lauantai 31. toukokuuta 2008

Tasa-arvosta

"Työmarkkinarintamalla oli säpinää, kun Tehyn työtaistelua kaitsemaan säädettiin “pakkotyölaki”. Keskustelun tuoksinassa pitkälti unohtui se seikka, ettei “pakkotyölaki” olisi ollut suinkaan ainoa laatuaan. Suomessa on eräs rauhanaikainen pakkotyölaki, asevelvollisuuslaki. Se ei koske vapaasti ammattinsa valinnutta työntekijäryhmää, vaan yhtä sukupuolta, vaikka yksilöllä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa sukupuoleensa toisin kuin ammattiinsa. Syksyllä eräs totaalikieltäytyjä vetosi kieltäytyessään muiden syiden lisäksi myös sukupuolisyrjintään. Tämä ei tietenkään estänyt hänen tuomitsemistaan." - Lasikatto.net

torstai 29. toukokuuta 2008

Nietzschestä ja samaistumisesta

Perspektivismi oli Friedrich Nietzschen filosofian tärkeimpiä ajatuksia. Käytännössä se tarkoittaa kaiken olevan kiinni yksilön perspektiivissä - vulgaarissa muodossa se on eräänlainen "riippuu mistä roikkuu"-tyyppinen filosofia.

Perspektivismiä voidaan kuitenkin kritisoida, ei luonnontieteellisestä näkökulmasta, kuten yleensä, vaan pikemminkin sosiologisesta. Ihmisyksilön persoona, subjektiviteetti, muodostuu olennaisesti kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa tai ylipäänsä elävien olioiden. Ihmiset samaistuvat toisiin ihmisiin ja muodostavat subjektiviteettinsa ja persoonansa tätä kautta. "Mitä muutkin siitä ajattelevat?" ei ole tyhmä kysymys vaan ihmiselle olemuksellinen. Ihminen rakentaa identiteettinsä yhteisönsä kautta: yhteisön ollessa kunnossa myös ihmisen psyyke on kunnossa. Tämä oli Erich Fromminkin pointti.

Myös reifikoituminen liittyy tähän. Jos ihminen samaistuu ihmisiin samaistumisen sijasta esineisiin niin kuin näyttäisi nykyään tapahtuvan (muotiteollisuuden, design-sisustuksen yms. muodossa), ihminen vieraantuu ja hänen psyykkeensäkin on vaarassa. Ihminen tarvitsee mielenterveytensä säilyttääkseen toisia ihmisiä. Marx sanoikin, että: "Koska ihminen ei tule maailmaan peili kädessä eikä myöskään fichteläisenä filosofina, jolle "minä olen minä" riittää, niin hän näkee ja tunnistaa itsensä ensimmäiseksi toisessa ihmisessä. Pekka vakiinnuttaa identiteettinsä ihmisenä vain vertaamalla itseään ensin Paavoon kaltaisenaan olentona. Siten Paavosta tulee - omassa paavomaisessa persoonallisuudessaan - Pekalle ihmisen lajityyppi." (Lainaus Slavoj Zizekin teoksesta "Ideologian ylevä objekti")

"Ihmiset tunnistavat itsensä tavaroissaan; he löytävät sielunsa autoistaan, hi-fi- ja stereo-laitteistaan, monitasokodeistaan ja keittiönsä varusteista. Koko se mekanismi joka sitoo yksilön hänen yhteiskuntaansa on muuttunut ja yhteiskunnallinen valvonta ankkuroituu niihin uusiin tarpeisiin jotka se on tuottanut." - Herbert Marcuse, "Yksiulotteinen ihminen", s. 33

Miten tämä kaikki sitten liittyy Nietzscheen? Ensinnäkin nietzscheläinen ajatus yli-ihmisestä joka luo itselleen arvot ja maailman taiteilijan tavoin on pelkkää metafyysistä höpinää. Ihmisen kokemus maailmasta on yhteisöllistä. Ajattele varjossa olemista. Tiedät miltä se tuntuu, vaikka olisitkin auringossa. Ja kun tulee kuuma tiedät, että pitää hakeutua varjoon. Ja kun näet ihmisen kuihtuvan kuumalla aavikolla - koet fyysistä pahaa oloa, koska tiedät miltä kuumuus ja kuivuus tuntuvat.

Epistemologisesti asian voi havainnollistaa näin: koska kokemuksessamme on sellaisia piirteitä, jotka olemme kaikki väkisinkin kokeneet. Tämä seikka rajoittaa perspektivismiä ja varsinkin Nietzschen yli-ihmisoppia. Ajatus vallantahdosta heijastelee vain Nietzschen kulttuuripiirin keskeistä ominaisuutta. Vahvaa valtaa ja halua omistaa. Vasta elämänsä ehtoolla Nietzsche kykeni asettumaan "hyvän ja pahan tuolle puolen" ollessaan ilmeisesti lähes tiedottomassa ja lähes katatonisessa tilassa. Vasta kun Nietzsche kadotti oman subjektiviteettinsa, vasta silloin Nietzsche pystyi astumaan "massojen" ulkopuolelle. Helvetti ei ole toiset ihmiset, vaan toisten ihmisten vinoutuneisuus tai ylipäänsä toisten ihmisten täydellinen puute.

(Huomautus: en ota kantaa erilaisiin Nietzsche-tulkintoihin, ne eivät ole oikeastaan kiinnostavia. Tarkoitukseni on ainoastaan ottaa esille ihmisyksilöiden materialistinen tapa kokea ja kuinka siihen liittyvä epistemologia voi olla kumoamassa perspektivismiä ja muita relativismin lajeja. Yli-ihmisoppi perustuu ajatukseen yksilön kyvystä luoda oma todellisuutensa. Mutta jos yksilö käsitteenä jo sisältää yhteisönsä, johon kuuluu, niin mikä on yli-ihmisen mahdollisuus? Oleminen on yleisen ja erityisen välistä dialektiikkaa: yleinen kokemuksen muoto ja erityinen kokemuksen sisältö taistelevat ihmisen minuudesta. Yli-ihmisoppi nähdäkseni heijastelee myös Nietzschen kyvyttömyyttä myötäelämiseen. Kuinka Nietzsche-tulkinnat useinmiten unohtavat sen, että Nietzsche esimerkiksi halveksui naisia? Tästä mm. Leena Kakkori haluaa aina huomauttaa Nietzschen yhteydessä. Jos Kieli on Maailma, niin ainoastaan Käytäntö voi olla tie totuuteen. Kiellellisesti ilmaistu totuus voi realisoitua ainoastaan käytännössä, konkretiassa.)

---------------

(Ei tästä tule mitään. Tarkoitan filosofian jättämistä rauhaan kesän ajaksi. En tästä lähtien tee mitään lupauksia! Filosofiaa ei voi jättää rauhaan: se jää vainoamaan yöunia ja hiljaisia hetkiä.)

perjantai 23. toukokuuta 2008

Huomio

Huomio kaikille teille harvoille, jotka vaivaudutte seuraamaan suttuisia ajatuksiani! Tulen kesän aikana mitä luultavammin kirjoittamaan tänne blogiini aiempaa vähemmän tekstiä, johtuen siirtymisestäni älytyöläisyydestä ihan konkreettiseen työläisyyteen - raksalle. Toivottavasti edes jotain älyllistäkin saan aikaiseksi. Olen huomannut ettei se mahdotonta ole: sain viime vuonnakin luettua filosofisia teoksia vaikka kuljin raksahommissa töissä. Ainakin feminismiä ja luonnontieteellisiä tekstejä tuli lueskeltua viime kesänä. Toivottavasti ainakin jotain kaunokirjallisuutta saisi luetuksi. Harmittaa toki tämä älyllinen tyhjäntoimitus, mutta joskus on hyvä pitää taukoa filosofiastakin. Syksyllä sitten takaisin sorvin ääreen täysipäiväisesti. Jatkan Mr. Bunglen kuuntelemista.


"I was looking for a job and then i found the job / And heaven knows i'm miserable now"- The Smiths

tiistai 20. toukokuuta 2008

Burst of philantropy


Amnesty luokittelee videossa nähdyn "kuulustelumenetelmän" kidutukseksi. Se on hyvin yleinen menetelmä Yhdysvaltain armeijalla, ja sitä käytetään erityisesti Guantanamon vankilassa. Sitä kutsutaan "Waterboardingiksi" ja sitä voi vastustaa täällä. Toivottavasti tämän videon nähtyäsi allekirjoitat sivulla olevan vetoomuksen, ja luet ainakin seuraavat teokset: Ideologia ja valta 1-2 (Noam Chomsky) ja Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria (Jonathan Glover).

Varsinkin jälkimmäinen on hyvä lukea ymmärtääkseen kidutuksen mahdollistavia sosiaalisia ja psykologisia rakenteita. Chomskyn kirjoissa sen sijaan on paljon Yhdysvaltoja kritisoivaa materiaalia.


sunnuntai 18. toukokuuta 2008

Hegelistä ja kaaoksesta

Noise-genren musiikissa on mielenkiintoinen psykologinen piirre. Kuunnellessani noisea ensimmäistä kertaa yritin vaistomaisesti etsiä melun keskeltä jonkinlaisia "järjellisiä", kenties melodisiakin, piirteitä. Tämä ei ole millään tavoin kummallista. On nimittäin ihmiselle luontaista että joutuessaan kaaoksen keskelle ihminen alkaa hakemaan kaaoksesta toistuvia loogisia piirteitä jolla saisi maailman haltuunsa. Itsekin huomasin tämän aloittaessani musiikin (tai "musiikin") tekemisen. Eräs kappaleeni, "Khao Lak", perustuu juuri tälle ajatukselle. Hirveän kaaoksen, kirskunan ja melun keskeltä kuulija löytää mm. Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin äänet - sekä pätkän Jean Sibeliuksen "Finlandiasta". Niin Hitlerin, Stalinin kuin Sibeliuksenkin edustamat ideologiat - natsismi, stalinismi ja nationalismi - edustavat jotain selkeyttä kaaoksen keskellä. Maailman ollessa kaaos, kuten se modernissa kokemuksessa ilmenee, tarvitsemme maailmaa radikaalisti jäsentävää ideologista kehikkoa. Ernst Bloch puhui sedimentoituneesta kokemuksesta. Natsiliike oli Saksassa mahdollinen vain koska ihmisten kokemusmaailmassa elävä agraarikulttuuri ja moderni, kaoottinen elämäntapa ajautuivat ristiriitaan. Tästä epäsynkronisesta kokemuksesta syntyy eräänlainen pakko löytää jokin järki. Agraarikulttuurin arvoja korostanut natsiliike näyttäytyi saksalaisille järjen takaajana modernin, teollisen, hektisen, kaoottisen kulttuurin keskellä.

Maailma on jatkuvassa tulemisen tilassa, liikkeessä, se virtaa. Tämän ovat huomanneet niin Herakleitos kuin zeniläiset ajattelijatkin. Hegelin mielestä inhimillistä ajattelua, filosofiaa, käsitteellistä ajattelua luonnehtii sen kyky pysäyttää tämä virtaava liike. Ideologioita luonnehtii juuri tämä: se pysäyttää kaiken yhteiskunnallisen kokemuksen. Kriittinen ajattelu puolestaan heittäytyy tähän liikkeeseen. Ideologioita luonnehtiikin epähistoriallisuus.

Hegel pyytää meitä ajattelemaan "ei-mitään". Emme tietenkään kykene tähän, vaan rupeamme ajattelemaan "jotain". Tämä "jotain" määrittää "ei-mitään" sen vastakohtana. "Jotain" voi olla ainoastaan jos tiedostamme "ei-minkään" olemassaolon. Tämä pätee kaikkiin objekteihin. Objekteja voidaan ajatella ainoastaan kokonaisuuden osina. Itseasiassa vain kokonaisuutta voidaan ajatella. Kun ajattelen esim. tuolia tulen ajatelleeksi myös sen käyttötapoja, huonetta, missä se sijaitsee sekä materiaalia josta se on tehty. Yhden objektin mukana tulee kokonainen objektijoukko. Dialektinen liike alkaa tästä: erityinen ja yleinen. Kokonaisuus ja yksittäinen objekti.

Hegelin logiikkakaan ei noudata "tieteellistä" logiikkaa. Kolmannen poissuljetun laki ei hänellä päde sillä hänen mukaansa sekä A että ei-A ovat molemmat olemassa. Tämä johtaa Hegelin mielestä tragediaan. Kaikki moraaliset arvostelmat voivat olla yhtä päteviä. (vrt. Antigone)

Ajattelu, nimetessään objektit, pysäyttää tämän dialektisen liikkeen väkivalloin. Walter Benjaminin mukaan ihminen tuhoaa olevaa nimeämällä ne, eikä anna niiden olla mitä ne ovat kokonaisuudessaan. Kieli tiivistää todellisuutta ja jättää väkisinkin jotain ulkopuolelle. Se eristää objektit toisistaan. Kieli ottaa perspektiivin. Koska käsitteet tuhoavat todellisuutta, olisi hyvä käyttää jossain mielessä hiukan väljempiä ja epämääräisempiä käsitteitä ajattelussa. Analyyttinen filosofia ei analysoi filosofisia teemoja, vaan tuhoaa ne. Tämä on analyyttisen filosofian ongelmallisin puoli.


Ajattelu pysäyttää maailman dialektisen liikkeen kuin valokuva.

lauantai 17. toukokuuta 2008

Slavoj Žižek - The Perverts Guide to Cinema

Slovenialaisfilosofin elokuva elokuvasta. Kannattaa katsoa. Koko elokuva löytyy 15 osassa YouTubesta. Ohjaus: Sophie Fiennes

perjantai 16. toukokuuta 2008

Virtuaali-ikkuna kelttein leikkikentille

Palasin juuri tänään Irlannista. Pistin rahaa palamaan. Ostin mm. Adolf Hitlerin "Mein Kampfin", Samuel Beckettin "The Complete Drama Worksin" ja Karl Marxin "Pääoman" (ensimmäisen osan tosin pelkästään). Laitan muutaman kuvan matkasta tännekin näytille kun ei ole mitään kovin mieltä ylentävää sanomista. Näyttäisi tällainen tapa olevan yleinen muutenkin täällä blogspotissa.

Pakollinen postikortti. Jim Larkin (1874-1947).

Minä.

Totuus öljybisneksestä.

Matkaseurani.



torstai 8. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa VII

Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) oli valistuajan tärkeimpiä filosofeja. Hänetkin lasketaan tuohon aikaan suosittujen sopimusteoreettikojen joukkoon, vaikka hän erottautuukin heistä merkittävällä tavalla. Sopimusteoreettisia linjoja oli kaksi. Oli hobbesilaiset jotka ajattelivat, että luonnontilassa ihmiset ovat sodassa toisiaan vastaan, ja että ihminen pyrkii liittoutumaan vain kaltaistensa kanssa. Toinen ryhmä, lockelaiset, puolestaan ajattelivat ihmisen pyrkivän luonnostaan sosiaalinen ja solidaarinen kanssaihmisiään kohtaan. Molemmissa sopimusteoreettisissa linjoissa on mielestäni se vika, että ne eivät kykene täsmällisesti kuvailemaan luonnontilaa, ja päätyvät artikuloimaan ihmisluonnon täysin päinvastaisesti. Hobbesilaisissa ja lockelaisissa malleissa päädyttiin helposti metafyysiseen spekulaatioon ”luonnollisista oikeuksista” ja ”ihmisluonnosta”. Onko keinoa ratkaista ristiriita luonnontilasta tehtyjen eri tulkintojen välillä näiden kahden leirin sisältä?

Rousseaun mielestä sekä lockelaiset että hobbesilaiset ovat väärässä. Oletus ihmisten perustavanlaatuisesta sosiaalisuudesta on virhe. Ihminen elää luonnontilassa yksin, eikä ole luontaisesti kiinnostunut muista ihmisistä. Toinen virhe Rousseaun mukaan on olettaa ihmisten perustavanlaatuinen rationaalisuus. Sitä ihminen ei nimittäin ole, sillä ihminen on eläin siinä missä muutkin eläimet, ja alkuihminen tämän vuoksi elää lähinnä vaistojensa, ei järjellisesti toimintaansa arvioiden.

Ihmisellä on kuitenkin kaksi kykyä, jotka erottavat ihmiset muista eläimistä. Toinen on täydellistyvyys ja toinen vapaa tahto. Keskityn tässä pohtimaan inhimillistä täydellistymistä.

Täydellistyvyys erottaa ihmisen yksilötasolla muista eläimistä siinä, että eläimet omistavat elämänsä vain niihin välttämättömiin toimintoihin, jotka pitävät ne elossa ja auttavat lisääntymisessä. Eläin oppii muutamassa kuukaudessa kaikki ne kyvyt, joita se elämänsä aikana tulee tarvitsemaan. Ihminen puolestaan kykenee oppimaan jatkuvasti uusia kykyjä ja taitoja. Lajitasolla täydellistyvyys puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että siinä missä elefantit ovat kymmeniä tuhansia vuosia pysyneet samanlaisina, ihminen on lajina kehittynyt luomalla itselleen elinehtoja ja kulttuuria. Täydellistyvyys on ihmisen antropogenesis.

Kulttuuri voidaankin Rousseaun hengessä määritellä luonnon asettamien välttämättömyyksien ylittämiseksi. Lajina ihminen on sikäli korkeampi olento kuin vaikkapa siili, koska ihminen kykenee työllään luomaan yhä monimutkaisempia kulttuurisia tasoja. Ihmiset sopeutuvat yhä uudelleen näihin itse luomiinsa kulttuurisiin olosuhteisiin muuttaen näin myös itseään. Ihminen pyrkii jatkuvasti täydellistymään yhä enemmän.

Tällainen kulttuurin määritelmä on kuitenkin johtanut moniin ongelmallisiin tilanteisiin. Väestönkasvu, ympäristökriisi ja ihmisten yleinen vieraantuminen ovat saaneet monet valistuksen oletukset kulttuurin jatkuvasta täydellistymisestä kyseenalaisiksi. Niinkin erilaisia ajattelijoita kuin Oswald Spengler, Pentti Linkola, John Zerzan, Georg Henrik von Wright, Theodor Adorno ja Max Horkheimer yhdistää suuri epäilys valistuksen projektia ja sen synnyttämää sivilisaatiota kohtaan. Myös Rousseau on kriittinen sivilisaatiota kohtaan.

Hänen mielestään ihmisen täydellistyvyys johtaa hyvin ongelmallisiin tilanteisiin. Eläimet ovat Rousseaun mielestä siinä onnellisessa tilanteessa, että niiden halut ja tarpeet ovat tasapainossa. Eläimet eivät halua mitään muuta kuin mitä todellisuudessa tarvitsevat. Eläin tarvitsee vain ”levon, ruuan ja naaraan.” (Rousseau) Ainoastaan tuska ja nälkä ovat eläimelle pahaa. Ihmisen onnettomuus on Rousseaun mielestä hänen sosiaalisuudessaan. ”Mitä muut minusta ajattelevat?” Toisten ihmisten mielipide vaikuttaa ihmiseen hyvin voimakkaasti.

Vaikka Rousseau ajattelee, että sivilisaatio tuottaa ihmisten välisen eriarvoisuuden, hän ei kuitenkaan ole esimerkiksi Pentti Linkolan ja Oswald Spenglerin tavoin sivilisaatiota vastaan. Paluuta luonnontilaan ei Rousseaun mukaan ole. Hänen tavoitteenaan olikin luoda yhteiskunta joka ratkaisee eriarvoisuuden.

Pohdin, ajautuuko Rousseau samankaltaiseen turhaan ja hedelmättömän spekulaatioon ihmisluonnosta kuin Hobbes ja Locke? Eikö ihminen todella ole kiinnostunut toisista ihmistä? Miksi ei olisi? Yhteisöjen muodostaminen ja niiden etujen ajaminen ovat kuitenkin suojelleet ihmistä monilta vaaroilta. Ne ovat myös antaneet turvaa. Kyllä ihmisen mielestäni voidaan nähdä olevan luontaisesti kiinnostunut kaltaisistaan.

Rousseaun filosofian keskeinen käsite on ns. yleistahto. Se ei tarkoita kaikkien kansalaisten yhteistä tahtoa, kaikkien tahtoa tai yksimielisyyttä. Se tarkoittaa sitä tilannetta missä yhteisön jokainen jäsen tavallaan antautuu kaikkien muiden jäsentensä armoille. Se tarkoittaa kaikkien kansalaisten etua ajattelevien kansalaisten tahtoa. Käsite on vaikea, eikä tämäkään tuskin ole aivan osuva määritelmä. Rousseauta voidaankin kritisoida epäselvyydestä ja mystiikasta.

Voisiko Rousseau ajatella ehkä niin, että yhteiskunta tulisi järjestää niin, että se vastaa kaikkien yksittäisten kansalaisten etua sekä koko yhteiskunnan etua yhdessä. Tarkoittaako yleistahto sitä, että yhteiskunnan tulisi olla sellainen että se ajaa kaikkien ihmisten etua? Tämä kuitenkin tarkoittaisi sitä, että tarvittaisiin kenties jokin korkeampi näkökulma yhteiskuntaan. Kuka tällaisen näkökulman omaa? Jokin yksittäinen ihminen? Tällaisia ratkaisut ovat yleensä humaanin yhteiskunnan kannalta ikäviä, sillä ne tarkoittavat yleensä jonkinlaista diktatuuria ja totalitarismia.

Vaikka kansa itsessään olikin Rousseaulle suvereeni, voisin kenties kuvitella tilanteen missä jokin yksittäinen ihminen julistautuu yleistahdon edustajaksi. Koko yhteiskunnan ja kansan tahdon edustajaksi. Kyseinen yhteiskunta olisi varmasti epäoikeudenmukainen. Oliko itäblokin maissa kenties kyse tästä kun ne julistautuivat ”kansandemokratioiksi” vaikka kyseiset yhteiskunnat olivat kaikkien demokratian määritelmien vastaisia?

Rousseau tuskin kannatti diktatuuria. Kuitenkin hänen filosofiassaan on se vika, että sen keskeinen oivallus on niin epätarkka ja mystinen, että se harhauttaa ajatukset väkisinkin (ainakin itselläni siis) totalitarismiin.

”Kansa ei tunne oloaan yhtään sen paremmaksi, vaikka sitä hakataan ’kansan pampuksi’ nimitetyllä pampulla.” – Mihail Bakunin (1814-1876)

-------------------------

Tämä oli yhteiskuntafilosofiaa käsittelevän kirjoitussarjani viimeinen osa. Lennän kelttein maita kohti. Palaan asiaan myöhemmin.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa VI

Utilitarismi voidaan määritellä seuraavalla tavalla: mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ehkä kuuluisin utilitaristi oli John Stuart Mill, joka kyllästyi sopimusteoreetikkojen spekulointiin luonnollisista oikeuksista. Käsitteet kuten ”luonnontila” tai ”luonnolliset oikeudet” olivat hänelle tyhjää metafyysistä sananhelinää. Empiristisen, luonnontieteellisen eetoksen hengessä hän pyrkikin tutkimaan etiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaakin mahdollisimman konkreettisen käsitteistön varassa. Avainsanaksi muodostui hyöty ja onnellisuus. Onnellisuus tarkoittaa tässä tuskan poissaoloa ja nautinnon läsnäoloa.

Perinteinen liberalismi oli ajatellut, että kun valtio on taannut kansalaisilleen minimaalisen turvan, tulee heidät jättää valtion taholta rauhaan. Mill kuitenkin ajatteli että jonkinlaista valtiollista kontrollia tarvitaan. Hän onkin niin sanotusti ”sosiaaliliberalisti”. Mill siis on edelleen liberalisti: hän jakaa liberalistien keskeisiä arvoja, kuten yksilön autonomia ja vapaus. Markkinatalous ei kuitenkaan takaa näitä arvoja. Mm. sen vuoksi että ihmiset pakotetaan palkkatyöhön. Millin ja muiden utilitaristien mukaan juuri mahdollisimman laaja vapaus tuottaa suurimman hyödyn.

Työn ja vapauden suhde on otettava tässä huomioon. Yhdysvalloissa puhutaan paljon niin sanotusta ”amerikkalaisesta unelmasta”, joka on perin pohjin liberalistinen ajatus. Ihminen on vapaa tavoittelemaan onnellisuutta, hän on vapaa valtion ja yhteisön asettamista esteistä. Uurastamalla työn ääressä ja kamppailemalla toisia kansalaisia vastaan yksilö voi saavuttaa onnellisuuden. Vapaus on ennen kaikkea mahdollisuutta saavuttaa onni.

Omiin korviini tällainen vapauskäsitys kuulostaa jollain tavoin kierolta. Vapaus tulisikin määritellä pikemminkin toimintamahdollisuudeksi. Jos joudun koko ajan kamppailemaan ja kilpailemaan onnestani ja vaurastumisestani, en voi käyttää toimintamahdollisuuksiani kuin hyviin suppeaan määrään toimintoja. Kun ihminen kykenee toimimaan valitsemallaan tavalla, ihminen kokee olevansa onnellinen. Yhteiskunnalliseen keskusteluun vaaditaan keskustelua hyvästä elämästä. Yhteiskunnan tulee taata yksilöille mahdollisimman laajat toimintavalmiudet tavoitella sellaista elämää jonka kokee hyväksi elämäksi. Tällaisen mahdollisuudet yksilölle takaavat verovaroin ja muulla tavalla yhteisesti kustannetut laitokset ja järjestelmät kuten koulutuslaitos, terveydenhuolto, kirjastolaitos, yms. Juuri tällaiset seikat antavat ihmisille toimintamahdollisuuksia – siis vapautta. Ne toteuttavat ihmisoikeuksia, joita utilitarismi ei niiden abstraktiuden ja hämäryyden vuoksi käsitä.

Ihmisoikeudet eivät ole hämäriä vaan pikemminkin hyvin konkreetteja seikkoja. Ne perustuvat ihmisen tosiasialliseen, hieman aristoteelissävytteiseen vapauskäsitykseen vapaudesta mahdollisimman laajoina toimintamahdollisuuksina. Utilitarismin keskeinen ongelma on siinä, ettei se kykene määrittelemään onnea tai ainakin se näkee onnellisuuden oudon ahtaassa mielessä. Juuri omien potentioiden mahdollisimman tehokas vapauttaminen on hyödyllistä. Se tuottaa kokonaisvaltaista nautintoa sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Yhteiskuntafilosofiankin tehtävänä on pyrkiä pohtimaan ennen kaikkea hyvää elämää, ja sitä miten se mahdollisesti toteutuu yhteiskunnallisella tasolla.

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa V

John Lockea ja Thomas Hobbesia pidetään niin yksinä kaikkein tärkeimmistä niin sanotuista ”sopimusteoreetikoista”. Sopimusteoriat ovat teoreettisia konstruktioita joiden keskeisenä lähtökohtana on niin sanottu ”luonnontila”. Luonnontila on tila, missä ihmiset eivät ole vielä sopineet yhteiskuntasopimusta, vaan he elävät jokseenkin täysin pellossa. Se, millainen tämä luonnontila tarkalleen ottaen on, jakoi sopimusteoreetikoita. Locken kuvauksen mukaan ihminen luontojaan sosiaalinen otus ja hänellä on joukko luonnollisia oikeuksia. Hän on myös vapaa toimimaan tahtonsa mukaisesti.

Hobbes puolestaan ajattelee ihmiset jo lähtökohdiltaan eriarvoisiksi. Luonnontilassa vallitsee väkivaltainen sota. ”Kaikki kaikkia vastaan”. Tästä sodasta päästään eroon vain muodostamalla yhteiskuntasopimus ja luovuttamalla rajaton valta suvereenille.

Lockelle vapaus ei ole kurittomuutta. Hänelle, kuten monelle muullekin liberalistille, vapaus on luonteeltaan negatiivista. Järki opettaa meille ihmisille, että koska kaikki ovat tasa-arvoisia, kukaan ei saa vahingoittaa toisten oikeuksia. Suvereenia ei Locken mielestä tarvita. Hänen mielestään hallituksia sen sijaan tarvitaan, koska luonnontila ei ole täysin ihanteellinen ja ihmisiä tulee suojella. Luonnollisen lain rikkojaa rangaistaan luonnontilassa, kuitenkin ”viileän” järjen ja ”omantunnon” rajoissa. Hobbesilla suvereeni päättää rangaistuksista

Hobbesille Locke huomauttaa, että jos suvereenikin on ihminen, miksi hänen alaisuuteen tulisi alistua? Hobbes voisi vastata, että on järkevämpää alistua suvereenin alaisuuteen kuin joutua takaisin ikävään luonnontilaan jossa kaikki sotivat toisiaan vastaan.

Locken ajattelussa on myös erityinen teologinen argumentti (joka ei mielestäni juuri sen teologisuuden vuoksi ensinnäkään ole mikään argumentti). Sen mukaan Jumala loi maailman yhteiseksi ihmisille. Myös maailman mukavuudet ovat luotu ihmisille yhteisiksi. Sotkemalla itseän luontoon työnsä kautta ihminen tulee omistaneeksi asioita. Esim. marjoja poimiessaan hän tulee omistaneeksi ne. Toisia ihmisiä ihminen ei kuitenkaan voi omistaa, koska ihmiset jo lähtökohtaisesti omistavat itsensä.

Sopimusteorioissa hankalin ongelma on itse ”luonnon tilan” käsite. Onko käsite ollenkaan kiinnostava teoreettisesti jos sen sisältö voidaan tulkita niin eri tavoin, kuin Locke ja Hobbes sen tulkitsevat? Heidän tulkintansa ovat lähes päinvastaiset! Ja miksi ihmeessä luonnonoikeudet ovat juuri mitä ovat? Hobbes kaikessa kyynisyydessään näyttäisi olevan oikeassa: mitään rajoituksia ei luonnossa ole. Nimenomaan yhteiskunnan pystyttäminen turvaa yksilöiden oikeudet.

Myönnytys Hobbesille ei kuitenkaan auta. Sopimusteorioiden pahin ongelma yleisesti on ehkä siinä, että ne perustuvat kehämäisille päätelmille. Näin on ainakin Sirkku Hellsten ajatellut. Hänen kritiikkinsä kohdistuu erityisesti John Rawlsiin, mutta on laajennettavissa koko sopimusteoriaan nojautuvaa liberalistista traditiota kohtaan. Hänen mukaansa sopimusteoriat sekoittavat tosiasiat ja arvot. Hellsten kirjoittaa teoksessaan ”Oikeutta ilman kohtuutta – modernin oikeudenmukaisuuskäsityksen kritiikkiä”, että sopimusteoreetikot pyrkivät sanomaan, että ”se, jonka pitäisi olla, pyritään oikeuttamaan sillä joka jo on tai ainakaan oletetaan olevan totta (esimerkiksi luonnollinen tasa-arvo, yksilön autonomia)”. Tässä sopimusteoreetikot tulevat rikkoneeksi myös Humen giljotiinia. Ajatus ihmisten välisestä luonnollisesta tasa-arvosta Lockella on jo olemassa oleva seikka: ihmiset tosiasiallisesti ovat tasa-arvoisia. Tämä on käytännössä johtanut yhteiskunnalliseen tilanteeseen missä abstraktin tasa-arvon nähdään oikeuttavan todellinen epätasa-arvo.

tiistai 6. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa IV

Adam Smith (1723-1790) oli filosofi ja talousteoreetikko, joka on tullut tunnetuksi kuuluisan metaforan ”näkymätön käsi” kautta. Sen katsotaan tarkoittavan sellaista tilaa missä vapaiden markkinoiden oletetaan tuottavan koko kansakunnalle hyötyä. Se perustuu huomioon yleisistä psykologisista laeista. Jos markkinataloutta ei estetä, ihmisten käyttäytyminen markkinatalousyhteiskunnassa johtaa lopulta kaikkien ihmisten ja koko kansakunnan vaurastumiseen. Kuitenkaan ilmauksella ei ole mitään systemaattista merkitystä.

Smith jakoi Locken ja muiden klassisten liberalistien ajatuksen yksilön vapauden tärkeydestä. Valtion roolin piti olla minimaalinen ja sen tuli ainoastaan keskittyä turvaamaan yksilöiden keskeiset oikeudet. Verotus tuli sallia ainoastaan sen vuoksi, että nämä yksilön oikeuksia turvaavat instanssit (poliisi yms.) pystyttäisiin kustantamaan. Verotusta ei sen kummemmin tarvita: koko kansakunta hyötyy kun ihmisille jää rahaa kulutettavaksi. Smith rakensi myös moraaliteorian moraalisista tunteista takaamaan taloudellisen teoriansa: hyvinvoivat tulisivat jakamaan hyväänsä välillisten organisaatioiden (kirkot, hyväntekeväisyysjärjestöt, jne.) kautta.

Tässä täytyy huomauttaa että ne, jotka Smithin nimeen yleensä vannovat, vaativat myös maailmaa vapaaksi kaupanteon rajoituksista. Tätä Smith itse ei kuitenkaan olisi kannattanut. Smith nimittäin tarkoitti teoriansa koskemaan ainoastaan yhteiskunnan sisäistä taloutta.

Smithin kuningasidea oli työnjaon korostaminen. Oli tavara mikä tahansa, sen tekemiseen vaaditaan yhdeltä ihmiseltä enemmän aikaa kuin suurelta joukolta ihmisiä. Jos tuotteen tekemiseen vaaditut eri vaiheet jaetaan eri ihmisten tehtäviksi, saadaan tuote nopeampaa valmiiksi ja suurempi määrä ihmisiä tienaamaan elantonsa. Myös tuotteiden kuljettamisesta ja myymisestä vastaavat ihmiset hyötyvät työnjaosta.

Tehokkuus- ja tuottavuusaspekteiltaan ajatus työnjaosta voidaan varmasti nähdä hyvinkin järkeväksi systeemiksi. Se tuottaa lähes täydellisen tuotantokoneiston ja varallisuus kasaantuu tehokkaasti. Kuitenkin työnjaon inhimillinen aspekti jää askarruttamaan. Kun ihminen joutuu kaiken aikaa tekemään yhtä ja samaa puuduttavaa työtä, hänen mielensä supistuu, hän kapea-alaistuu – hän tyhmenee. Ja kun hän tyhmenee, hänen halunsa jakaa hyväänsä pienenee. Tässä on Smithin mielestä vaara sille, ettei moraalisuus yhteiskunnassa toteudu. Myös tuotanto heikkenee. Kapea-alaistuminen voidaan kuitenkin korjata takaamalla ihmisille ”riittävä sivistys” (Käsite jää hämäräksi. Mikä on ”riittävän sivistyksen" raja?) julkisissa koulutuslaitoksissa. Liiallista koulutusta ei voida sallia – ihmiset saattaisivat alkaa kapinoimaan ja suunnittelemaan vallankumousta.

Työnjaon inhimillinen aspekti on usein unohtunut. Työnjako nimittäin monessakin suhteessa estää ihmisen henkisen ja ruumiillisen täydellistymisen. Ihminen ei voi elää onnellisena jos ei pysty toteuttamaan itseään mahdollisimman monella eri tavalla. Ihmisestä tulee, kuten Marx huomasi, vieraantunut. Työnjaosta on eräässä mielessä muodostunut itseistarkoitus. Se estää ihmisen vapautumisen ja täydellistymisen.

Itse hämmästelen Smithin ajatuksenjuoksussa myös jo yllä mainitsemaani ”riittävän sivistyksen” teemaa. Miksi ihmisille ei saisi tarjota täyttä sivistystä kykyjen ja tarpeiden mukaan? Miksi sivistyneet ihmiset tekisivät vallankumouksen, kuten Smith väittää, jos kerran Smithin järjestelmä on onnistunut? Vai onko sittenkin niin, että Smithin kuvaamassa talousjärjestelmässä on jotain pahasti vialla, jos ihmisiä ei saa kouluttaa kuin ”riittävästi” jotta he eivät kumoaisi sitä?

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa III

Republikanismi, tasavaltalaisuus, on yhteiskuntafilosofinen ajattelusuunta joka mm. haluaa korostaa niitä hyveitä joita kansalaisvalta edellyttää. Kansalaiset nähdään aktiivisina toimijoina, jotka kykenevät ja haluavat vaikuttaa yhteisönsä asioihin. Käytännössä kuitenkin kansalaiset eivät ole kiinnostuneita poliittisesta päätöksenteosta. Miksi?

Ensinnäkin: republikanismi perustuu ajatukseen poliksesta, joka antiikin aikana oli selvästikin yksinkertaisempi yhteiskuntamalli kuin globaali informaatioyhteiskuntamme. Ei ole järkevää, tai edes reilua ajatella, että kansalaisten kapasiteetti riittäisi nykyaikana yhteiskunnalliseen päätöksentekoon jos akateemisilla tutkijoillakin on hankaluuksia hahmottaa aikamme monitahoista yhteiskuntaa. Mitä suurempi kokonaisuus, sitä vaikeampi kansalaisten on osallistua päätöksentekoon. Anarkistit näyttäisivät olevan oikeassa. Pienissä kokonaisuuksissa yksilön valta ja täten vapaus on suurempi. Republikanismissa poliittisen toimijuuden ajatus perustuu kansalaisuuden identiteettiin, jota ei enää ole. Postmodernissa kulttuurissa ei enää ole samanlaista moraalista ykseyttä kuin poliksissa oli.

Ja mikä normatiivinen seikka ylipäänsä voisi pakottaa meidät toimimaan poliittisesti? Kansalaisuus ei ole abstrakti nautittava asia. Poliittinen toimijuus on olennainen turvaamaan yksilön oikeudet.

Paljon on pohdittu sitä, miksi ihmiset eivät äänestä ja ole kiinnostuneita politiikasta. Miksi poliittinen toimijuus on hylätty? Itse näkisin yhdeksi syyksi sen, että heidän kuvansa politiikasta on jollain tavalla hämärtynyt. Politiikka koetaan omasta arkielämästä ja sen tapahtumista irrallisiksi. Politiikka nähdä omalle elämälle vieraaksi. Keltaisessa lehdistössäkin ilmoitetaan missin/viihdetaiteilijan/urheilijan/julkimon menevän politiikkaan. Hetkinen. ”Mennä politiikkaan sisälle”? Aivan kuin politiikka olisi jokin suljettu tila, karsina, jonne ei tavallisella ihmisellä ole asiaa. Karsinassa tapahtuvat päätökset tuodaan ulos keskelle ihmisten arkielämään – ja ihmisten on toteltava. Ihmisistä on tullut sivullisia suhteessa heidän omaan yhteiskunnalliseen elämäänsä.

Parlamentaarisen systeemin ongelmia on myös se, kuinka ihmeessä ne ihmiset jotka tekevät päätöksiä, voisivat omata jonkin erityisen näkökulman yhteiskuntaan? Myös päättäjät ovat yhteiskunnan osia, ja heidän päätöksensäkin ovat ainakin jossain määrin heidän yhteiskunnallisen positionsa determinoimia.

Kartesiolainen dualismi toistuu: yhteiskunnan kansalaiset (ruumis) nähdään ainoastaan Arkadianmäen, parlamentin (sielu) tahdon toteuttajana. Tässä dualismissa ruumis tulee kuitenkin nähdä sielua mahtavampana. Kansalaiset itse ovat ne, jotka todella voivat vaikuttaa. Erilaiset kansalaisjärjestöt tulee nähdä parlamentaarisia puolueita tärkeämmiksi poliittisen vaikuttamisen kanaviksi.

"I consist of body and soul--in the words of a child. And why shouldn't we speak like children? But the enlightened, the knowledgeable would say: I am body through and through, nothing more; and the soul is just a word for something on the body." – Friedrich Nietzsche

Myös feministit ovat kritisoineet republikanismia, joka on perinteisesti tehnyt jaon julkisen ja yksityisen sfäärin välillä. Antiikissa naiset nähtiin yhdessä orjien, lasten ja eläinten kanssa osaksi yksityistä sfääriä. Tämä sen vuoksi, että naisen koettiin kuuluvan luonnollisen piiriin pikemminkin kuin yhteiskunnallisen piiriin. Lainsäädännön tekevät siis miehet, koska myytti, joka sanoo naisten olevan osa luonnollista, yksityistä sfääriä, ei anna naisten osallistua lainsäädäntöön. Republikanistinen erottelu julkisen ja yksityisen välillä peittää naisten historiallisen alistamisen.

maanantai 5. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa II

Muutamia pohdintoja valtiosta. Robert Paul Wolffin mukaan valtio on ihmisryhmä joka hallitsee, määrää, hoitaa asioita ja pakottaa ihmiset noudattamaan sosiaalisen ryhmän sääntöjä tiettyjen valtiollisten rajojen sisällä. Hallitsija(t) voi olla kolmessa eri muodossa: (1) keisari, (2) joukko ihmisiä (sotilas juntta) ja (3) joukko, joka määrittää hallitsijansa kaikkien alaisten kesken (demokratia). Wolff ei tee tässä minkäänlaista eroa ihmisyksilöiden ja instituutioiden välillä. Jos ihmiset vaihtuvat, instituutiot silti pysyvät.

Valtion ideaa voidaan hahmotella monella eri tapaa. Valtiossa hallitus, eli ne ihmiset, jotka pakottavat ja ohjailevat ihmisiä, määrittelee lakeja – pysyviä käskyjä. Valtiota voidaan myös ajatella ”ruumis”- metafooran kautta: valtio on yhteiskunnan ruumis, valtio on yhteiskunnan poliittinen organisaatio. Valtio on hallinnollinen instituutio. Sen tarkoituksena on luoda ”kurin ja järjestyksen” kautta turvallisuutta. Tällä usein perustellaan valtion väkivaltamonopolia. Max Weberin mukaan valtio onkin ”oikeusjärjestyksenä ja hallitsemiskoneistona toimiva pakkoyhteisö, joka onnistuneesti vaatii itselleen fyysisen väkivallan käytön legitiimiä monopolia määrätyllä maantieteellisellä alueella.” Valtio on yhteisö, jolla on tietyllä alueella muista yhteisöistä riippumaton valta erityisesti yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi. (Wikipedia)

Platonin ja Aristoteleen valtio- käsitykset ovat tässä yhteydessä mielenkiintoisia. Heidän filosofiansa taustalla oli Ateenan historiallinen tappio spartalaisille. Heidän käsityksensä valtiosta olivat monessa suhteessa kiinni ajatuksessa poliksesta. Polis oli Platoninkin valtion taustalla. Platonin utopiassa valtio on itseriittoinen, joka kykenee itse tyydyttämään omat tarpeensa. Täytyy kuitenkin muistaa, että polis vastaa tässä ainoastaan yhteisiä kulttuurillisia koodeja omaavaa yhteisöä.

Miksi yksilöiden tulisi alistua tälle väkivaltamonopolin omaavalle rakennelmalle? Valtion voidaan mielestäni ajatella olevan ainoastaan yksilöiden toiminnasta syntynyt rakentajilleen vieras ja heitä valvova ja kontrolloiva voima. Valtio ei todellisuudessa koskaan ole yhtä kuin valtion sisältämät ihmiset. Valtio on aina taloudellisen vallan ja muun konkreettisen vallan ilmentymä. Nokian pääjohtajan sana painaa Suomen valtiossakin enemmän kuin keskiluokkaisen kotiäidin. Olisi naiivia väittää muuta. Valtio voi olla oikeudenmukainen ainoastaan silloin kuin se on kansalaisten, eli valtion tekijöiden, hallussa ja ohjailtavissa. Suomen kokoista valtiota kuitenkaan ei voida hallita edellä mainitsemallani tavalla, vaan ”valtiota” tulee pienentää. Itseasiassa mahdollisimman pienet yksiköt olisivatkin yksilön vaikutusvallan – ja siis vapauden kannalta paras ratkaisu. Vain mahdollismman pienissä hallintayksiköissä yksilön ääni voi todella kuulua. Ihmisiä kun oikeasti kiinnostaa vain oman lähipiirinsä tapahtumat, ja niihin vaikuttaminen on yksilölle kaikkein tärkeintä.

-------------------------

Arkielämästäni: yritän tutustua vihdoin oopperataiteeseen. Kävinkin kirjastossa lainaamassa kaksi Richard Wagnerin oopperaa: "Lentävä hollantilainen" ja "Jumalten tuho". Katsotaan kuinka hyvin Wagnerin gesamtkunstwerkit toimivat.

lauantai 3. toukokuuta 2008

Yhteiskuntafilosofian alkeet, osa I

Kun filosofiaa alettiin harjoittamaan antiikissa, olivat monet nykyisin erityisaloina esiintyvät filosofiset oppialat monessa mielessä yhtä eikä myöskään yhteiskuntafilosofiaa erotettu yleisemmästä eettisestä ajattelusta. Platonin ”Valtio”-teoskin käsitteli nimestään huolimatta koko todellisuutta. Myöhemmin alkoivat eri tieteet erottautua filosofiasta, ja yhteiskuntaakin tutkimaan syntyi uusia tieteenaloja. Myös etiikka erkani yhteiskuntafilosofiasta. Yhteiskuntatieteissä haluttiin tutkia yhteiskuntaa puhtaasti deskriptiivisesti, ilman normatiivista ulottuvuutta. Mikä rooli filosofialle jää tässä prosessissa?

Filosofia voi kyseenalaistaa lähtökohtaisen oletuksen siitä, että yleensäkin pystymme aidosti erottamaan deskriptiivisen ja normatiivisen tavan tutkia yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa tutkiessaan tutkijat tutkivat jo mihin itse kuuluvat. Tutkijatkaan eivät ole yhteiskunnallisten positioiden ulkopuolella. Arvot vaikuttavat tutkijoihin luoden eräänlaisen yhteiskunnallisen a priorin, jonka lävitse tutkijat yhteiskuntaa tarkkailevat. Yhteiskuntatieteessä ei kyetä erottamaan tutkimuksen normatiivista ja deskriptiivistä ulottuvuutta. Kun tutkimme yhteiskuntaa, juuri tämän tutkimuskohteen arvot vaikuttavat meihin.

Puhtaasti deskriptiivistä tutkimusta yhteiskunnasta ei voi ollakaan. Poliittinen filosofia syntyykin tutkimaan juuri yhteiskuntaa siitä näkökulmasta, kuinka yhteiskuntaa voidaan muuttaa. Karl Marxin kuuluisa Feuerbach-teesi kuuluukin: ”Filosofit ovat tähän asti ainoastaan selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen.” Marx ei tässä asetu filosofiaa vastaan, vaan vaatii filosofialle normatiivisen päämäärän: yleisinhimillisen emansipaation. Sen jälkeen kun filosofia on tutkinut yhteiskuntaa, tulee filosofian ottaa yhteiskuntaan jokin normatiivinen positio, muutoin filosofia muuttuu tässä pelkäksi vallitsevan yhteiskunnan kertosäkeeksi.

Yhteiskuntafilosofiset teoriat voidaan jakaa karkeasti kahteen eri leiriin: individualistisiin ja kommunitaristisiin. Individualistien mielestä yhteiskuntaa tulisi tutkia nimenomaan tietyn abstraktin yksilöllisyyden näkökulmasta. Tällä abstraktilla yksilöllä puolestaan on tiettyjä abstrakteja oikeuksia. Tällaista kantaa ovat edustaneet mm. liberalistit. Kommunitaristiset filosofiat puolestaan ajattelevat ihmisyksilön olevan poliittisten instituutioiden vankeja, ja että yksilöitä sitovat tietyt kulttuuriset ja moraaliset rekisterit. Tätä kantaa ovat edustaneet mm. Hegel, postmodernistit ja feministit.

Kommunitaristisen ajattelun edut ovat mielestäni siinä, että se ei oleta mitään muista yksilöistä eristettyä yksilöä, vaan yksilön identiteetti määräytyy monessa suhteessa historiallis-taloudellis-kulttuurisista positioista käsin. Intuition ja teorian erot näkyvät tässä kahdella tapaa: toisaalta intuitiomme sanoo että olemme yksilöitä, joilla on tiettyjä erityisiä haluja ja toiveita, mutta intuitio myös sanoo, että olemme tietyn kollektiivin jäseniä. Koemme kuuluvamme johonkin. Jäänkin miettimään: voiko erityisyys määrittyä ainoastaan yleisen kautta?

Eräs jako, mikä vielä voidaan yhteiskuntafilosofiassa tehdä, on erottelu velvollisuuksien ja hyveiden välille. Velvollisuudet on usein nähty hyvin maskuliinisina kunnia-asioina, kun taas hyveet, esim. myötätunto, feminiinisinä. Itse näkisin moraalin pikemminkin kykynä ja taitona, kuin velvollisuutena. Moraali voi nähdäkseni perustua ainoastaan myötätunnolle, eikä velvollisuuksien lateleminen siinä paljoa auta. Tarvitsemme yhteiskunnan, missä yksilöiden kyky myötätuntoon maksimoituu. Palaamme Marxin ajatukseen yhteiskunnan muuttamisen tarpeellisuudesta.

torstai 1. toukokuuta 2008

Historiallisen kokemuksen muodon representaatio


"Eristysleirejä oli kaupungissa muuallakin [...] [N]oiden leirien pelkkä olemassaolo, niistä leviävä ihmisten haju, illan hämärässä pauhaavat kovaääniset, muurien salaperäinen ilme ja pelko, jota noita kaikkien kiroamia leirejä kohtaan tunnettiin, - kaikki tuo koetteli kaupunkilaistemme henkistä kestävyyttä ja oli osaltaan lisäämässä sekasortoa ja katkeruutta."
- Albert Camus, "Rutto", s. 307 -

"Vastoin ilmeisiä tosiasioita he eivät milloinkaan suostuneet tunnustamaan maailmaa, jossa ihmisen kuolema oli yhtä vähäpätöinen asia kuin kärpäsen murskautuminen, eivät sen säälimätöntä julmuutta eivätkä laskelmoivaa mielettömyyttä, kahleita, jotka sallivat peloittavan vapauden kaikelle, mikä ei ollut nykyisyyttä, kalmanhajua, jota tyrmistyneinä saivat hengittää ne, joita se ei tappanut. He eivät suostuneet myöntämään sitäkään, että olimme olleet niitä, joista joka päivä kasattiin suuri joukko krematorion lihavien liekkien ahmittavaksi, jäljelle jääneiden odottaessa pelon ja voimattomuuden kalvamina vuoroaan."
- Sama, s. 376-377 -