1994)

-------------------------

Toisen Internationaalin (1889-1914) ongelmaksi osoittautui Marxin tekstien epämääräisyys, joita ei niiden hämäryyden vuoksi voitu käyttää suoraan poliittiseen toimintaan. Lenin kysyikin: ”Mitä on tehtävä?” Miten vallankumous tehtäisiin? Ja ennen kaikkea: kuka sen tekisi? Frankfurtin koululle, joka ei uskonut vallankumoukselliseen luokkasubjektiin, ristiriidaksi muodostui muuttamisen tarpeen ja muuttajan puuttumisen välinen jännite.

Kysymys vallankumouksesta jakoi toisen internationaalin. Toinen leiri (ns. ”tieteellinen” marxismi) ajatteli, ettei oletusta vallankumouksen subjektista ei tarvita. Marx tulkittiin kuvanneen historian yleiset luonnonlait ja päädyttiin ajatukseen että kapitalismi kumoutuu täysin itsekseen taloudellisten prosessien lopputuloksena. Toinen leiri (ns. poliittinen marxismi) puolestaan puolusti proletariaatin roolia kapitalismin kumoamisessa. Taloudellisten lakien olemassaolo ei kiistetty, mutta ajateltiin kumouksen tarvitsevan aktiivista tietoisuutta toteutuakseen.

Frankfurtin koulu ei uskonut luokkasubjektin olemassaoloon. Tuntuisikin omituiselta edes olettaa sellaista. Luokan olemassaolo perustuu toisaalta yhteiseen yhteiskunnalliseen kokemukseen ja toisaalta objektiivisiin tosiseikkoihin. (Postmodernina aikana kokemuskin on kaupallisesti tuotettu, esim. viihdeteollisuudessa.) Marx ajatteli alunperin, että kun kapitalismi kurjistaa työläisten oloja, työläiset ryhtyvät kapinaan ja tekevät vallankumouksen. Työläisillä on tässä skeemassa selvä yhteinen vihollinen – kapitalisti. Kapitalismi ei kuitenkaan näyttänyt, eikä näytä edelleenkään kurjentavan työläisten oloja. Nykyaikana ongelmaksi on muodostunut pikemminkin työväenluokka itse, jolla ei näytä olevan minkäänlaisia yhteisiä intressejä. Itse ajattelisin, että jotain tekemistä ihmisten vastarinnan puutteessa saattaisi olla porvarillisella individualismin käsitteellä. Myöhäiskapitalismissa tuotanto on siirtynyt (ainakin länsimaiselle kuluttajalle suunnatut tuotteet) pikemminkin mielikuvien tuotantoon kuin varsinaisten konkreettisten esineiden tuotantoon. (Haluan tässä ottaa esille situationistien ajattelun.) Ja voisi kenties ajatella, että yksilöllisyydestä on tullut kauppatavara siinä missä muutkin tavarat.

Brändimainonta hokee: ”Tällainen on oikea yksilö: osta tämä!(*) Tätä voisi kutsua eräänlaiseksi reifikoituneeksi yksilöllisyydeksi vastakohtana sellaiselle yksilöllisyydelle, missä valinnat ja toiminta lähtee yksilöstä itsestä liikkeelle. Tämä toisaalta vaatisi jonkinlaisen autenttisen yksilöllisyyden idean, mitä voi olla hankala puolustaa. Joka tapauksessa haluaisin ajatella, että jotain mätää on sellaisessa ”yksilöllisyydessä”, joka on syntynyt massaviihteen, muotiteollisuuden piirissä, ja joka pakottaa ihmisen olemaan ”yksilöllinen”. ”Ole yksilöllinen!” Ihmisen koko persoonasta on tullut esine, jota kaupata eteenpäin. Huoraaminen on 2000-luvun ihmisen perustoiminto.

Tällainen asetelma tekee vaikeaksi myös luokkasubjektin syntymisen. Miten vallankumouksellinen subjekti voi syntyä tilanteessa, jossa ihmiset on ajettu taistelemaan keskenään hyväksytyksi tulemisesta? Rosa Luxemburg ehdotti, että työläiset (nykyään globaalissa mittakaavassa) alkaisivat tekemään jotain omaehtoista, ja että täten kumous lähtisi ruohonjuuritason toiminnasta. Ehkä voimme muuttaa yhteiskuntaamme ainoastaan ruohonjuuritason yhteistoiminnalla… Ehkä vallankumouksen tulee lähteä arjesta, kuten situationistit ajattelivat.

-------------------------


(*) Jälkimmäisen linkin kuvassa ns. "iPod-bikinit"

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Hiljaiseloa

Viime aikoina ei ole oikein inspiroinut kirjoitella tänne... Laiskottaa, eikä päässä liiku juuri mitään korkealentoista. Kirjojen ja musiikin sijasta kulutan aikaani elokuviin ja musiikkiin. Sivistävää tietysti sekin. Kunhan vain saisi katsottua jo kauan nauhalla olleet Kenji Mizoguchin elokuvat "Utamaro ja hänen viisi naistaan" (1946) ja "Oharu - naisen tie" (1952).

By the way... Tätä sivustoa kannattaa seurata.

Vielä yksi linkki: afrikkalaista death metallia.

torstai 3. huhtikuuta 2008

Uutinen jota kukaan ei kuullut


Oletko sinä kuullut uutisia?

"Suomi lähtee mukaan puolustusliitto Naton nopean toiminnan NRF-joukkoihin. Asiasta päätettiin tasavallan presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan yhteisessä kokouksessa. Päätös ei muuta Suomen suhdetta Natoon.

Presidentti ja valiokunta valtuuttivat kokouksessa Suomen Nato-suurlähettilään Aapo Pölhön toimittamaan Natolle kirjeen, jossa vahvistetaan Suomen halukkuus osallistua nopean toiminnan joukkojen täydentävään toimintaan.

Täydentävään toimintaan osallistuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että Suomi päättää tapauskohtaisesti Nato-operaatioihin osallistumisesta.

Suomi ei osallistu nopean toiminnan joukkojen päivystysvuoroihin vielä tämän päätöksen perusteella, vaan päivystämisestä pitää päättää erikseen. Lisäksi Suomi päättää erikseen, mihin NRF-joukkojen harjoituksiin se osallistuu.

Suomen osallistumisesta NRF-joukkoihin annetaan eduskunnalle selonteko, jonka valmistelun hallitus aloittaa heti. Hallitus saattaa käsitellä selontekoa jo ensi tiistaina ylimääräisessä istunnossaan. Istunto pidetään kehysriihen yhteydessä." -YLE



Kiitti vitusti Ilkka!

tiistai 1. huhtikuuta 2008