lauantai 31. tammikuuta 2009

Faktizität

Helsingin sanomissa oli tänään (HS 31.1.) juttu siitä, "pitääkö armeijaa vastustaa vankilasta". Jutussa toimittaja Matti Huuskonen kertoo Jyväskyläläisestä totaalikieltäytyjästä Tuukka Masalinista, joka on lähtenyt armeijaa pakoon Belgiaan. Huuskonne kysyy: "Kuuluvatko Masalin ja muut kieltäytyjät vankilaan?" Ja vastaa, "vaikka epäröiden: kuuluvat."

Perusteina Huuskonen käyttää perinteistä "entä jos Venäjä olisi Suomen valloittanut, ja puhuisimme nyt kaikki venäjää"-argumenttia. Ilman armeijainstituutiota Suomesta olisi tullut osa Neuvosto-Venäjää. "Suomessa mies voi odottaa elävänsä melkein 74-vuotiaaksi, Venäjällä vain alle kuusikymppiseksi. Naisten eliniässä on kahdeksan vuoden ero suomalaisten hyväksi", Huuskonen kirjoitttaa. Elämämme on terveellisempää ja turvallisempaa, koska emme ole koskaan olleet osa Neuvosto-Venäjää. Tämän vuoksi meidän tulisi pitää armeijan kaltainen väkivaltainstituutio. Se puolustaa elintasoamme.

Huuskosen ajattelu on länsimaiselle rationaliteetille tyypillistä. Se vetoaa empiirisiin faktoihin moraalisten ja poliittisten argumenttien sijaan. Huuskonen ei kykene ylittämään historiallisen ja nykyisen empirian tasoa, tosiasiallisuuden tasoa, ja jää siksi nykyisyyden vangiksi. Hän ei kykene näkemään totaalikieltäytyjien moraalista argumenttia eli sitä, että institutionalisoitu väkivalta on aina väärin. Se, että toinen maailmansota ylipäätään oli mahdollinen, johtui suurelta osaltaan juuri väkivaltainstituutioiden hyväksymisestä.

"Mikä olisi suomalaisten eliniän ennuste, jos sodassa olisi käynyt toisin? Entä miten pitkiä tuomioita totaalikieltäytyjille olisi langetettu Neuvosto-Suomessa?" (Huuskonen)

Tilanne, jossa väkivaltainstituutioita tarvitaan on jo itsessään ongelmallinen ja pasifististen argumenttien taustalla. Huuskosen ajatukset ovat lähinnä saman vanhan "haluisitsä olla ryssä?"-virren vingutusta. Se perustuu tosiasiallisuuden tason ajattelulle: vain se mitä on nähtävissä ja pragmaattisesti todennettavissa on totta ja totuus - kaikki tämän ylittävä on typerää idealismia, naiivia "tosiasioiden kieltämistä". Huuskonen kuvittelee, että pasifistit kieltäytyessään aseista olisivat sallineet Neuvostoliiton hyökkäyksen Suomeen. Näin ei kuitenkaan ole, sillä pasifistiset argumentit menevät tämän tosiasiallisesti tapahtuneen tilanteen tuollepuolen. Pasifistinen argumentointi sanoo, että koko asetelma, jossa valtiot ja ihmisryhmät ylipäätään ajautuvat toisiaan vastaan, tappamaan toisian julmasti, on väärin. Se, että väkivaltainstituutioita ylipäänsä on tai niitä kuvitellaan tarvittavan on väärin. Koko asetelma, jossa sodat ovat mahdollisia on väärin.

Huuskoslainen teknokraattinen järki ei kykene ymmärtämään idealistisen politiikan väitteitä, koska on jumiutunut empiirisen tosiasiallisuuden piiriin. Tällainen järki on olemuksellisesti konservatiivista ja alistavaa. Vain nykyistä voi havaita, mennyttäkin dokumenttien ja erinäisten tallenteiden kautta, mutta tulevaa ei. Tämän vuoksi välineellinen järki vedotessaan tosiseikkoihin muuttaa politiikan hallinnoinniksi, ja kieltää kaiken radikaalin poliittisen toiminnan ja muutoksen.

tiistai 27. tammikuuta 2009

Löytääkö tiede totuuden?

makislav kirjoitti:

"Päättelysi näyttää jopa kehäiseltä: Ensin pyydät hyppäämään tosiasioiden yli, koska ne estävät näkemästä totuutta, mutta heti seuraavassa lauseessa asetat totuudelle eettisen vaateen. Tosiseikat vain vaihtuvat eettiseen komponenttiin..."

Tekstissäni ei turhaa ole viittaus Kierkegaardin uskon hypyn ideaan. Enkä ole pyytänyt hyppäämään yli tosiseikkojen. Ylitulkitset minua. Totuuden käsite on metafyysinen käsite, koska se sisältää eettisen komponentin. Totuus on koko todellisuutta koskeva väite, ja sellaisena metafyysinen. En löydä sille mitään muuta merkitystä kuin teologis-eskatologis-utooppisen. Totuuden "saavuttaminen" vaatii kierkegaardilaisen uskon hypyn. Tässä on hyvä muistaa heideggerilainen "olemisen mielen" teema. Olemisen mieli ei ole palautettavissa olevaisiin ("Seiende" contra "Sein"). Tiede ei voi, eikä sen pidäkään löytää 'totuutta'. Runsaan joukon tosiseikkoja se voi toki löytää, mutta koska se jo olemukseltaan hylkää eettiset väitteet, ei se voi löytää totuuttakaan. Tosiasiallisuuden piirissä ei totuutta ole.

En siis vaadi hyppäämään tosiseikkojen yli. Vaan pikemminkin erottamaan sen 'totuuden' käsitteestä. Kyse ei ole hierarkiasta tosiseikkojen ja totuuden välillä, vaan näiden kahden ontologisesta erosta. Allekirjoitan siis eräänlaisen relativismin. Hylkään totuuden käsitteen tiedollis-rationaalisessa mielessä.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Suhteellisen totuus

Relativismi voidaan pelastaa totuuden ja tosiasioiden erottamisella. Tosiasia on funktiona käsitettävä yksittäinen todellisuuden kuva. Gilles Deleuzen mukaan tieteen tehtävä on hidastaa, jarruttaa, läpileikata äärettömällä nopeudella liikkuva kaaos; ottaa kaaoksesta pieni viipale havaintolaitteiden (myös ihminen pitää sellaiseksi käsittää) avulla. Tiede ottaa kaaoksesta funktioiden avulla äärettömän liikkeen keskiarvon. Tosiasia on tämä keskiarvo. Se ei ole "totuuden suhteellisuutta" vaan "suhteellisen totuutta". Näin siksi, että itse todellisuus, kaaos, ei tyhjene näihin kaaoksen läpileikkauksiin, tosiseikkoihin. Maailma ei ole tosiseikkojen kokonaisuus. Totuuden käsite tulee käsittää metafyysisenä terminä, joka kattaa sekä tosiseikat, että eettisen absoluutin, jumalan. Totuus kattaa niin tosiseikkoina käsitettävän kuvauksen maailmasta kuin olemisen merkityksenkin; mielekkään olemisen asennon.

Tämän vuoksi evoluutioteoria ei ole "totuus", vaan pelkkä tosiseikka. Jumalan kuolema tarkoittaa Totuuden tappamista tosiseikkojen avulla. Totuuden käsitteen pelastaminen vaatii siis eräänlaista metafysiikkaa. Se vaatii uskon hyppyä olemisen lämpimään syliin kylmästä tosiasioiden avaruudesta. Totuus sisältää aina eettisen komponentin.

"Filosofisten käsitteiden konsistenssina ovat [...] Tapahtumat (filosofia ymmärtää vain Tapahtumia), kun taas tieteellisten funktioiden referenssinä ovat asiaintilat (états de choses), tai niiden seokset (tiede ymmärtää vain asiaintiloja): 'Filosofia hakee käsitteillään asiaintiloista eräänlaista jatkuvaa tapahtumaa, kun hymyä ilman kissaa, kun taas tiede funktioillaan aktualisoi tapahtuman referoituvassa asiaintilassa, asiassa tai ruumiissa.' Kuitenkin nämä kaksi moneuden tyyppiä menevät todellisuudessa lakkaamatta ristiin toistensa kanssa käsitteet ja funktiot, tapahtumat ja asiaintilat. Mutta ne eivät ole 'saman linjan kaksi osaa, vaan kaksi erillistä linjaa'. On tosin totta, että funktiolla voi olla käsite mutta se on olemassa ainoastaan mikäli filosofia kykenee sen luomaan. Filosofia ja tiede ovatkin Deleuze'in mukaan eräänlaisia elämänmuotoja, jotka toteutuvat joko virtuaalisessa tai aktuaalisessa, käsitteiden parissa immanenssin tasolla tai funktioiden parissa referenssin tasolla." - Mika Ojakangas, "Filosofian manifesti" (Niin et näin, 2/94). (Referointi ja tummennus minun.)

Relativismi, mikäli se tekee eron tosiseikkojen (faktojen, informaation, jne. kaltaisten käsitteiden) ja totuuden käsitteitten välille, onnistuu vapautumaan myös siihen liittyvästä itseensä viittaavuuden ongelmasta. Jos tosiseikkojen avulla (kuten Nietzsche tekee "Moraalin alkuperästä" teoksessa ja Foucault koko tuotannossaan) tuhotaan usko ikuiseen totuuteen, on relativismi hyvin ja voimissaan. Jumala on Totuus ja totuuden saavuttamisen idea on pelkkä monoteistinen harha - josta tosin pidän mielelläni kiinni. Olen jotenkin kiintynyt siihen.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Metakieltä ja eksegetiikkaa

(Kommentti tänne.)

Filosofiatapahtumat yleensäkin tahtovat olla useasti pelkkää eksegetiikkaa ilman minkään näköistä sisältöä. Vaikka olinkin periaatteessa tyytyväinen Jyväskylän Maailma-kollokvioon, oli ongelma edelleen sama kuin filosofiatapahtumissa yleensäkin. Joko kyseessä oli lukiotason pohdintoja siitä, onko tietokonevirus elävä olento vai ei, tai sitten yleistä pyörittelyä siitä, mitä se-ja-se filosofi sanoi siinä-jä-siinä yhteydessä.

Analyyttisessä filosofiassa itseäni miellyttää sen tapa käsittää filosofia kysymysten asettelemiseksi, analysoinniksi ja - tosin harvemmin - ratkaisemiseksi. Filosofiassa on kuitenkin kyse lopultakin tietyistä maailmankatsomuksen perustoja koskevista kysymyksistä. Sääli on se, että analyyttinen filosofia on jumiutunut pelkkään tieteen imitointiin ilman mitään sisällöllistä aspektia.

Myös uuden luominen on - kuten toteat - analyyttiselle filosofialle mahdotonta. Tämä johtuu siitä, että analyyttinen filosofia kuvittelee löytävänsä käsitteille niiden lopulliset ja "selkeät" merkitykset. Analyyttinen filosofi ei puhu maailmasta, johon kysymykset kohdistuvat ja joka on pohjimmiltaan historian kaoottista, muuttuvaa virtaa. Analyyttinen filosofi puhuu pikemminkin siitä ideaalisesta kielestä, jonka hän kuvittelee olevan olemassa. Hän käyttää kieltä puhuakseen kielestä, jättäen näin varsinaiset filosofiset ongelmat täysin koskemattomaksi.

Enkä tahdo tässä sanoa, että analyyttinen filosofia on aina tällaista. Tarkoitukseni on tietoisesti provosoida ja kärjistää. Jos anal. filosofin mielestä mielenkiintoisinta filosofiaa on pohtia kuolleiden mahdollisia ihmisoikeuksia, on arvostukseni täysin nollassa.

perjantai 16. tammikuuta 2009

"Sen pahempi tosiasioille"

(Akrasiaksen kommentti edelliseen kirjoitukseen.)

Minä kirjoitin:

"Todellisuus voidaan samaistaa käsitteen maailmankuva kanssa. Tällöin todellisuuden (ja sitä koskevan totuuden) voidaan ajatella sisältävän vahvan eettisen ulottuvuuden."

Akrasias:
"Tarkoitat varmaan maailmankatsomusta?"

Olet oikeassa käsitteellisestä sekaannuksesta maailmankuvan ja maailmankatsomuksen kohdalla. Kirjoitin ajatukseni hyvin nopeasti ylös.

Olen yrittänyt pohtia mahdollisuutta käsittää "totuuden" käsite erillään tosiasian käsitteestä.

"Kun sosiaalisen konstuktionismi kyseenalaistaa tieteen ontologisen ensisijaisuuden, muuttuu se huuhaaksi."

Sosiaalinen konstruktionismi ei muutu huuhaaksi vain siksi että se tekee tieteestä ontologisesti toissijaista. Tiede ei ole ensisijainen olemisen tapa, josta käsin ponnistamme kohti toimintaa, vaan pikemminkin päinvastoin. Tiedekin rakentuu muiden, "alkuperäisempien" olemisen tapojen päälle. Tällaisia olemisen tapoja ovat esim. kieli, valta, käytännöt, yms.

Tämä ei tee tieteestä mahdotonta. Toisin sanoen meidän ei tarvitse kieltää tieteen tuottamia tosiasioita. Soluja, geenejä, atomeita, yms. ei konstruoida maailmaan. Pragmaattisessa mielessä nämä asiat ovat jo todistettu. Painovoimateoria osoittautui todeksi viimeistään silloin kun ihminen lensi kuuhun. Sähkömagnetismia todistan kirjoittaessani tätä tekstiä tietokoneella.

Kuitenkaan en suostu käsittämään käsitettä "totuus" pelkäksi tosiseikkojen joukoksi. Totuuden käsitteeseen kuuluu olennaisesti myös käsite hyvä.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Totuus vs. Tosiasiat

Fyysikko Steven Weinberg on pyrkinyt vastustamaan sosiaalista konstruktivismia seuraavanlaisella analogialla:

Ryhmä tutkijoita kiipeää Mount Everestille, heidän välillään vaikuttaa erilaisia sosiaalisia jännitteitä, ja heillä on kieli jonka avulla he hahmottavat todellisuutta. Lopulta he pääsevät Mount Everestin huipulle. Puhuisiko kukaan Mount Everestin konstruoimisesta?

Vaikka Weinbergin analogia varmasti on monellakin tapaa kiinnostava, on se vähintään yhtä monella tavalla ongelmallinen. Minusta nimittäin tuntuu että Weinberg tekee sekaannuksen tosiasioiden, pragmaattisesti todennettavien faktojen ja todellisuuden käsitteiden välillä. Todellisuuden käsittettä ei nimittäin voida redusoida tosiasioihin. "Todellisuuskäsitys on yksilön käsitys siitä, millaisessa ympäristössä hän elää ja mitä siinä on mahdollista tehdä. Laajimpana taustakäsityksenä todellisuuskäsitys läpäisee koko kulttuurin ja jättää jälkensä sen eri osa-alueisiin." [...]

Todellisuus on siis jotain mitä emme voi täysin eksiplikoida milloinkaan. Yksittäiset havainnot ja tosiasiat ovat vain eräänlaisia "kohoumia" siitä muodottomasta aistimusten, ideoiden ja kokemusten massasta. Konstruktionismiin sisältyy yleensä jonkinlaisia strukturalistisia oletuksia. Todellisuus voidaan samaistaa triviaalia pragmaattista tilannetta, jossa "maailma vastustaa toimintaa", lukuunottamatta kieleen. Kielen yli emme pääse, ja täten käsitys todellisuudesta on aina konstruoitu todellisuus. Tosiasiat sikäli ovat mitä luultavammin totta: ne toimivat käytännössä. Ainakin luonnontieteen osoittamat. Todellisuutta itseään ei voida, eikä tulekaan tehdä teknologisen pragmatismin testattavaksi - tästä seuraisi nimittäin se, että kaikki mikä käytännössä toimii olisi hyväksyttävä "todeksi". Totuus vaatii toteutuakseen vapauden. Ajattelun (myös faktoihin perustuvan) tulee olla sopusoinnussa vapauden kanssa.

Strukturalismilta(kin) vaikutteita saanut, postmodernistiksikin haukuttu, filosofi Michel Foucault ei milloinkaan väittänyt yksittäisten tosiasioiden olevan konstruoitua, vaan sitä kuinka hahmottamme todellisuuskäsityksen taustalla on lukuisia valta- ja alistussuhteita, joista emme voi päästä eroon. Mikäli Foucault olisi kieltänyt tosiasioiden mahdollisuuden, kaatuisi hänen omakin teoriansa. Foucault'n teoriassa tosiasiat näyttäytyvät eri tavoin eri diskursseissa. Eli muodollisemmin: eri aikakausina tietyt tiedon subjektit objektivoivat ilmiöt eri tavoin.

Todellisuus voidaan samaistaa käsitteen maailmankuva kanssa. Tällöin todellisuuden (ja sitä koskevan totuuden) voidaan ajatella sisältävän vahvan eettisen ulottuvuuden. Se, että väitetään todellisuuden olevan konstruoitu, ei väitä Mount Everestin olevan konstruoitu, vaan tietyn todellisuuskäsityksen. Weinbergin säälittävä analogiaa kaatuu oletukseen, että tosiasiat ja todellisuus itsessään ovat samaistettavissa. En ole vielä argumenttini pätevyydestä, ajatus on pahasti kesken, mutta ainakin se mahdollistaisi paradoksaalisen tilanteen jossa tosiasioilla osoitetaan todellisuus eräänlaiseksi illuusioksi.

Totuuden käsite vaatii eettisen elementin. Ajatukset, havainnot yms. ovat inhimillisesti tuotettuja. Inhimillinen emansipaatio myös vapauttaisi yksilön ajattelemaan ja havannoimaan maailmaa ilman yhteiskunnallisia rajoitteita. Tämä on kirjaimellisesti ottaen utooppinen projekti, jossa vapaus, inhmillisyys ja totuus käyvät rintarinnan. Maailmankuva, joka tosiseikkojen nojalla oikeuttaa alistamisen, ei ole totuudenmukainen kuva maailmasta.

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Utopia ja materia

Koska materia ei voi hävitä, ei myöskään utopia voi olla ei-olevaa. Utopia on jotain joka ei vielä ole aktuaalisena, mutta on olemassa materiassa mahdollisuutena. Materialla on mahdollisuus ottaa utopian muoto. Utopian oleminen on sitä, että se jo on. Se on olemassa jo immanenssissa. Nietzschen kritiikki kaikkea tämän todellisuuden hylkäävää on otettava tosissaan. Haikailu tuonpuoleiseen, Abstraktiin utopiaan, on lopetettava ja tajuttava, että Utopia on jo läsnä tässä ja nyt. Allekirjoittaessamme materian häviämättömyyden lain, allekirjoitamme myös utopian olemassaolon, tosin hajautuneena ympäriinsä. Materia on häviämätöntä, ja koska utopiakin tulee käsittää materialistisesti, on tämä "toismaailmallisuus" jo nyt läsnä meissä. Transsendenssi on tullut immanentiksi. Utopia ei ole mikään ihmisyydestä irrallinen olio, vaan nimenomaan inhimillisessä toiminnassa ilmenevää. Aktiivinen poliittinen kamppailu on välttämätöntä. Ja nimenomaan poliittinen kamppailu, ei normatiivinen moralisointi.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Totuus ja onnellisuus

Elämä on ihmiselle annettu
jotta hän tarkoin harkitsisi
missä asennossa tahtoo olla kuollut


- Pentti Saarikoski -

Luonnontieteellisessä kirjallisuudessa korostetaan usein ihmisen mitättömyyttä, surkeutta ja pienuutta verrattuna luonnon koko historiaan ja kaikkeen luonnolliseen. Ihmisyyden ilmaantuminen Tellukselle on hilpeän onnekas sattuma josta saamme nauttia täysin siemauksin - mutta vain hetken: kosmisessa mittakaavassa planeettamme on pian poissa pelistä, viimeistään sitten kun auringon koko kasvaa polttoaineen vähyyden vuoksi niin suureksi, että kaikki elämä maapallolta kärventyy kuoliaaksi. Ja mikäli selviydymme tästä, on edessämme nykyisen kosmologian mukaan maailmankaikkeuden jatkuvasta (ja kiihtyvästä) laajentumisesta johtuva maailmankaikkeuden lämpökuolema. Kaikki aine pysähtyy, elämälle ei jää mitään mahdollisuutta jatkaa...

Masentavaa, eikö?

Filosofisesti tällainen asetelma on mielenkiintoinen ongelma. Martin Heideggerin mukaan koko länsimaisen ajattelun virhe on siinä, että subjekti ja objetki erotetaan toisistaan ja olevan läsnäolo nostetaan ensisijaiseksi olemiseen nähden. Ajattelu - tieto - nousee olemisen ja toiminnan edelle. Toiminnallisessa suhteessaan maailmaan ihminen koko olemisen kokonaisuudessaan. Tämä paljastaa olemattomuuden, tyhjyyden, jonka vastakohtana Oleminen saa merkityksen ainutlaatuisuudessaan ja varsinaisuudessaan. Tyhjyys ei ole läsnäolevaa, eikä sitä voida käsitellä tiedon kategoriasta käsin. Tieto koskee aina pelkkää läsnäolevaa, eikä tyhjyys ole mitään tiedollisesti käsitettävää. Puhtaan tiedollinen asenne, joka erottelee subjektin ja objektin, ajautuu nihilismiin ja täydelliseen objektivismiin: luonto, maailma, ihminen ovat kaikki tiedon ja teknologian objekteina hyödynnettävänä. Luonto on pelkkä objektivarasto josta saamme kaiken tarvitsemamme. Myös ihmisestä tehdään luonnollinen objekti, ilman mitään "sisäistä" olemassaolon kokemusta. Ihmisestä tehdään teknologisen kontrollin ja analyysin kohde ilman omaa tahtoa. Edes tätä kontrollia ja analyysia eivät tee ihmiset, vaan teknologia toimii omalla painollaan tehden subjektista pelkän koneen osan. Juuri tätä Charlie Chaplin pyrkii kuvaamaan elokuvissaan. Teknologinen oleminen on nihilismin huipentuma. B.F. Skinnerin ajatus käyttäymisen teknologiasta voidaan laskea samaan ultraobjektiivisuuden piiriin kuin muukin teknologinen oleminen. Skinner tekee ihmisestä käyttäytymistieteen objektin ilman mitään sisäistä ulottuvuutta. Kun maailma halutaan väkivalloin järkeistää - järjestää - täytyy myös ihmisen alistua teknologisesti suuntautuneelle järjelle. Tätä on mm. Max Horkheimer omassa ajattelussaan korostanut.

Psykoanalyytikko ja filosofi Jacques Lacan käsitteli omassa ajattelussaan tismalleen samaa teemaa, tosin hieman eri näkökulmasta. Hän näki, strukturalismin kautta, maailman kielellisenä, symbolisena konstruktiona, johon sulautuneena subjekti hakee psyykkis-seksuaalista tyydytystä olemisestaan. Tällaisia elämän mielekkääksi kokemisen strategioita ovat mm. erilaiset perversiot ja fetissit.

Mutta vaikka saisimmekin maailmasta tarvitsemamme tyydytyksen, ei tyhjyys olemisen takana poistu: tätä ei tieteellinen ajattelu kykenen käsittämään. Ihminen ei saa Olemiseensa mieltä tiedosta ja sen kasautumisesta vaan se tarvitsee olemisen mielekästä asentoa, sekä lacanilaisittain psyykkistä tyydytystä maailmasta. Tällaisia kokemuksia tarjoavia symbolisia konstruktioita ovat esimerkiksi uskonnot. Uskontoja ei siten pitäisi käsitellä tiedollis-propositionaalisina maailmankatsomuksina vaan pikemminkin elämän mielekkyyden tarjoavina kontsruktioina. Sekulaarin ajan ihminen on kenties kadottanut suoran uskonnollisuuden, mutta siihen liittyvä metafyysinen kokemus maailmasta on säilynyt. Onnellisuuden kannalta tällainen kokemus on välttämätön. Kun Stephen Jay Gould puhuu teoksessaan "Ihmeellinen elämä" (Art House, 1991) lähes siirappimaisen hartaalla tavalla "Burgessin esiintymästä", on kyse juuri tällaisesta kokemuksesta. Puhtaan tiedollinen asennoituminen maailmaan ei riitä. Se johtaa aina väistämättä nihilismiin.

perjantai 9. tammikuuta 2009

Who are the brain police?

Kiinnostukseni erityistieteisiin on ollut viime aikoina valtaisaa. Tällä hetkellä työn alla on behavioristipsykologin B.F. Skinnerin teos "Mikä ihmistä ohjaa" (WSOY, 1974) Skinnerin teos on julmuudessaan, kylmyydessään sekä weberiläisessä "rationaalisuudessaan" lähes Markiisi de Saden kaltainen valistuksen epäinhimillisyyden paljastaja. Kirjan koko alkupuolisko on ihmisen käyttäytymisen teknologiaa; sen tarkastelemista, miten ihmisen käyttäytyminen on ulkoisten olosuhteiden determinoimaa.

Kirjansa aluksi Skinner päivittelee sitä, kuinka käyttäytymistiede (ei siis psykologia, jonka etymologinen alkuperä 'psykhe' viittaa sieluun ja mieleen, sekä näiden sisäisyyteen) ei ole vielä päässyt teknologiseen vaiheeseensa biologian ja fysiikan tavoin. Käyttäytymistieteen olisi löydettävä ihmisen käyttäytymistä ohjaavat lainalaisuudet, ja sitten kyettävä kontrolloimaan suuria ihmismassoja aversiivisen ohjaamisen ja positiivisen vahvistuksen avulla.

Determinismin ohella Skinnerin ajattelun filosofisiin perusteisiin kuuluu paitsi tietynlainen darvinismi, niin myös vapaan tahdon ja minuuden kieltämisen ideat. Individualismi eikä minkäänlainen sosialismi ole mahdollista Skinnerille. Hänelle ihmisen käyttäytyminen on täysin selitettävissä mekaanisesti. Yksilön käyttäytyminen ei ole muuta kuin ympäristön olotilan, siinä vallitsevien olosuhteiden ja perinnöllisen reagointitavan ykseys. Mitään autonomiaa ei subjektilla voida Skinnerin 'filosofiassa' sallia:

"Vailla yhteiskunnallista ympäristöä ihminen pysyy pääasiallisesti villinä, kuten ne lapset joiden kerrrotaan varttuneen susien parissatai pystyneen varhaisesta iästä lähtien huolehtimaan itsestään suotuisassa ilmastossa. Ihmisellä, joka on ollut lapsuudesta lähtien yksin, ei ole lainkaan sanallista käyttäytymistä, hän ei tiedosta itseään henkilöksi [...] Yksin oleminen merkitsee ettei ihminen ole juuri mitään." (Skinner 1971, 117) Tämä merkitsee Skinnerin mielestä yksilölle mahdottomuutta vastustaa vallitsevaa todellisuutta. "Myös kumouksellisina esiintyvät ovat melkein tyystin niiden järjestelmien perinteisiä tuotteita, joita he kumoavat." (Ibid., 118)

Marxilaisesta näkökulmasta (joka kuitenkin on oman ajatteluni eräs peruspilareista) tällainen ajattelutapa ei tietenkään ole millään tavoin esteellinen kumoukselliselle toiminnalle. Ihminen syntyy tiettyyn historian hetkeen, jossa vallitsee tietyllä tavalla järjestäytynyt materia ja joka osaltaan tuottaa ihmisen olemuksen. Marxille ihminen on aikakautensa tuote, ihmisolemus historiallista. Kuitenkin ihminen kykenee muttaamaan ympäristöään, tätä ei kaiketi Skinnerkään kiellä, ja juuri tämä on ihmistä määrittävä elementti. Ihminen kykenee tuottamaan materiasta jotain uutta. Ihmisellä on mahdollisuus luomiseen; ja siten myös itsensä luomiseen. (Antropogenesis) Marxin mukaan Feuerbach ja muut mekaanisen materialismin edustajat "unohtavat, että juuri ihmiset ihmiset muuttavat olosuhteita ja että kasvattajan itsensä täytyy tulla kasvatetuksi." (Marx, "Teesejä Feuerbachista" teoksessa Marx & Engels, Valitut teokset 1, 7) Maailman muuttaminen vaatii inhimillisen aktivisuuden. Tämän seikan kieltämisessä vulgaarimarxilaiset ovat samaa mieltä Skinnerin kanssa. Minuutta ei ole.

Skinnerin, jonka voidaan nähdä olleen melkoinen konservatiivi, ottaa filosofiseksi perusasetelmakseen darvinismin korostaen adaptiivisen käyttäytymisen merkitystä. Valistukselle tyypilliseen tapaan Skinner päätyy empirismissään tilanteseen, jossa vallitseva kapitalistinen järjestelmä on luonnollinen olotila, jonka muuttaminen on mahdotonta, ja jonka hallinnointiin tarvitaan hallinnointia, byrokratiaa - sekä erityisesti käyttäytymistieteellistä teknologiaa. Yhteiskunnalliset ja poliittiset kysymykset tuodaan psykologisen insinööritieteen, behaviorismin ratkaistavaksi. Hallinnointi syrjäyttää politiikan ja mahdollistaa Skinnerin kaavaileman rationaalisen, kontrolloidun utopian.

Skinnerin teos paljastaa valistuksen välineellisen järjen todellisen luonteen. Michel Foucault näyttää olleen oikeassa puhuessaan siitä kuinka ennen 1700-lukua, Valistuksen kulta-aikaa, rangaistus tuli olla ensisijassa fyysinen kosto. Näin siksi että esim. Ranskassa kaikki rikokset nähtiin kohdistuvan kuninkaan omaisuuteen. Rikokset olivat aina loukkaus kuninkaan ruumista kohtaan. 1700-luvulta lähtien alkoi vankilaitoksen kehittyminen. Sen tarkoituksena oli "inhimillistää" rangaistustavat ja muuttaa kosto "parantamiseksi". Vankiloiden tarkoituksena oli muokata ihmisestä yhteiskuntakelpoinen, parantaa hänet rikollisen mielenlaadun kiroista. Tätä varten kehitettiin monia erilaisia kontrollointimekanismeja, joista kehittynein oli niin sanottu Panopticon, jonka olemassaolo tiedettiin, ja jonka tiedettiin tarkailevan vankeja, mutta jonka olinpaikkaa kukaan tarkkailtavista ei tiennyt. Saman periaatteen esittää Skinner puhuessaan uskonnollisesta kontrollista: ennen valistusta jumaluuden olemassaoloon uskoivat periaatteessa kaikki ihmiset. Tähän uskoon kuului vielä sekin, että jumaluuden ajateltiin olevan täydellisen omnipotentti olio, joka tiesi kaiken yksilön ajatuksia myöten. Valistusta edeltäneellä ajalla idea yhdestä jakamattomasta Jumalasta ajoi tismalleen saman asian Foucault'n Panopticon ja Orwellin Isoveli yhdessä.