tiistai 24. kesäkuuta 2008

Vapaus päätöksenä

Olen ajatellut (ja osittain lainannut ajatuksia):

Vapaus on ihmisessä olevien potentioiden, mahdollisuuksien toteutumista yhteisössä. Ihminen on olemukseltaan (mikäli tätä termiä uskaltaa käyttää) sosiaalinen:

(1) Vapaus on osaltaan sartrelaisessa mielessä ontologista: ihminen on vapaa - vapaa valitsemaan suhtautumisensa maailmaan ja siihen tilaan mihin on heitetty. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmistä rajoittaa käytännöllisesti katsoen ainoastaan luonnonlait ja muut fyysis-materiaaliset tekijät.

(2) Vapaus on toisaalta riippuvainen yhteiskunnallisista omistus- ja valtasuhteista. Vapaudella on historialliset reunaehdot. Esim. 1800-luvun työläinen ei ollut yhtä vapaa kuin nykyajan tehdastyöläinen.

(3) Vapaus on riippuvainen tiedostavan yksilön päätöksestä: yksilö päättää toimia toisin ja toteuttaa omia potentioitaan juuri historiallisen tilanteen ehdoilla. Esim. käyttää hyväkseen kapitalismin tarjoamia ja kapitalistisen kulttuurin tuottamia tuotteita. Tällöin kriittisen teorian korostama "negatiivinen ajattelu" (kiellon logiikka) yhdistyy vaikkapa kulutusyhteiskunnan muuttamiseen sen omilla ehdoilla: yksilö pyrkii toteuttamaan hänellä ainoastaan abstraktina ajatuksena olevan vallitsevan, alistavan yhteiskunnan kiellon omassa konkreettisessa toiminnassaan. Kuluttajalle tämä tarkoittaa sellaisten kulutushyödykkeiden kuluttamista, jotka rajoittavat kulutuskulttuurin kasvua; ja toisaalta: kulutuksesta kieltäytymistä - että kuluttaa ainoastaan todellisia välttämättömyystarvikkeita, niitä jotka ovat todellisia perustarpeita. Kysyntä määrää tarjonnan: tuotanto keskittyy tällöin pelkkien perustarpeiden tuottamiseen. Tästä on mm. Aapo Riihimäki puhunut. Tämä on niin sanottua politiikan jujitsutaktiikkaa.

(4) Vapauden tulee toteutua ihmisen omilla ehdoilla. Pelkkä kriittinen, negatiivinen ajattelu ei riitä. Tarvitaan vapauden toteuttamista ja ontologisoimista jo vallitsevassa todellisuudessa - käyttämällä vallitsevan yhteiskunnan aseita sitä itseään vastaan. Päätös: olen vapaa ja toimin sen mukaisesti. Toteutan vallitsevan yhteiskunnan negaatiota itsessäni - arjessani.

(5) Vapauden ontologia on kyllä riippuvainen historiallisista sosioekonomisista ehdoista, mutta ei tyhjenny pelkästään siihen. Voidaan nähdäkseni ajatella että juuri ihmisen järki kriittisenä voimana voi ylittää tämän historiallisen tilan, tosin ainoastaan siten, että kieltää sen.

(6) Kielto kohdistuu yhteiskuntaan kokonaisuudessaan - siten myös ihmiseen itseensä: kritiikki on aina myös itsekritiikkiä. Ja toisaalta, kuten Marcuse huomaa, kielto voidaan tuoda esiin myös "positiivisten" tekojen kautta. Esimerkiksi taide luo uuden todellisuuden, joka juuri tässä luovassa aktissa kieltää vallitsevan todellisuuden.

(7) Kielto ei siis ole pelkästään negatiivista vaan syntyy positiivisen kautta. Utopia, parempi todellisuus, syntyy siis "positiivisen kiellon" muodossa. Negatiivinen ajattelu siis tuottaa "eron".

(Ajatus on toistaiseksi kesken... Palaan siihen varmasti myöhemmin.)

maanantai 23. kesäkuuta 2008

Luopioita ja leninistejä

(Kommentti Kapinallisen politiikka-blogiin.)

Ei olisi tammikuussa uskonut kuinka helposti on ihminen aivopestävissä. Korpraali Vanninen kotiutuu. Tosin tämähän ei ole mikään ihme: armeijassa tunnetaan luultavasti paremmin kuin yliopistossa Michel Foucault'n kirjoitukset biovallasta, jonka ainoa päämäärä on saada ihmisen ruumis kuriin. Teoksessa "Tarkkailla ja rangaista" on tästä hienoja kuvauksia. Ja kun ruumis saadaan kuriin, saadaan myös ajattelu kuriin.

Systeeminvastustajan ensimmäinen sääntö on: älä alistu! Itsekin tosin alistuin armeijan edessä, mutta kadun sitä syvästi. Jos nyt saisin päättää, menisin siviilipalvelukseen tai kenties jopa vankilaan. Armeijassa ei järjestelmänä ole yhtään mitään hyvää. Piste. Kaikki sen sisällä tapahtuvat "kivat jutut" ovat ainoastaan luonnollisen adaptaation tulosta: ihmisen on pysyäkseen järjissään pakko löytää mielekäs asento olla - oli paikka mikä hyvänsä.

Vanninen kysyykin itseltään:

Oliko hauskaa? Välillä. Välillä (useimmiten) se oli vaan ”Vittu mitä paskaa”. On kuitenkin myönnettävä, että enää en suhtaudu armeijaan yhtä (tai ainakaan samalla tavoin) kyynisesti kun tammikuussa, koska meininki on meidän yksikössä ollut loppujen lopuksi suhteellisen rentoa. Se tarkoittaa: ei ”aamureippailuja” (2 min herätyksestä räntäsateeseen juoksemaan); ei ohjattuja aamutoimia P-kauden alun jälkeen (jokainen tupa menee kahdeksi minuutiksi vessaan ja yrittää ehtiä pestä hampaansa ja käydä kusella); ei hiihtomarsseja (vain yksi helmikuussa ja sekin oli jotain 20km); ei pyörämarsseja (2. PsjK ei pyöräile); ei suppaan poistumisia (2. PsjK ei poistu suppaan); skapparit on suhteellisen mukavia (iältään pari-kolmekymppisiä); lomat juoksee, köllejä saa salikäynneistä ja lenkeistä eikä ole typeriä runkkuvelvejä.

Vanninen koettaa puolustella inttiin menoaan sillä, että "loppujen lopuksi oli kivaa." Jopa niin kivaa että ylennettiin korpraaliksi. Armeija on järjestelmänä kaikkien alistavien yhteiskunnallisten järjestelmien ydin. Selkeämmin tämä näkyy totalitaarisissa valtioissa mutta myös Suomessa. Täällä "pohjolan lintukodossa" armeija on täysin samanlainen ihmisyyttä alentava instassi kuin muuallakin. Armeijan tarkoituksena on pitää yllä nationalistista, typerryttävää ideologiaa, myyttejä Talvisodan ihmeestä ja Mannerheimin suuresta johtajuudesta. Kirkkokin tukee tätä ihmisyyttä alentavaa sotakoneistoa täysin puhtaalla omallatunnolla. "Rakasta lähimmäistäsi!" ja lähimmäisen rakkauden sanoma ulotetaan koskemaan ainoastaan suomalaisia. Yksikään sotilaspappi tuskin on koskaan lukenut Gianni Vattimon upeaa kristinuskoa tulkitsevaa teosta "Uskon että uskon", jonka ydinsanoma on "kristinusko heikon ontologian transkriptiona". Tämä tarkoittaa sitä, Rene Girardia mukaillen, että kristinusko paljastuu tuonpuoleisen Isä-jumalan kuolemaksi ristillä, ja siten jumaluuden epämetafyysisyyttä, tämänpuoleisuutta. Tämä metafysiikan Isä-jumala on väkivallan ruumiillistuma - tämä näkyy sekä Girardin että Vattimon mielestä uhrilahjatraditiossa. Jeesus on kuitenkin tämän väkivallan lopettava "viimeinen uhri". Tämän ajatuksen pohjalta Vattimo päätyykin ajattelemaan kristinuskon pohjimmiltaan anarkistis-humanistisena, heikon ontologian projektina.

Nationalismi näyttäytyy tässä, lacanilaisittaisittain, "Isona Toisena", Jumalana, jolle uhraamme itsemme. Vattimolaisen heikon ajattelun tarkoituksena onkin purkaa tällaiset metafyysiset järjestelmät. Kristinusko lopettaa metafysiikan isä-Jumalan väkivallan ja keskittyy lain sijasta rakkauteen, empatiaan ja solidaarisuuteen.

Nationalismi on yhteydessä yksityisomistuksen porvarilliseen nousuun. Kristinuskon Tästä syystä jokaisen kapitalismia vastustavan tulee vastustaa myös nationalismia. Leninistit ovat tästä poikkeus: heille armeija on tärkeä työkalu vallankumouksen toteuttamisessa. Leninistit laskenkin juuri tästä syystä, kuten myös poliittisen etujoukon idean vuoksi, omiin vihollisiini.

Armeija on osa sellaista yhteiskunnallista järjestelmää, joka alistaa, aivopesee ja typerryttää ihmistä: sellainen tulee kieltää. Ja juuri kielto, negatiivinen ajattelu, on vapauden edellytys.

Itselleni kävi armeijan suhteen täysin päinvastoin kuin arvon korpraalin Vanniselle: radikalisoiduin ja kyynistyin armeijaan vieläkin enemmän. Armeija on väkivaltaa tuottava, metafyysisillä myyteillä perusteltu orjuutuslaitos. Eikä tätä tosiseikkaa muuta se, että "skapparit on suhteellisen mukavia" tai että "köllejä saa salikäynneistä ja lenkeistä". Meidän tulee "mullistaa kaikki ne olosuhteet, joissa ihminen on alennettu, alistettu, hylätty ja halveksittava olio” (Marx)


Damn right!

sunnuntai 22. kesäkuuta 2008

Normaalius ja vapaus

(Vastaus Räsäsen merkintään.)

"Oletko muuten lukenut Dostojevskin 'Kellariloukon'?"

Mikäli kyseessä on sama teos kuin "Kirjoituksia kellarista", niin kyllä olen. Mainio teos onkin kyseessä. Lause 'Mieluummin valitsen vaikka väärin kuin olen pelkkä pianonkosketin' kuvaa myös omaa suhtautumistani vapauteen.

Vapaus ei ole minulle missään mielessä pelkästään sartrelaiseen tapaan ontologinen seikka vaan myös yhteiskunnallinen. Yhteiskunta luo ne rajat, joiden puitteissa voimme puhua vapaudesta. Emme ole vapaita, mutta meidän tulee olla vapaita. Herbert Marcusen ja Theodor Adornon mielestä taide on läpireifikoituneen yhteiskunnan viimeinen vapauden tila. Vain taiteen sisällä pystyy ajatus ja tunne liitämään vapaana. Tämän vuoksi sekä Marcuse että Adorno keskittivät yhteiskuntakritiikkinsä monessa suhteessa juuri massakulttuuriin joka pitää ihmisyksilön vankina totalitaarisessa otteessa kokemuksen tasolla. Massakulttuuri ja viihde ovat kurinpidon ja normalisoinnin, standardisoinnin ulottamista ihmisen kokemukseen. Kun Heidegger rienasi runouden kliseytymistä Hölderlin-kirjoituksissaan, on kyse juuri tästä. Kun runous jätetään pelkäksi tunteissa vellomiseksi sekä esteettisen makupalan asemaan, katoaa runoudelta sen maailmaa muuttava luonne. Sama koskee kaikkea muutakin taidetta.

"Todellinen vapaus ei nimittäin ole niin sanottujen empiiristen tosiasioitten passiivista hyväksyntää, koska a) jos sellaisia on, niin niillä ei voi olla mitään semanttista merkitystä (ei edes pahanlaatuisella kasvaimella), b) merkitykset ovat olemassa eri ontologisessa rekisterissä kuin empiiriset tosiasiat."

Olen samaa mieltä tietyin varauksin. Vapaus kyllä on riippuvainen empiirisestä todellisuudesta. Tämä empiirinen todellisuus (taloudellis-kulttuuris-poliittiset rakenteet) tulee tiedostaa jotta vapaus voidaan saavuttaa. Tämä on luonnollista. Marcuselainen negatiivinen ajattelu, jonka koen itsekin järkeväksi ajattelutavaksi, kuitenkin korostaa kiellon poliittista voimaa. Negatiivinen ajattelu kieltää vallitsevan järjestyksen. Tästä on myös taiteessa kysymys: se kieltää vallitsevan todellisuuden juuri kuvatessaan "mahdotonta", ei-vielä-aktualisoitunutta. Taide on tässä olemuksellisesti kriittistä. Merkitykset todellakin ovat eri asemassa kuin empiiriset tosiasiat (toisin kuin vielä vuosi sitten ajattelin). Juuri valistuksen luoma kulttuuri korostaa "tosiasiallisuutta" - heideggerilaisittain: faktisiteettia. Tämä "tosiasiallisuudessa" liikkuminen, mikä on hyvin yleistä positivistiselle tieteenfilosofialle, johtaa paitsi "myöntävään" (Marcuse), konformistiseen ajatteluun, jonka poliittinen, ideologinen rooli, on siinä, että se ei osaa tarkastella yhteiskuntaa kysymyksen "miten tulisi olla" valossa, vaan jättää kaiken ennalleen ainoastaan kuvailemalla "miten asiat tosiasiallisesti ovat". Kielto on vapauden edellytys.

Normaaliuuden tarkasteleminen modernin tuotantomenetelmän näkökulmasta on mielenkiintoista. Kun ihmiset ovat vapautuneet perustarpeiden puutteesta, tarvitaan kansantalouden kasvattamiselle jokin muu menetelmä. Tämä onnistuu parhaiten tuottamalla lisätarpeita, jotka kuitenkin naamioidaan perustarpeiksi. Kun ihmiset kummastelevat jälkeenjääneisyyttäsi muodista on kyse juuri tästä: lisätarpeet (huippumuoti) ovat saaneet perustarpeiden naamion ylleen. Tämä juuri johtaa siihen, että ihmiset pitäytyvät atomisoituneina ja vihamielisinä toisilleen. Juuri porvarillinen individualismi tuottaa tässä vapautta todella paljon rajoittavan tekijän.

Jos sen sijaan ajattelemme vapautta pikemminkin toimintamahdollisuuksina on asian laita täysin eri. Kun ihmiset pääsevät toteuttamaan omia potentioitaan (tai marcuselaisittain: vapauttamaan omaa "erostaan") mahdollisimman tehokkaasti, voidaan puhua todellisesta vapaudesta. Juuri normalisointi ja standardisointi ohjaavat ihmisen voimavaroja tiukasti rajattuun suuntaan. Vapauden tulee koskea yhteiskunnan kokonaisuutta: vapaus voi olla vain kollektiivista. Vapaus on vapautta vain yleisinhimillisessä kontekstissa.

Negatiivisen ajattelun rooli on siinä, että se pyrkii "olemaan" tämä vapaus jo ennen vapauden materialisoitumista. Pitäisikö kenties ajatella, että kun ihmiset yksitellen materialisoivat vapauden käsitteen itsessään yksilöinä vapaus voi toteutua? Tämä on nähdäkseni ainakin situationistien pointti. Tuleekin pohtia toisinolemisen mahdollisuutta.

"Lienet lukenut Zizekin 'Ideologian ylevän objektin', jossa hän ymmärtääkseni kahdentaa olemuksen käsitteen Lacanin objekti a:n (objet petit a) avulla"

Olen juuri saanut kyseisen teoksen päätökseen, mutta mitään selkeää mielipidettä minulla ei Lacanista tai Zizekistä ole. Lacanilainen ajattelu on minulle toistaiseksi hyvin vieras ajattelutraditio, eikä sen käsitteetkään ole vielä kovin tuttuja, joten tähän en halua ottaa kantaa.

"There is no such thing in life as normal" - Morrissey
"Normality is death." - Theodor Adorno

Joseph Carey Merrick (1862-1890) alias Elefanttimies

lauantai 21. kesäkuuta 2008

Tapahtuman filosofiaa Sartrella

"Näin olen ajatellut: Ennen kuin sinänsä merkityksetön tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää - kertoa siitä. Juuri se pettää ihmiset. Ihminen on aina kertoja. Aina hän kertoo ja kuvailee ja muut kertovat ja kuvailevat hänelle. Kaiken mitä hänelle tapahtuu hän näkee kertomansa läpi, hän suorastaan pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä kertoo.

On siis valittava joko eläminen tai kertominen [...]

[I]nhon tunne johtui siitä, että minun oli elettävä sama tuokio uudelleen, ja seikkailun tuntu oli silloin jo haihtunut.

Tapahtumien kulkua ei koeta tapahtumisena silloin, kun se eletään. Kulissit vaihtuvat, ihmisiä tulee ja menee, siinä kaikki. Millään ei ole alkua. Päivät liittyvät toisiinsa täysin saumattomasti, ne ovat loputonta, monotonista yhteenlaskua. Silloin tällöin poimitaan esiin jokin osasumma. Sanotaan: nämä kolme vuotta olen ollut matkoilla, nämä kolme vuotta olen ollut Bouvillessa. Millään ei ole myöskään loppua. Naista, ystävää ei milloinkaan hylätä eikä kaupungista milloinkaan lähdetä kerta kaikkiaan. Jokainen vaihe muistuttaa toistaan, viidentoista vuoden kuluttua ovat Shanghai, Moskova ja Algeria kaikki toistensa kaltaisia. Joskus - harvoin - pannaan piste. Saattaa havaita takertuneensa naiseen tai sotkeutuneensa johonkin likaiseen juttuun. Mutta sitä kestää vain silmänräpäyksen. Sen jälkeen jatkuu taas kaikki samaa menoaan, jälleen ryhdytään laskemaan yhteen tunteja ja päiviä. Maanantai, tiistai, keskiviikko. Huhtikuu, toukokuu, kesäkuu. 1924, 1925, 1926.

Sellaista eläminen on. Mutta kun elämästä aletaan kertoa, muuttuu kaikki. Muutosta ei vain kukaan huomaa; onhan se mitä kerrotaan kertojan mielestä kaikki totta. Kunpa olisikin! Tapahtumilla on oma merkityssisältönsä, joka kertoessamme muuttuu kokonaan toiseksi. Aletaan ikään kuin alusta: "Oli kaunis syksyinen ilta vuonna 1922. Olin siihen aikaan notaarin apulaisena Maremmeilla." Ja itse asiassa onkin alettu lopusta. Loppu värittää kerronnan, se on näkymättömänä läsnä, juuri siitä saavat nuo kertomuksen ensi sanat komean pontevan alkusävyn. "Olin kävelemässä. Pohdiskelin rahahuoliani ja olin huomaamattani joutunut kylän ulkopuolelle." Lause sellaisenaan merkitsee, että kertoja on ollut ärtyisä ja mietteissään, mahdollisimman kaukana kaikista seikkailun tunnoista, juuri siinä vireessä, jossa ei välitetä jäädä tarkkailemaan tapahtumisen menoa. Mutta loppu antaa kaikelle aivan toisen sävyn. Meille kertoja on jo kertomuksensa sankari. Hänen ärtymyksensä ja rahahuolensa ovat jotakin paljon erikoisempaa kuin omamme, niitä kultaa jo tulevien intohimojen hehku. Ja niin jatkuu kertomus takaperoisena: tuokiot eivät enää sattumanvaraisesti lataudu toinen toisensa päälle, vaan ovat takertuneet toisiinsa hakeutuen kohti kertomuksen loppua. Se vetää puoleensa niitä kutakin ja ne vuorostaan kukin edeltäjäänsä: "Ilta hämärsi, katu oli autio." Lause on pistetty väliin noin ohimennen ja tuntuu tarpeettomalta, mutta emme myöskään anna sen vallata itseämme. Heitämme sen syrjään, se on tiedollinen seikka, jonka arvon ymmärrämme vasta jatkosta. Ja niin saamme vaikutelman, että kertomuksen sankari on elänyt yön kaikki yksityiskohdat ikään kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia ennakolta ilmoitettuja tapahtumia tai että hän on vieläpä elänyt yksinomaan nuo ennakolta ilmoitetut tapahtumat, sokeana ja kuurona kaikelle mikä ei ennakoinut seikkailua. Unohdamme että tulevaa ei ollut vielä; kertoja oli öisellä kävelyllään aavistamatta tulevasta mitään. Hän ei valinnut; yö lahjoitti hänelle rikkautensa miten sattui.

Olen halunnut elämäni tuokioiden seuraavan toisiaan sarjassa, joka on järjestynyt siten, että sen voi muistaa. Ja se on ollut samaa kuin ajan tavoitteleminen väärästä päästä." - Jean-Paul Sartre, "Inho", s. 61-63

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Apuva! Homofoobikkokristittyjä syrjitään!

(Kommentti tänne.)

"Lainsäädännön avulla uudeksi muokattu käsitys avioliitosta tulee epäilemättä olemaan hyökkäysväline kristittyjä vastaan myös Suomessa. Elämme ajassa, missä ei argumentoida arvojen puolesta tai vastaan. Sen sijaan pyritään valtaan ja pakotetaan rangaistusten uhalla ihmiset omaksumaan tietyt arvot."

Ensiksikin: homoavioliittojen laillistaminen on seurausta "arvojen puolesta argumentoimisesta". Pitkä polku on kuljettu homoseksuaalien oikeuksien turvaamiseksi.

Yleisinhimillinen emansipaatio on homoavioliittojen sallimisen keskeinen sisältö. Ei ole mitään syytä sille etteikö homoavioliittoja sallittaisi. Kysymys on vapaudesta.

Vapaus ei tässä kuitenkaan tarkoita perinteistä liberalistista, negatiivista vapauskäsitystä - vapautta rajoitteista. Tällainen lähtökohta on liian atomistinen ja individualistinen. Ihminen on ensisijaisesti yhteisöllinen olento ja myös vapautta tulee arvioida tältä kannalta.

Vapaus tarkoittaakin ensisijaisesti toimintamahdollisuuksia. (Tässä yhteydessä kannattaa tutustua Sirkku Hellstenin teokseen "Oikeutta ilman kohtuutta") Ihminen on onnellinen saadessaan toteuttaa itsessään olevia potentioita mahdollisimman vapaasti. Mutta juuri "vapaus"-käsitteen yhteisöllisyyden vuoksi kaikki ei ole sallittua. Murhaaminen ei ole sallittua koska se rajoittaa kokonaisuuden toimintamahdollisuuksia.

Eikä homojen vapauttaminen tarkoita sitä että kristittyjä saisi vainota: tämä rajoittaa jälleen yhteiskunnan kokonaistoimintamahdollisuuksia.

En ole mikään telaketjuateisti, mutta juuri tämän emansipaationäkökulman huomioon ottaen, täytyy huomauttaa että juuri kristinoppi on useassakin mielessä ihmistä alistava aate. Tämä näkyy mm. juuri homouden ja homoavioliittojen demonisoimisessa. Sellaista kristillisyyttä vastaan saakin hyökätä, joka aiheuttaa kärsimystä ihmisille.

Homous sen sijaan itsessään ei aiheuta kärsimystä vaan on nimenomaisesti erään produktiivisen voiman, "Eroksen" (Marcuse), ilmausta - saman joka ilmenee myös heteroparien välisessä rakkaudessa. Rohkenen epäillä että homojen oikeuksia ajavat eivät ryhdy syrjimään ja mustamaalaamaan niitä jotka eivät hyväksy valtion uutta käsitystä avioliitosta.

Esimerkki: rasismi kielletetään. Onko rasismin kieltävä laki esim. uusnatseja syrjivä? Rasismi ja homofobia ovat täysin analogisia.

Arvojen puolesta kyllä argumentoidaan: kristittyjen argumentoinnissa on tosin kyse useasti henkilökohtaisesta vastenmielisyydestä homoutta kohtaan sekä kristilliseen dogmatiikkaan kiintymisestä.

Pulp Fiction (1994)

Quentin Tarantinon "Pulp Fiction" (1994) on epäilemättä yksi 1990-luvun tärkeimpiä amerikkalaisia elokuvia. On sanottu sen uudistaneen rikoselokuvan kerrontaa hyvin poikkeuksellisella tavalla. Elokuvan vaikutus historiaan huomattava. "Pulp Fiction" on myös yksi omia suosikkielokuviani. Itselleni elokuvassa ei ole hienoa niinkään "dialogi" ja "coolit henkilöt" vaan se tietty postmoderni zeitgeist, jota elokuva olennoi.

Miksi elokuva sitten on postmoderni? Eikö postmoderni ole sananakin kovin kulunut ja banaali? Nähdäkseni kyseisen sanan, "p-sanan", käyttö on tässä yhteydessä kuitenkin perusteltua, eikä pelkästään Tarantinon äärimmäisen intertekstuaalinen tyyli. Kaikkea postmodernia ajattelua yhdistää ns. metanarratiivien hajoaminen. Ei ole olemassa enää mitään suurta tarinaa historiasta ja sen merkityksestä, historialla ei ole mieltä ja päämäärää. Myös moraali redusoituu kulttuurillisiksi käytännöiksi, tieto pelkäksi vallankäytöksi. Quentin Tarantinon elokuvissa on kautta linjan ollut esillä nämä teemat, mutta erityisesti "Pulp Fiction" havainnollistaa kyseisiä teemoja erityisen hyvin.

1) Elokuvan rakenne on pirstaleinen ja epäkronologinen. Tämä ratkaisu ei ole pelkästään näppärä "kikka" vaan filosofinen kannanotto. Postmodernin filosofian kritiikki sitä ajatusta vastaan, että historia on suoraa etenemistä kohti edistyksen huippua ja historian loppua tulee näkyviin. "Pulp Fiction" ei etene suoraviivaisesti vaan pirstaleisesti, nostaen aina uuden henkilön päähenkilöksi. Tässä näkyy myös eräänlainen perspektivismi. Tarantinon maailma on myös hyvin staattinen ja suljettu. Tähän vihjaa myös elokuvan alku- ja loppukohtaukset: ne ovat tismalleen sama, mutta eri perspektiiveistä käsin katsottuna. Tarantinon maailma on tietynlainen epätodellisuus: se on täysin vailla kehitystä ja muutosta. Guy Debord olisi puhunut spektaakkelista, joka pyrkii tekemään kaikesta ikuisen tuntuista ja staattista. Tätä kokemusta pyrkii Tarantinokin representoimaan.

2) Elokuvan kieli on hyvin erikoista. Jatkuva pälpätys tyhjästä ilmentää myös postmodernin ihmisen kommunikaation luonnetta. Mistään ei puhuta vakavissaan, eivätkä puheenaiheetkaan ole kovin mielenkiintoisia. Kun Vincent Vega puhuu hampurilaisista, ihmiset todellisessa maailmassa keskustelevat Idolsista. Kieli on menettäny sen kommunikatiivisen ja maailmaa muokkaavan luonteensa. Kieli on standardisoitu, ja sen sisältö kaupallisesti tuotettu.

3) Varsinaista moraalia ei ole. Ihmisen tappaminen ei ole ongelma muutoin kuin mikäli se sotkee auton. Moraalia on olemassa vain eräänlaisina itsepuolustuksina ja laskelmoivina lausumina. "Minun kannattaa kohdella tätä ihmistä hyvin koska siitä saattaa olla minulle hyötyä." Tämän vuoksi Vincent Vegakin kohtelee Marsellus Wallacen vaimoa hyvin ja pelastaa tämän hengen. (Kuuluisa "overdose scene".)

4) Uskontokin on muistuttaa "Pulp Fictionissa" lähes postmodernia supermarket-uskonnollisuutta. Samuel L. Jacksonin esittämä Jules Winnfield käyttää uskonnollista kieltä. Kyseistä Raamatun kohtaa ei kuitenkaan ole olemassa:

The path of the righteous man is beset on all sides by the inequities of the selfish and the tyranny of evil men. Blessed is he who in the name of charity and goodwill shepherds the weak through the valley of darkness, for he is truly his brother's keeper and the finder of lost children. And I will strike down upon thee with great vengeance and furious anger those who attempt to poison and destroy My brothers. And you will know My name is the Lord when I lay my vengeance upon thee.

Toinen uskonnollisuutta, ja samoin kaikkea muutakin maailmankatsomuksellista ajattelua, banalisoiva seikka on eräänlainen kung-fu-buddhalaisuus yhdistettynä hyvin amerikkalaiseen protestanttiseen retoriikkaan Julesin hahmossa tuottaa jälleen ajatuksen eklektisestä, ironista uskonnollisuudesta, joka muodostetaan täysin makukriteerin varassa.

Lopuksi: Tarantinon "Pulp Fiction" todellakin ansaitsee kaiken kehun ja ylistyksen. Se on hyvin sosiologinen ja filosofinenkin elokuva 1990-luvun ihmisen kokemuksesta, 1990-luvun zeitgeistista. Tarantinon elokuva todellakin on "cool", mutta vain siinä merkityksessä että cool viittaa postmodernin ihmisen asennoitumistapaan: välinpitämätön, "esteettinen" ja ironinen. Dialogi todellakin on upeaa, mutta vain siinä merkityksessä että se viittaa kommunikaation tyhjyyteen ja mahdottomuuten spektaakkeliyhteiskunnassa. "Pulp Fiction" on amoralistinen, se ei piittaa moraalista, se hajottaa todellisuuden perspektiiveihin. Jokin hyväksi koettu asia on toisesta perspektiivistä katsottuna paha ja niin edelleen. Historia on päättynyt: tyhjyys kaikukoon spektaakkelin kylmässä, suljetussa luolassa. Aamen.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Antropoteismi




"
Every man is a god if he chooses to recognize himself as one" - Anton LaVey



Antropoteismi on kehittelemäni neologismi, uudissana, joka on yhdistää kaksi kreikan kielen sanaa 'antropos' (ihminen) ja 'theos' (jumala). Se on kattokäsite kaikille sellaisille filosofioille, jotka korostavat ihmisen jumalallisuutta jonkin transsendentin absoluutin sijasta. Tällaisia filosofioita ovat mm. satanismi, anarkismi, marxilaisuus, humanismi, transhumanismi, eksistentialismi, jne.

Näitä filosofioita yhdistää se, että ne nostavat luovaksi, maailmaa muuttavaksi ja hallitsevaksi tekijäksi ihmisen. Marxilaisuudessa inhimillinen työ on se voima joka luo maailmaa. Sama ajatus löytyy sekä Hegeliltä ja Rousseaulta. Satanismi ainakin laveylaisessa muodossaan korostaa nimenomaisesti ihmisen egoa ja sitä kuinka ihmisen itsensä tulee tulla jumalaksi. Sekä eksistentialismi että Nietzschen ajatus yli-ihmisestä korostavat molemmat ihmisen ensisijaisuutta arvojen määrittelijänä. Transhumanismi puolestaan ottaa ajatuksen ihmisen jumalallisuudesta täysin kirjaimellisesti: ihmisestä on tultava Jumala kuolleen kristillisen jumalan tilalle. Teknologiaa hyväksi käyttäen ihminen tekee itsestään kuolemattoman luontoa hallitsevan älyn. Geeni- ja nanoteknologia ovat lupaus paremmasta tulevaisuudesta.

Henkilökohtaiseksi tämän ajatuksen minulle tekee mm. se tosiasia, että olen joskus kuulunut Suomen Transhumanistiliittoon. Syvänä masennuksen ja ahdistuksen kautena lukion jälkeen pelkäsin suunnattomasti kuolemaa, maailmankaikkeuden lämpökuolemaa ja Auringon sammumista ja päätin tämä vuoksi, etten suostu koskaan kuolemaan. Päätin tulla Jumalaksi.

Transhumanisteissa näytti kuitenkin olevan se vika etteivät he huomioi teknologian itsensä ihmistä alistavaa luonnetta. Transhumanistit eivät huomaa että heidän tapansa erotella subjekti ja objekti johtaa siihen että teknologia, joka perustuu luonnon alistamiseen, alistaa myös ihmistä, koska tämä on osa sitä luontoa jota teknologia alistaa.

Mutta, mutta... Ongelma ei ole populistisen enviromentalismin tavoin näin yksinkertainen: ihmistä luonnon oliona luonnehtii nimenomaisesti se, että ihminen ylittää luonnon hänelle asettamia välttämättömyyksiä, joten tekniikka ja välineellisyys ovat olemuksellisia ihmisluonnolle (kuten Heidegger huomasi jo käyttäessään käsitettä 'zeug'). Kulttuuri käsitteenäkin implikoi vastakohtaisuuden luontoon nähden. Kulttuuri on jotain ihmisen luomaa. Ja mikäli jaamme ateismin, kuten useimmat antropoteistiset filosofiat tekevät, on ihminen maailman ainoa tunnettu luova voima, kaikki muu on kaaosta ja sattumaa. Ihminen on ainoa järjestyksen aiheuttaja kaaoksen keskellä.

Teknologia on nimenomaisesti luonnon, "kaaoksen", kesyttämistä. Teknologinen kokemusmaailma on täynnä Kuria ja Järjestystä. Valistukseen sisältyvä irrationaalisuus on juuri tässä. Välineellisesti koettu maailma johtaa meidät kohtelemaan toisia ihmisiäkin pelkkinä objekteina ja materiaalina. Antropoteismin humanistinen painotus tulee lähteä tästä huomiosta sekä produktiivisen käyttäytymisen painottamisesta.

Ihmisen jumaluus on todellisuutta. Jo Feuerbach sanoi, että heijastelemme taivaalle ihanteemme siitä, millaisia itse haluaisimme olla. Ihmisen jumaluus tulisikin ottaa tosissaa: kristillis-juutalainen ajatus paratiisista ja luvatusta maasta tulee olla myös sekulaarin maailmankatsomuksen keskipisteessä. Lupaus paremmasta on ihmisen jumallallisuutta: ihminen pystyy luomaan itselleen taivaan maan päälle. Tämä on sekulaarin eskatologian keskipiste.

(Ymmärrettävistä syistä en laske erilaisia radikaaliekologisia, ekosofisia tai syväekologisia ajattelutapoja antropoteistisiksi, koska ne kiistävät ihmisen luovan kyvyn. Pikemminkin he näkevät ihmisen osana valtavaa organismia - luontoa. Ihmisen kyky ylittää luonto on täten pelkkää degeneraatiota. Antropoteismin vastakohta on siis panteismi. Panteistista filosofiaa näyttäisi edustavan Althusser, Foucault, Spinoza, Spengler, Linkola yms. "Theos" tarkoittaa tässä sitä tekijää, joka määrää ihmisen essentian, "luo ihmisen". Antropoteisteilla se on ihminen itse, panteisteilla ne struktuurit, organismit joihin ihminen kuuluu. Antropoteismin ja panteismin välinen kiista on osittain sama kuin determinismin ja indeterminismin - teema, johon minun pitäisi tutustua paremmin.)


sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Suvereeni kuluttaja - kommentti "Vallankumouksen hedelmiä" blogiin

(Kommentti tänne.)

"Viimeisimpänä ja vähäisimpänä: olet kuluttaja (et tuottaja). Vasemmistomilitantti tietää hyvin, että taistelu kulutusyhteiskuntaa vastaan on aina ollut tärkeä. Bertrand Russell sanoi hyvin vuonna 1918 ylistäessään anarkosyndikalisteja siitä, että nämä näkevät ihmiset tuottajina, eivät kuluttajina."

Marxilaista ajattelua lähellä oleva talousfilosofi Aapo Riihimäki kirjoittaa teoksessaan "Eros ja talous - kohti historian loppuselvitystä" (Atena 2006), että nimenomaan kuluttaja tulee olemaan "vallankumouksellinen" subjekti. Tiedä sitten miten tähän pitäisi suhtautua. Oli miten oli, hyviä pointteja Riihimäki kuitenkin heittää.

Kun proletariaatista ei ollut vallankumoukselliseksi voimaksi, vaan tuli integroiduksi kapitalistiseen järjestelmään, voidaan proletariaatin tilalle asettaa autonominen kuluttaja. Kun parlamentarismi ei enää edusta kansalaisen - siis kuluttajan - etuja ja poliitikan tilalle on tullut talous, voimme ajatella että suoran demokratian toteuttaminen voi toteutua osallistumalla talouteen, ei parlamentaariseen demokratiaan. Riihimäelle kuluttaja on nykyisen markkinatalouden negaatio, sen kumoaja.

En ole varma, ampuuko Riihimäki täysin ohi vai osuuko hän napakymppiin, mutta ajatus kuluttajasta "vallankumouksellisena" voimana kannattaa ottaa vakavasti. "Vallankumouksellisuus" ei tässä tietenkään ole Che Guevara-linjan romantiikkaa, vaan hieman banaalimpi asia - kuten todellisuus yleensäkin.

Olemassaolon taistelu yhteiskunnassamme johtuu siitä että sekoitamme perustarpeet ja lisätarpeet. Perustarpeet on jo tyydytetty - liiaksikin, esim. maidosta on jo ylituotantoa länsimaissa - mutta lisätarpeiden tuotannosta tehdään jotain sellaista minkä yksilö kokee välttämättömksi, siis perustarpeeksi. Tästä hyvä esimerkki on kännykkä: emme varsinaisesti tarvitse joka vuosi uutta puhelinta, pystyisimme viestimään myös vanhalla, mutta silti koemme ikään kuin jäävämme kehityksestä jälkeen, ellemme osta tuoretta puhelinmallia. Sama koskee muotiteollisuutta: emme suoranaisesti tarvitse joka vuosi uutta vaatekertaa, mutta silti koemme muodin perässä juoksemisen välttämättömäksi. Tällaisten lisätarpeiden jatkuva tuottaminen johtaa siihen että yksilöt eivät kykene enää toimimaan yhdessä koska joutuvat kilpailemaan "uusista perustarpeista" - siis lisätarpeista.

"Kuluttajan aito suvereenius ja kapitalistisen järjestelmän säilyminen ovat [...] dialektisesti vastakkain. Kuluttaja näet pysyy kapitalismin tukipilarina vain niin kauan kuin hänellä on aivan tietyllä tavalla vääristynyt kuva suvereeniudestaan. Sen oivallettuaan hän vetäisi tukensa pois, kapitalismille kohtalokkain seuraamuksin." - Aapo Riihimäki, "Eros ja talous", s. 26

Kun kuluttaja huomaa hänelle tuotettujen tarpeiden keinotekoisuuden, kuluttaja lakkaa osallistumasta kulutusyhteiskuntaan. Riihimäen mukaan yhteiskunnassa vallitsee ihmisten välinen kilpailu mikä estää yhteisten päämäärien omaksumisen ja täten myöskin yleisinhimillisen emansipaation. Riihimäen mielestä ihmiset tulisi kasvattaa niin sanottuun vastuulliseen kuluttamiseen. Vastuullinen kuluttaminen ei kuitenkaan toteudu atomisoitujen ihmisten yhteiskunnassa, jossa vallitsee taistelu olemassaolosta. Olemassaolo tulee rauhoittaa. (Marcuse)





lauantai 14. kesäkuuta 2008

Noam Chomsky on Marijuana

Chomsky puhuu asiaa marijuanaan ja muihin huumausaineisiin liittyvästä politiikasta. 1800-luvulla gin oli kiellettyä (gin oli köyhien juoma) mutta rikkaiden nauttima viski ei. Yhdysvalloissa vastaava luokkakyktös näkyy kokaiinin ja crackin kohdalla.

"There has been some controversy over the disproportionate mandatory sentences for crack cocaine under U.S. law since 1987. Whereas it is a 5-year minimum sentence for trafficking 500g of powdered cocaine, the same sentence can be imposed for mere possession of 5 grams of crack cocaine, a 100:1 ratio. There is no mandatory minimum sentence for mere possession of powder cocaine. The United States Sentencing Commission has recommended that this disparity be rectified and existing sentences reduced. Some claim that this disparity amounts to institutional racism, as crack cocaine is more common in inner-city black communities, and powder cocaine in white suburban communities." -Wikipedia

"Siitä saakka kun USA:ssa aloitettiin huumesota 1980-luvulla, Ronal Reaganin presidenttikaudella on tämän politiikan hyödyistä ja haitoista kiistelty ankarasti. Uusimmassa raportissaan ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch tuo esiin tietoja huumesodan rotusodan luonteesta: vankilaan tuomituista huumerikollisista 62.7% on mustia ja 36.7% valkoisia.

Tällä suhteella ei ole mitään tekemistä huumeiden käytön tai huumerikollisuuden kanssa: valkoisia huumeiden käyttäjiä on viisi kertaa enemmän kuin mustia ja suhteessa mustan väestön osuuteen koko väestöstä mustia tuomitaan huumeista vankilaan 13 kertaa enemmän kuin valkoisia. Joka 20. yli 18 vuotias musta mies on vankilassa, valkoisista joka 180:s. Mustia USA:n väestöstä on vain 12%.

Yksittäisissä osavaltioissa rotusorto on vielä räikeämpi: 7:ssä osavaltiossa mustia on vankiloissa jopa 80 - 90 % kaikista vankiloihin tuomituista huumerikollisista. Pahimpia ovat Illinois ja Maryland." - ViRiDiS - Vihreä verkkolehti


Filosofian kyseenalaistamisesta

Filosofiaa kyseenalaistetaan jatkuvasti joka suunnasta, niin populistisen älämölön kuin luonnontieteellisen akateemisuuden muodossa. Sanotaan, että filosofia spekuloi, eikä anna vastauksia. Filosofia koetaan turhalta puuhastelulta, ilman käytännön hyötyä ja seuraamuksia - eikä filosofia oikein tee kiinnostavia lyötöjäkään.

Filosofian tehtävänä on kuitenkin ajattelu. Filosofian päämäärä on kunnianhimoinen: totaliteetin tietäminen. Filosofian tehtävänä on toimia erityistieteiden tuloksien syntetisoijana. Tämä on filosofian positiivinen tehtävä, filosofian negatiivinen tehtävä on toimia erityistieteiden kritiikkinä. Lyhyesti: filosofian tehtävänä ei ole pelkkä kielen analyysi tai kysymysten erittely, vaan maailmankatsomuksen/maailmankatsomusten perustojen kriittis-rationaalis-synteettinen pohdiskelu.

Filosofia ei tietenkään anna vastauksia koska se ei operoi tosiasiallisuuden ja tosiasioiden maailmassa, vaan maailman kokonaisuuden, totuuden kanssa. Martin Heidegger olisi sanonut, että filosofia operoi "Olemisen" käsitteellä, ei "olevaisen". Filosofian tehtävänä on kysyä Olemisen mieltä ja salaisuutta.

Filosofisten käsitteiden tulee olla sillä tavoin ilmavia, että ne kestävät historiallisuuden. Filosofisten käsitteiden tulee olle tietoisia radikaalista historiallisuudestaan. Operationalis-behavioristinen kielifilosofia ajattelee, että sanat välittävät tietyt merkitykset sellaisenaan, ja että ajattelu sitten operoi näistä sanoista tehdyillä neutraaleilla käsitteillä. Sanat "kivi", "lintu" ja "kansanmurha" ovat moraalisesti samanarvoisia.

Positivistinen tiede on muuttanut kielemme - ja täten ajattelumme - yksiulotteiseksi - ja edesauttanut nihilismissä - arvojen degeneraatiossa - ja "olemisen unohtamisessa" (Heidegger). Sellaiset sanat kuin "kauneus", "rakkaus", "ystävyys" menettävät merkityksensä koska niille ei löydy vastaavuutta empiirisestä todellisuudesta - niistä ei voida puhua (Wittgenstein). Tässä on valistuksen tragedia. Modernisaatio johtaa nihilismiin, olemisen unohtamiseen. Vain filosofia, joka vastustaa tosiasiallisuutta ja myöntävää ajattelua (Marcuse), pelkkää tosiasioiden rekisteröimistä, voi pelastaa meidät nihilismistä. Myöntävä ajattelu vastaa kysymykseen "miten asiat on" eikä "miten asioiden tulisi olla", ja on täten vallitsevan järjestyksen puolella. Myöntävän ajattelun vastustaminen on filosofian oikeutus.

"[L]uonnontieteitten ulkopuolella esiintyvä tieteellinen ajattelu (laajassa merkityksessä tieteellinen, vastakohtana metafyysiselle, tunnepohjaiselle, epäloogiselle ajattelulle) muuttuu toisaalta puhtaaksi ja itseriittoisaksi formalismiksi (symbolismiksi) ja toisaalta täydelliseksi empirismiksi. [...] Vakiintuneen puhe- ja käyttäytymismaailman suhteen näillä on yhteisenä nimittäjänä se ettei tätä maailmaa kiistetä eikä ylitetä. Täydellisen empirismin ideologinen merkitys käy ilmi nykyisestä filosofiasta." - Herbert Marcuse, "Yksiulotteinen ihminen", s. 179

Filosofian merkitys ei voi olla tieteen piirissä, vaan filosofian tulee ylittää tiede ja tieteellinen ajattelu kysymällä: "Miten asioiden pitäisi olla?"

"Ideologia on aivon jarru. Aivojen vapautusrintama on syntynyt." - Suomen talvisota 1939-1940, "Suomi palaa"

Kirjallisuus:
Heidegger, Martin: Oleminen ja Aika
Marcuse, Herbert: Yksiulotteinen ihminen

torstai 12. kesäkuuta 2008

"Jotta amerikkalainenkin minua äänestäisi..."

The Smear: "Barack Obama is a muslim"

The Truth: "Senator Obama has never been a Muslim, was not raised a Muslim, and is a committed Christian"

Näin amerikkalaisia äänestäjiä kosiskellaan: olemalla julkikrisititty. Sekulaari valtio, my ass. 1950-luvulla amerikkalaisen poliittinen ura tyssäsi siihen, että oli menneisyydessä kuulunut vasemmistoposseen, nykyisin arabian kielen suvereeni hallitseminen ajaa saman asian. "Kristillinen oikeisto" on täydellinen termi kuvaamaan sekä republikaaneja että demokraatteja.


tiistai 10. kesäkuuta 2008

Vielä ideologiasta

Jarkko Silen vastaa edelliseen kirjoitukseeni seuraavalla tavalla:

Terve!


Pyysin Sinulta lauantai-iltaisessa kapakkakeskustelussa Marx-sitaatteja tueksi esittämällesi väitteelle Marxin ideologia-käsitteen merkityksestä (vain) vääränä tietoisuutena. Esittämäsi Marx-lainaukset eivät minua vakuuta, pikemminkin päinvastoin ne puhuvat kumouksellisen ideologian mahdollisuuden puolesta. On totta, että Marx käytti ideologia-sanaa yleensä negatiivisessa latauksessa, mutta tämä johtuu siitä, että hän tuotannossaan keskittyi muutenkin kapitalismin kritiikkiin. Hallitsevan luokan ideologia ei kuitenkaan ole ainoa ideologian muoto, eikä Marxin teksteistä tällaista johtopäätöstä voi eikä kannata tehdä.

Vaikka vallitseva ideologia pyrkii näkemään maailman muuttumattomana, ideologia on kaikkea muuta kuin historiatonta, koska se muuttuu tuotantovoimien kehityksen myötä. Niinpä vaikkapa kapitalismin uumenissa kehittyy vallitsevan porvarillisen ideologian ja sen hegemonian radikaali vaihtoehto, sosialistinen ideologia, jota tehdään tunnetuksi luomalla vastahegemonia. Käsitteenä ideologia on Ranskan porvarillisen vallankumouksen tuote. Se kuvastaa aikansa kriisiä ja sen vaatimusta aatteiden näkyväksi tekemisestä.

On vaikea uskoa, että Marx olisi ollut niin naiivi, että olisi kuvitellut olevan mahdollista saavuttaa luokkayhteiskunnassa ideologiaton työväenluokan maailmankatsomus, joka olisi ollut täysin objektiivinen ja harhaluuloton, vaikka se olisikin sitä paljon suuremmassa määrin kuin vallitseva ideologia. Marxilaisessa perinteessä ideologian käsitettä on käytetty hyvinkin monessa merkityksessä eikä vaikkapa uusvasemmistolaisen käyttötavan hylkääminen tee muista käsitettä porvarillisesti käyttäviä.

”Marx never used the phase 'false consciousness', a distinction which must be accorded instead to his collaborator Frederick Engels. [...] The situation, in short, is now thoroughly confused. Ideology would now seem to denote simultaneously false consciousness (Engels), all socially conditioned thought (Plekhanov), the political crusade of socialism (Bernstein and sometimes Lenin), and the scientific theory of socialism (Lenin). It is not hard to see how these confusions have come about. They stem in effect from the equivocation we noted in the work of Marx between ideology as illusion, and ideology as the intellectual armory of a social class.” Terry Eagleton: Ideology: An Introduction, s. 89-90

”Sen tähden ei ole ihmeellistä, että [...] marxilaiset asettivat päiväjärjestykseen kysymykset nimenomaan vallan sosiaalisesta rakenteesta, tulevaisuuden näköaloista ja likvidaattoruudesta, osoittivat näiden kysymysten erottamattoman yhteyden ja alistivat ne järjestelmällisen pohdinnan alaiseksi. Edelleen, he eivät rajoittuneet pelkkään pohdintaan – se juuri olisi ollut kirjallisuusharrastelua sanan pahimmassa merkityksessä, se olisi ollut mahdollista vain niiden intelligenttien väittelykerhoissa, jotka eivät tajua vastuunalaisuuttaan ja ovat huolettomia politiikan suhteen, - ei, he kehittivät pohdinnan tuloksista tarkan määritelmän, jota voi pitää ohjeenaan kuka tahansa, ei ainoastaan kyseisen kirjallisuuskerhon jäsen eikä ainoastaan henkilö, joka tavalla tai toisella on sidottu tiettyyn intelligenttikategoriaan, vaan jokainen tietoinen luokan edustaja, joka pitää marxilaisuutta ideologianaan” V. I. Lenin: Vallan sosiaalisesta rakenteesta (1911).

Vallitseva ideologia pyrkii muuttumaan näkymättömäksi, itsestään selväksi ”terveeksi järjeksi” (erotuksena vaikkapa jo nimeään myöten luokkakantaiseen ”maalaisjärkeen”) . Hyvä esimerkki tästä nykymaailmassa on näennäisen anonyymisti ja kollektiivisesti luotu Wikipedia, jonka luonnehdintaa Marxin ideologiakäsityksestä tarjoat turhan ongelmattoman oloisesti, ikään kuin viimeisenä sanana.

Huomasin, että blogilistalla määrittelet, että ”Sosialismi on minulle eettis-humanistinen prinsiippi, jonka pohjalta tulisi kaikkea poliittista toimintaa arvioida ja harjoittaa.” Minulle sosialismi on ennen kaikkea kapitalismin rajat ylittämään pyrkivä aate, joka pyrkii sosialistiseen yhteiskuntaan, muuttamaan maailmaa Marxin vaatimuksen mukaisesti.

Toverillisin terveisin

Jarkko Silén

Luettavaa:

Lenin. Mitä on tehtävä
”Siksi kaikkinainen sosialistisen ideologian väheksyminen, kaikkinainen loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian voimistamista.”

Eduard Batalov: Kapinafilosofia- vasemmistoradikalismin ideologian arvostelua
”Uusvasemmistolaisille avautunut kuva näytti traagiselta siksi, että porvarillisen sivilisaation rappeutuminen ymmärrettiin inhimillisen sivilisaation rappeutumiseksi: koska rappeutumisella oli totaalinen luonne, se koski uusvasemmistolaisten mukaan myös niitä sosiaalisia voimia ja niitä yhteiskunnallisia ja poliittisia rakenteita, joita on perinteisesti pidetty sosiaalisen periytyvyyden aineellisena olennoitumana, antiporvarillisen vaihtoehdon ilmenemisenä.”

Atilio A. Boron: Empire & Imperialism – A Critical Reading of Michael Hardt and Antorio Negri
”Given its mistakes and confusions, it is easy to understand why the book was acclaimed as a true revelation by some of the world´s most important massa media tightly associated with imperialist structure that owerhelms us.”

--------------------------------------

Vastaukseni:

On virhe tulkita marxilaisuus ideologiaksi. Se on pikemminkin filosofia, ajattelutapa. Kuten Max Horkheimer 30-luvulla huomautti, Marxia ei tule tulkita universaaliksi teoriaksi, joka pätee aina ja kaikkialla. Marxin teoria on historiallinen, ja sitä tuleekin käyttää historiallisesti herkällä tavalla. Se tulee uusintaa aina kulloisenkin historiallisen tilanteen mukaan. Yhteiskunnan lait eivät ole luonnonlakeja, luonnontieteellisiä, vaan tietyn historiallisen yhteiskunnan lakeja.

”Nuo lait ilmaisivat rakenteellisia ja funktionaalisia yhteenliittymiä (reaaliabstraktioita), joiden konkreettiset muodot on jokaisessa yksittäisessä tapauksessa rekonstruoitava yhä uudelleen ja uudelleen.” (Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen)

Forschung-darstellung, empiirisen tutkimuksen ja filosofisen yleisesityksen välinen dialektiikka on käytössä Marxilla jo "Pääomassa", hän pyrki sekä empiirisesti kuvaamaan oman aikansa kapitalismia että tekemään siitä filosofisia johtopäätöksiä. Marxin teoriaa ei kannata tulkita missään nimessä ohjenuoraksi koko historian tai maailman ymmärtämiseen, vaan pitäisi pikemminkin huomata, että Marx itse kirjoitti teoriansa silmällä pitäen tiettyä historiallista poliittista liikettä varten ja tarjoaa ajattelutavan, ajattelun muodon - jolla on kuitenkin tietty normatiivinen ja universaali päämäärä: emansipaatio.

"On vaikea uskoa, että Marx olisi ollut niin naiivi, että olisi kuvitellut olevan mahdollista saavuttaa luokkayhteiskunnassa ideologiaton työväenluokan maailmankatsomus, joka olisi ollut täysin objektiivinen ja harhaluuloton, vaikka se olisikin sitä paljon suuremmassa määrin kuin vallitseva ideologia."

Vastaus: Täysin objektiivista ei olekaan. Mutta kyky toteuttaa omaa ihmisyyttään vapaasti - Marx oli Aristoteleensa lukenut - koskee myös ajattelua ja havaintoa. Havaintokin on toimintaa Marxille, ja luokattomassa ja työnjaosta vapaassa yhteiskunnassa havainnon ja ajattelun yhteiskunnallinen positioituneisuus katoaa, koska järkeä ei tässä ole enää asetettu mihinkään tiettyyn yhteiskunnalliseen muotoon. Eikä Marxille vapautuminen koske ainoastaan työväenluokkaa: työväenluokkahan lakkaa olemasta, vaan nimenomaisesti ihmisen vapautumista, emansipaatiota pakotetusta toiminnan rajoittamisesta - palkkatyöstä. Ja kun havainto ja ajattelukin vapautetaan saavutamme vapaan tietoisuuden, joka kykenee kokemaan maailman täysipainoisesti ja kokonaisvaltaisesti. Todellisuuden oikeaan kokemiseen kuuluu siis vapaus. Vapaus on totuuden ehto. Kun ihmisen tietoisuutta eivät rajoita muut kuin biologiset tekijät, voidaan totuuskin saavuttaa. Ideologia on tästä syystä juuri "väärää tietoisuutta", koska sen alkuperä on aina työnjaossa ja luokkayhteiskunnassa. Vapauden tilassa ihminen ei enää havaitse maailmaa ideologisesti, siis vääristyneesti, vaan täysin vapaasti - siis oikealla tavalla.

Eikä ole naiivia puhua utopiasta: utooppinen ajattelu on aina kriittistä, kieltävää, negatiivista ajattelua - kuten kaikki ideologian vastainen ajattelu. Se kieltää vallitsevan yhteiskunnan. Ja toisaalta: mm. Ernst Blochin kaltaiset ajattelijat ovat pyrkineet osoittamaan Marxin ajattelun juutalais-eskatologiset piirteet. Sanoa, että "ideologiaa tarvitaan" on kuin sanoisi, että ihmistä ei saa vapauttaa - kokonaan.

"Hyvä esimerkki tästä nykymaailmassa on näennäisen anonyymisti ja kollektiivisesti luotu Wikipedia, jonka luonnehdintaa Marxin ideologiakäsityksestä tarjoat turhan ongelmattoman oloisesti, ikään kuin viimeisenä sanana."

Tähän olisi Karl Popperilla sanansa sanottavana. Itse itsensä perusteleva järjestelmä ei ole loogisesti perusteltu.

Lopuksi: luokattomassa yhteiskunnassa ei voida kuvitellakaan, että olisi ideologiaa, koska ihmiset tuottavat ajatuksia vapaasti, ilman hegemonista ideologiaa. Kun Lenin vaatii työväenluokalle omaa ideologiaa, ei hän halua poistaa herruutta, vaan vaihtaa kapitalismin herruuden bolsevikkipuolueen herruuteen. Ihminen tulee alistetuksi jälleen. Historia osoittaa tämän todeksi.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Sähköposti SKP:n keskuskomitean jäsenelle, Jarkko Silenille

(Baarikeskustelun antia eiliseltä.)

Hei, lupasin eilen kirjoittaa Marxin ideologia käsitteestä.

"1. Ideologia yleensä varsinkin saksalainen
A. Tunnemme vain yhden ainoan tieteen, historiatieteen. Historiassa voidaan erottaa kaksi puolta: luonnon historia ja ihmisen historia. Nämä puolet eivät kuitenkaan ole erotettavissa toisistaan; niin kauan kuin ihmisiä on olemassa, luonnon historia ja ihmisen historia määräytyvät vastavuoroisesti. Luonnon historiaan, niin sanottuun luonnontieteeseen, emme tässä kajoa; ihmisen historiaaan meidän on sen sijaan puututtava, koska miltei koko ideologia pelkistyy historian nurinkuriseksi ymmärtämiseksi tai täydelliseksi irrottautumiseksi siitä", tekstissä "Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus ("Saksalaisen ideologian" 1 luku)", s. 11 alaviitteessä

Marxin mielestä ihmisen suhde luontoon määrittää hänen suhdettaan toisiin ihmisiin. Ihminen muovaa työllään luontoa, ja koska ihminen on itse luonnonolio, tulee hän muuttaneeksi myös itseään. Marx on ajattelijana radikaalin immanentti, tämänpuoleinen. Tuotantovoimat yhdessä tuotantosuhteiden kanssa muodostavat yhteiskunnan materiaalisen alarakenteen, joiden heijastumaa yhteiskunnan IDEOLOGINEN ylärakenne on. Ideologinen tarkoittaa sitä arvojoukkoa joka on koko yhteiskunnan tiedostomattomasti hyväksymä. Ideologiaan liittyy aina myös se piirre että se on jollain tavalla vinoutunutta ja yhteiskunnallisesti sekä poliittisesti positioitunutta, vaikka ei sitä myönnäkään. Ideologinen ylärakenne on aina hallitsevan luokan, luokan joka omistaa tuotantovälineet, tietoisuutta. Työväenluokan, proletaarin ollessa Marxin ajan yhteiskunnan negaatio, joka materiaalisten elinehtojen ollessa niin kehnot etteivät kykene elämään kunnolla, näkevät ideologian läpi. Ideologia ei vetoa heihin koska he konkreettisella, materiaalisella koe maailmaa ideologian kuvaamalla tavalla.

Ideologialle onkin tyypillistä sen abstrakti historiattomuus. Ideologia tiivistyy "historian nurinkuriseksi ymmärtämiseksi" (Marx). Ideologia on historiallisen tilanteen, vallitsevan yhteiskunnan nurinkurinen, väärä kuvaus. Ideologia on väärää tietoisuutta. Ja se, että vaaditaan kommunistiselle puolueelle "Ideologiaa" on käsitteen "ideologia" ei-marxilaista, uskaltaisinko sanoa porvarillista, käyttöä. Kaikki ei-ideologinen ajattelu on nimenomaisesti ideologista, koska se ei suostu myöntämään ajattelunsa yhteiskunnallista positioituneisuuttaan.

Ideologian ylittämiseen, totuuden saavuttamiseen liittyy tiukasti ihmiskunnan emansipaatiosta. Ainoastaan vapautuminen työnjaosta ja tuotantovälineiden haltuunoton jälkeen voimme vapautua ideologiasta. Marxille työväenluokan emansipaation mahdollisuus oli siinä, että proletariaatti elää kurjuudessa ja nälässä. Vain kapitalismin jatkuva kurjistuminen johtaa Marxin mielestä vallankumoukseen. Kuitenkin todellisuus näyttäytyy Marxin teorian vastaisena. Proletariaatin elämä ei kurjistunutkaan: pikemminkin päinvastoin. Materiaalinen hyvinvointi on jatkuvasti kasvanut, eikä kykyä nähdä porvarillisen ideologian, hallitsevan luokan arvojen yms., lävitse proletariaatilla enää ole. Proletariaatti on täydellisesti integroitu vallitsevaan kulttuuriin. Kysymys vallankumouksen tekevästä subjektista on edelleen avoin. Monet länsimarxilaiset ovatkin keskittyneet nimenomaan ideologiakritiikkiin. Guy Debordin teoria spektaakkeliyhteiskunnasta ja Frankfurtin koulun filosofien ajatukset ovat läpikotaisin vallitsevaan ideologiaan kohdistuvaa negatiivista ajattelua.

"Ei ihmisen tajunta määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa. Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat kehityksensä tietyllä asteella ristiriitaan olemassaolevien tuotantosuhteiden kanssa [...] Silloin alkaa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi [aufhebung, säilyttäen kumoaminen - K.L.] [...] Sellaisia mullistuksia tarkasteltaessa täytyy erottaa aineellinen, luonnontieteellisen tarkasti todettavissa oleva, taloudellisissa tuotantoehdoissa tapahtuva mullistus juridisista, poliittisista, uskonnollisista, taiteellisista tai filosofisista, lyhyesti sanoen IDEOLOGISISTA muodoista", - Marx, "Kansantaloustieteen arvostelua", "Valitut teokset 1", s. 445

Ideologialle onkin tyypillistä sen abstrakti historiattomuus. Ideologia tiivistyy "historian nurinkuriseksi ymmärtämiseksi" (Marx). Ideologia on historiallisen tilanteen, vallitsevan yhteiskunnan nurinkurinen, väärä kuvaus. Ideologia on väärää tietoisuutta. Ja se, että vaaditaan kommunistiselle puolueelle "Ideologiaa" on käsitteen "ideologia" ei-marxilaista, uskaltaisinko sanoa porvarillista, käyttöä.

"Karl Marx käytti termiä [ideologia] ennen kaikkea negatiivisessa mielessä viitaten ns. väärään tietoisuuteen." - Wikipedia, http://fi.wikipedia.org/wiki/Ideologia

Lopuksi: ideologiaa voidaan siis käyttää ei-marxilaisena käsitteenä, neutraalina kuvauksena tietynlaisista poliittista maailmankatsomuksista, mutta myös marxilaisena käsitteenä, jossa ideologia tarkoittaa yhteiskunnan kyseenalaistamattomien arvojen, aatteiden kokoelmaa, jonka alkuperä on tuotantovälineiden omistussuhteissa.

Toivottavasti sain asian ilmaistuksi mahdollisimman selkeästi. Otan kommentteja mielelläni vastaan.

Luettavaa:

Theodor Adorno & Max Horkheimer: Valistuksen dialektiikka
Guy Debord: Spektaakkeliyhteiskunta
Antonio Negri & Michael Hardt: Imperiumi
Karl Marx & Friedrich Engels: Saksalainen ideologia
Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti

Terveisin
Keijo Lakkala

Kommentti Räsäselle!

(Kommentti tähän kirjoitukseen.)

On totta että kommenttini Nietzschen naisvihamielisyydestä lankeaa ad hominem-virheeseen ja turhaan spekulaatioon hänen psyykkeestään.

Mutta ajattelen että Nietzschen tekstejä tulkittaessa tulisi lähteä siitä, että mitään ei jätetä tulkinnan ulkopuolelle. Myös Nietzschen kommentit naisista ja älyttömiltä möläytyksiltä kuulostavat tekstit tulee lukea vakavasti, koska meillä ei ole olemassa kriteerejä sille, mitä Nietzschen sanomisista tulisi jättää omaan arvoonsa.

"Edellä mainittu ontologis-metatason tehtävä Nietzschen paradoksisten tekstien ja hänen ajattelunsa 'parallaksisuuden' suhteen on kuitenkin vielä suorittamatta..." - Rauno Räsänen

Paradoksiset tekstit nähdäkseni ovat olennainen osa Nietzschen filosofiaa. Eri teksteissään Nietzsche "siirtyy laaksosta vuoren huipulle ja takaisin laaksoon" (mukaillen Tarmo Kunnaksen kuvailua Nietzschen teksteistä) - tai vaihtaa naamiota - ja juuri tämä on Nietzschen perspektivismiä.

Nietzschen radikaalisuutta filosofina en kiellä: erityisesti hänen moraalin genealogiansa ja metafysiikan kritiikki ovat todella käyttökelpoisia kaikille filosofeille. Theodor Adornon mieltymys käyttää termin 'etiikka' sijasta termiä 'moraalifilosofia' on itsellenikin läheinen. Moraalifilosofian tulee olla ennen kaikkea vallitsevan moraalin historian tutkimista ja vallitsevan moraalin kritiikkiä, ja tässä Nietszche onkin tärkeää luettavaa. Ja on totta, että Nietzschen radikaalisuus on vesitetty: hänet on tehty vaarattomaksi, rekuperoitu.

Lopuksi: minulla ei ole mitään lopullista ajatusta Nietzschen filosofiasta yleensä. Tarkoitukseni on osoittaa että ainakaan perspektivismi tietoteoreettisena oppina ei voi toimia, kuten eivät muutkaan relativistiset filosofiat, niin kauan kuin ihmisten biologis-psyykkiset rakenteet ovat sellaisia kuin ne nyt ovat. Se vastaako maailma kieltämme on “puhtaasti skolastinen kysymys” (Marx) ja ratkaisua realismin ongelmaan tulisi lähteä etsimään pragmatismista.

Itsekritiikkiä: en ole tässä ollenkaan puntaroinut eksternalismin ja internalismin välisiä ongelmia, enkä toisaalta Heideggerin Nietzsche kritiikkiä, jonka mukaan Nietzsche olisi viimeinen metafyysikko juuri vallantahto-oppinsa vuoksi. Ne olisivat erittäin olennaisia asioita käydä tässä läpi. Mutta, mutta... ehkä palaan niihin myöhemmin.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Vallankumouksen turha odotus

"Jos ne tavarat ja palvelukset jotka hallinto yksilöille suo tyydyttävät heidät aina onnellisuuteen saakka niin miksi heidän pitäisi vaatia toisenlaisia yhteiskunnallisia laitoksia jotka toisella lailla tuottavat toisenlaisia tavaroita ja palveluksia? Ja jos yksilöt ovat siinä määrin ennaltamuokattuja että myös ajatukset, tunteet ja toiveet kuuluvat näihin tyydyttäviin tavaroihin, niin miksi heidän pitäisi haluta ajatella ja tuntea ja kuvitella itsenäisesti? Tosin tarjotut aineelliset ja henkiset hyödykkeet voivat olla huonoja, tuhlausta, roskaa - mutta henki ja tieto eivät ole mitään kovin tehokkaita vastatodisteita kun toisella puolen on tarpeitten tyydytys." - Herbert Marcuse, "Yksiulotteinen ihminen", s. 70


maanantai 2. kesäkuuta 2008

Innovaatioyliopiston seuraamuksia

Niin, että tällaista... Toivon mukaan huhu ei pidä paikkaansa. Vaikka eihän se mikään ihme olisikaan "innovaatioyliopistojen" aikakaudella.

Usko, toivo, rakkaus - ja epäilys

Kristillisen ajattelun pyhänä kolmiyhteytenä isän, pojan ja pyhän hengen sijaan voidaan pitää uskoa, toivoa ja rakkautta. Isä, poika ja pyhä henki viitatessaan patriarkaattis-mystiseen dogmatismiin ei kaltaiselleni antiautoritaariselle humanistille oikein sovi, mutta sen sijaan usko, toivo ja rakkaus ovat lähempänä ajatteluani. Seuraavaksi esitän ajatuksiani kyseistä kolmiyhteydestä.

Lähden liikkeelle jumalan käsitteestä. Jumala tarkoittaa absoluuttia, transsendenttia täydellisyyttä. Feuerbachilaisessa materialismissa kristillinen Jumala tulee nähdä erään ihmisyhteisön toiveiden heijastumana taivaalle. Jumala on täydellisyys, sellainen kuin ihminen itse haluaisi olla: ”ja ihminen loi Jumalan kuvakseen”. Ihmisen oma ideaalityyppi on heijastettuna tuonpuoleiseen. Ihminen itse on tuo jumaluus luodessaan elinehtojaan työnsä kautta.

Tämä jumaluus jonka kristityt ovat heijastaneet taivaalle ilmentää niitä arvoja joita kristitty tavoittelee. Usko, Toivo, Rakkaus. Näitä kolmea yhdistää epäilys.

Usko tarkoittaa luottamusta ja heittäytymistä epätietoisuuteen. Uskonnollinen usko ei ole tietoa, koska siihen liittyy olennaisesti epäilys. Kristillisen uskon tähän puoleen ei liity dogmaattisuus, vaan epävarmuus ja siihen heittäytyminen. Usko on epävarmuuteen sukeltamista. Usko on uskoa vain jos uskonnollinen ihminen epäilee. Tämä erottaa pelkän uskon tiedosta. Kuten Kierkegaard ilmaisi asian: täytyy tehdä uskonhyppy. Ateisti ei epäile; hän tietää ettei Jumalaa ole. Ja siksi sana ”usko” tarkoittaa hänelle vain uskomusta. Uskomusta, joka tulee perustella ollakseen validia.

Toivo. Marxilaisfilosofi Ernst Bloch oli todella syvällisesti perehtynyt kristilliseen ajatteluun, ja hänen mielestään Karl Marx liittyi siihen juutalaisten ja kristittyjen profeettojen traditioon jotka kaikista innokkaimmin saarnasivat maailman loppua ja uuden maailman syntyä – apokalypsista. Luomistyö on ihmisen itseluomista. Tässä ”eskatologisessa marxilaisuudessa” tärkeintä on huomio siitä, kuinka ihmiset joilla ei luulisi olevan mitään toivoa jäljellä (1800-luvun työläiset, kolmannen maailman asukkaat, jne.) ovat kuitenkin kaikkein toivorikkaimpia. Erich Fromm huomasi tämän käytännössä toimiessaan psykoanalyytikkona. Ihminen on Blochille ainoa eläin joka ei suostu alistumaan tämän maailman asettamiin rajoihin vaan pyrkii aina ylittämään ne. Ideologialle on tyypillistä se, että se pyrkii näyttäytymään elämän lopullisena tilana. Ihmisessä oleva Toivo ajaa häntä kuitenkin eteenpäin. Ideologia on ei-Toivoa. Se on toivon negaatio. Tämä oli Blochin teoksen ”Das Prinzip Hoffnung” (1959) pääsisältö. Toivoon sisältyy aina epätoivo ja toisin päin. Toivoon liittyy epäilys. Toivottomuus.

Rakkaus. Aito ja pyyteetön rakkaus ei ole nautintoa ja leijumista kevyissä ja ”ihanissa” tunteissa. Päinvastoin: aito rakkaus on nimenomaan esillä siinä kun epäilee rakkautta. Mustasukkaisuus on monella tavoin tätä rakkauden epäilemistä… mutta samalla se myös on osoitus rakkaudesta. ”En halua menettää sinua” on mustasukkaisuuden (terveen sellaisen) ydinsanoma. Aito rakkaus on tahtoa saavuttaa ja antaa rakkautta rakkaudettomuuden tilassakin. Rakkaus yleisempänäkin käsitteenä tarkoittaa samaa: kykyä kokea toisten ihmisten kärsimystä, kykyä tehdä hyvää vaikka maailma olisikin paha. Rakkauteenkin liittyy epäilys.

Kristillisen filosofian (ei teologian, sillä teologia käsittelee nimenomaisesti isän, pojan ja pyhän hengen kysymyksiä – dogmeja) tärkein ajatus siis on epäilys, sekä sen suhde Uskoon, Toivoon ja Rakkauteen. Epäilys sisältyy kaikkiin edellä mainittuihin elementteihin. Kristinusko jollain kierolla tavalla siis skeptinen filosofia – tai kriittinen: miten asian sitten haluaakaan nähdä. Fundamentalistinen tulkinta kristinuskosta ei täten edes ole kristinuskoa: siitä puuttuu epäilys. Usko, Toivo ja Rakkaus voivat olla aitoja ainoastaan epäilyksen kautta.

Ja muuten: älkää nyt luulko, että puolustan kristinuskoa mitenkään intohimoisesti tai että olisin tullut uskoon. Ei. Kyse ei ole siitä. On mielestäni kiinnostavaa pohtia kristinuskon sisältöä sekulaarista näkökulmasta: onko kristinuskossa mitään järkeä? Vastaukseni: kyllä siinä on.

Ernst Bloch (1885-1977)

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Isänmaallisuudesta ja yksityisomistuksesta



(Jatkohuomio aiempaan blogimerkintääni.)

Nähdäkseni isänmaallisuus perustuu yksityisomistuksen ideaaliin (yksi kansa tulee nähdä omistavana subjektina, joka kilpailee toisten kansojen kanssa maasta ja varallisuudesta) ja on siksi perinpohjin porvarillista ideologiaa. Ei ole kummallista siinä, että nationalismin nousu ajoittuu historiassa porvariston nousun kanssa (1500-1900-luvut). Isänmaallisuudella on tosin yhä vähenevä merkitys globaalissa markkinataloudessa ja voisikin ajatella että nationalismin rooli on jopa porvaristolle taantumuksellinen voima. Nationalismin perinteisen roolin (yksityisomistuksen turvaaminen) lisäksi nationalismilla on valtion turvaamisen rooli. Ja koska vahva valtio on este pääoman vapaalle liikkuvuudelle, on valtio nykyiselle kapitalismille tantumuksellinen instanssi. Kansallisia ikoneja ja myyttejä (Mannerheim ja talvisodan "ihme") toistetaan ja hoetaan, eikä yleisen humaanisuuden päämäärä voi toteutua. Vastustan nationalismia kaikissa sen muodoissa.

Ja tosiaan: kun kysyy ihmisiltä, miksi miesten pitää mennä armeijaan eikä naisille ole olemassa mitään vastaavaa tehtävää, niin vastaukseksi kuuluu, että "naisten pitää synnyttää". Niinpä urokset tappelevat keskenään ja tuovat leivän pöytään. Naiset pysykööt kotona poissa yhteisten asioiden hoitamisesta ja kansalaisyhteiskunnasta noin yleensäkin. Naisten inttiinmeno ei ole naisten vapautumista. Ja tämän "vapautumisen" korostaminen ainoastaan peittää keskustelun alla olevan aidon ongelman: väkivaltamonopolin omaavan Valtion. Armeija on ongelma itsessään - ja toisaalta myös toisen, laajemman ongelman oire: yksityisomistuksen. Ja kyllä, konservatiivisuus on kaunista - kaunista kuin kuusisataa kiloa hevosen paskaa.

Aiheeseen jokseenkin liittyvä linkki tässä.