keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Marxin sosiologia 7

2.3. Pääoma ja lisäarvoteoria

i. Marxin "Pääomassa" kuvaillaan tavaraa ja sen kiertokulkua kaavalla "T (-R-) T". Tämä hyvin simppeli kaava kuvaa tavaraa kun se myydään markkinoilla. Ennen kuin tarkemmin käymme kaavaan kiinni, on tarkasteltava pääoman alkuperää.

Pääoma kehittyi historiassa vähitellen. Aluksi se esiintyi koronkiskuruutena, jossa pääoma kasautui lainatun rahan ja sekä siihen lisätyn koron myötä. Marx tarkasteleekin eräässä tekstissään Lutherin kirjoituksia, sekä erityisesti Lutherin suhdetta koronkiskuruuteen. Marxin mukaan "Luther eli aikan, jolloin keskiaikainen porvarisyhteiskunta hajosi nykyaikaisen yhteiskunnan alkuaineksiksi, jota hajaantumisprosessia jouduttivat maailmankauppa ja kultalöydöt" (Marx 1925, 3). Luther tunsi vain pääomasta sen vanhanaikaiset muodot. Näitä vanhanaikaisia muotoja ovat korkoakantavan pääoma sekä kauppapääoma. Marxin mukaan kapitalistiseen tuotantotapaan siirryttäessä olennaista on "ensimmäisenä askeleena 'koronkiskomisen', korkoakantavan pääoman pääoman vanhanaikaisen muodon, tunnustaminen tuotantoehdoksi, välttämättömäksi tuotantosuhteeksi" (ibid.). Marxin mukaan siirtyminen korkopääomaan oli olennaista siirryttäessä kauppapääomaan, jolloin koronkiskuruus on olennainen etappi kohti kapitalismia.

Kauppapääoma, kauppiaan pääoma alkaa muotoutua Englannissa sekä Hollannissa, jossa oli manufaktuurin ja suurkaupan kaikkein kehittyneimmät muodot (ibid.). Kauppiaan pääomassa olennaista on se, että tuotteet, tavarat, pyritään tuottamaan mahdollisimman halvalla ja myymään mahdollisimman kalliilla. Manufaktuurit olivat syntyneet Reinin alueell, Hollantiin ja Britanniaan. Manufaktuurilla tarkoitetaan tässä tuotantotapaa, jossa käsityöläiset kootaan yhteen periaatteella "yksi työläinen tekee yhden tuotteen". Työtä ei oltu ositettu. Manufaktuuriteollisuudessa tuotteiden käyttöarvolla oli suurin merkitys. Vain se merkitsi, mihin tuotetta voitiin käyttää. Manufaktuuriaikaa leimaavat kisälli ja mestari -suhteet, maaorjuus, sekä talonpoikien kotitalous, kotiteollisuus. Rahatalous oli vielä tuolloin sekundääristä, ja kuten Marxin Luther-huomioista voidaan päätellä, siirtyminen rahatalouteen koronkiskuruuden kautta tuomittiin voimakkaasti yhteiskunnan ideologisessa sfäärissä. Rahatalous ei kyennyt mullistamaan käyttöarvotalouden perustaa.

ii. Kapitalismin aikana

Kapitalismin erottaa muista aikakausista se, että se perustuu ja sen tavoitteeksi tulee käyttöarvon sijaan vaihtoarvot - eli raha - sekä niiden maksimaalinen lisääminen. Kapitalismissa pääomaa voidaan kuvailla kaavalla "R - T - (T - )R' " eli "Raha - Tavara - Tavara - Suurempi raha". Kaavassa tavaralla on kaksi osaa: ensiksikin pysyvä pääoma eli käyttöarvot; koneet, välineet (kiinteä pääoma) sekä vesi, öljy, sähkö. Jälkimmäiset ovat juoksevaa pääomaa, ne ovat jotain jotka itsessään eivät ole mitään, vaan ne ovat jotain, joilla pidetään koneet toiminnassa.

Toinen tavaran osa on nk. vaihteleva pääoma. Sillä tarkoitetaan mm. työvoimaa, josta syntyy itsessään jo toinen tavara. Työvoima muuttuu rahaksi, joka sisältää voiton. Tämä tarkoittaa nk. työnarvoteoriaa. Sillä tarkoitetaan sitä, että vain työllä on kykyä luoda tavaroihin arvoa.

iii. Voiton ja riiston salaisuus

Marx kiinnittää huomionsa tuotantoprosessiin, jota kapitalisti valvoo ja jonka elementit kapitalisti omistaa. Marx kiinnittää huomion myöskin siihen, että vaikka luonnontuotteet eivät itsessään ole vielä "arvoa", ovat ne kuitenkin rikkautta. Arvoa ne eivät ole siksi, että niihin ei lockelaisesti ole vielä "sotkettu" työtä (labour mixing). Luonnontuotteilla ei ole vaihtoarvoa. Marjalla ei yksinään ole vielä arvoa, mutta poimittuna luonnosta ja markkinoille vietynä, on muotoutuu sille arvo. Ja jollei esim. vettä puhdisteta käyttökelpoiseksi, ei sillä ole myöskään (vaihto)arvoa markkinoilla.

Pysyvällä pääomalla Marx tarkoittaa käyttöarvojen ja vaihtoarvojen ykseyttä. Pysyvä pääoma siirtää tavaraam vain oman arvonsa. Vasara siirtää tuotettuun tavaraan vain vasarantuotannossa vasaraan muotoutuneen arvon. Koneen arvo siirtyy tuotteisiin, joita kone tuottaa. Vaihteleva pääoma, eli työläisen työvoima, voidaan myös analysoida. Työvoima näyttäytyy käyttöarvonsa puolelta (työvoimakin on tavara kapitalismissa, jonka hinta muotoutuu (työ)markkinoilla) työkykynä. Vaihtoarvona työvoima on työvoimatavaraa. Työvoimalla on vaihtoarvo, koska se itsekin on työn tulosta. Työvoimaa tuotetaan jatkuvasti kasvattamalla, ruokkimalla, asuttamalla sekä kouluttamalla työläisiä. Tätä voidaan kutsua myös uusintavaksi tuotannoksi.

Uusintamista voidaan kuvailla työn käsitteen näkökulmasta välttämättömäksi työksi, työksi, jonka tekeminen on työvoiman uusintamisen kannalta välttämätöntä. Välttämättömän työn vastakohta on lisätyö, joka tuottaa lisä-arvoa. Lisä-arvo näyttäytyy kapitalismissa sen mystifioidussa muodossa - kapitalistin kahmimana voittona. Voitto ei tietenkään ole voittoa, vaan riistoa, sillä ei se lisä-arvo tule tyhjästä.

Voiton sekoittaminen riistoon ei ole työläisen "huijaamista", mutta asian huomaaminen selittää riiston (ja luokkaristiriidan). Työvoiman muuttaminen tavaraksi määrittää kapitalismin yleistyneeksi tavaratuotannoksi: kun työvoima tuodaan (työ)markkinoille, muuttuu työvoima tavaraksi. Aluksi tavara, eli tässä tapauksessa työvoima, on vain pelkkä abstrakti tavara. Tutkimuksessa pyritään paljastamaaan tavaran takaa löytyvät suhteet arkisen ideaalikuvan takaa. Tavarasta edetään aluksi rahaan, ja rahasta sitten pääomaan. Tavaran analyysi tuottaa tieteellisesti rikkaan, konkreetin käsityksen tavarasta. Tätä on nk. abstraktista konkreettiin nousemisen metodi. "Pääomassa" tavara on sekä tutkimuksen lähtökohta, että sen lopputulema. Aluksi tavara on pelkkä tavara sinänsä, arkikokemuksen havaitsema tavara, ja tutkimuksen päätteeksi tavara on saanut kaikki historialliset määreensä, jolloin siitä on muotoutunut konkreetti tavara.

Pääomasta tulee lähtökohta kaikelle. Pääoma saa ilmaisunsa tavaramuodon täysin kehittyneessä muodossa. Kapitalismin kehitys on juuri arvomuodossa. Kapitalismissa kaikki ihmistyön tuotteet ovat tuotu markkinoille kaupattavaksi, mukaanlukien työvoima eli ihminen itse. Erilliset tavarasuhteet sisältävät abstraktis-erityisiä määreitä, ja tuotannon tavoitteeksi muotoutuukin abstrakti rikkaus. Kapitalistien ja taloustieteilijöiden ihannoima "homo economicus" voidaankin nähdä tällaisten erityisten yhteiskunnallisten suhteiden ilmauksena. "Homo economicus" ei voi olla ihmisen antropologinen kuvaus tai ominaisuus, vaan sillä on historiallinen kapitalismiin ja protestantismiin sekä deismiin palautuva alkuperänsä.

Se ettei työvoiman riistoa havaita, johtuu tavarafetisismistä, joka peittää sen tosiseikan että lisä-arvo ja siihen perustuva ristiriita on olemassa itse tuotantoprosessissa.

iv. Lisäarvon sudennälkä

"Pääoman" eräs keskeisistä ideoista on idea riiston suhdeluvusta, jota mitataan lisäarvon ja vaihtelevan pääoman (työvoiman) suhteilla. Tässä suhdeluvussa toteutuu absoluuttinen lisäarvon puristaminen.

Riistoa voidaan harjoittaa useilla tavoilla. Työpäivää voidaan pidentää. Myös työn arvoa voidaan painaa alas suosimalla heikomman työvoiman hintatasoa. Heikommalla työvoimalla tarkoitetaan tässä sitä, että työvoimaan on käytetty vähemmän työtä - eli esim. työvoimaa on koulutettu vähemmän. Riistoa voidaan lisätä myös työn huokoisuutta vähentämällä - kasvattamalla työn intensiteettiä. Suhteellista lisä-arvoa voidaan tuottaa nostamalla työn tuotantovoimaa.

Muutoksilla työorganisaatiossa on merkittävä rooli lisäarvon tuotannossa. Historiallisesti organisaatioiden muutokset liittyvät teknologian kehitykseen. Aluksi eletään yksinkertaisen yhteistyön aikaa, jonka jälkeen kehittyy manufaktuuri eli kehittynyt käsityö. Tehdasteollisuuden noustessa manufaktuurissa koneiden kehittymisen myötä kapitalistiseen organisaatiomuotoon, jossa työläinen irrotetaan työvälineestään - työvälineen ja työläisen suhde kääntyy päälaelleen: työläisestä tulee pelkkä koneiston osa. Koneellistumisen päämääränä on täydellistynyt automaatio, jossa yksittäistä työläistä ei tarvittaisi enää ollenkaan. Teknologia vaikuttaa organisaatioiden muutokseen. Organisaation muutos muuttaa subjektin suhdetta objektiin, mikä muuttaa tämän tietoisuutta. Tässä on dialektinen materialismi tiivistettynä.

Automaatio työn organisaatiossa tarkoittaa sitä, että pelkistä koneista pyritään siirtymään konejärjestelmiin. Ihminen astuu yhä enemmän työprosessin syrjään - ihminen vain ohjaa ja säätelee prosessia. Kapitalistisessa tuotannossa on jatkuva paine absoluuttiseen ja suhteelliseen lisäarvoon: tuotanto siirrettään halpamaihin, huokoiset työt ulkoistetaan, harmaan talouden työvoimaa käytetään, halpatyövoima-alat koneellistetaan ja automatisoidaan. Tästä seuraa myös se, että riiston suhdeluku kasvaa. Työelämää uudistetaan myös jatkuvasti. Työläiset suistuvat vanhoista työpaikoista uusiin. Palkkatyöläisten ostokyky laskee: työläisten palkka on rajallista, mutta tavaroita näyttää tulevan myytäväksi yhä enemmän. Tästä seuraavat lamakaudet ja talouskriisit. Ne ratkevat kun pääomaa tuhoutuu tarpeeksi.

v. Voiton suhdeluvun laskutendenssi

Lisäarvon eli voiton suhde pääomaan on olennaista kun tarkastelemme voiton suhdelukua. Laskutendenssi voiton suhdeluvussa on seurausta suhteellisen lisäarvon perustamisesta. Laskutendenssi sisältää vastatendenssejä, jotka korjaavat tilannetta. Myös työorganisaation muutos sekä tieteelliset ja teknologiset innovaatiot yhdessä massatuotannon kanssa voivat vaikuttaa pääoman pysyvään laskuun.

vi. Vieraantumisteoria

Vieraantuminen on Marxin teorian keskeisiä käsitteitä. Sitä voidaan kuvailla kolmesta horisontista: 1) työläisen vieraantuminen työn tuotteesta, 2) työläisen vieraantuminen konkreettisesta työstä, sekä 3) työläisen vieraantuminen ihmisolemuksesta.

To be continued...



sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Marxin sosiologia 6

IVb.

2. Tavara, raha, pääoma.

Marx kirjoittaa: "Käyttöarvoina tavarat ovat ennen kaikkea laadultaan erilaisia, vaihtoarvoina ne voivat olla vain suuruudeltaan erilaisia, eikä niissä ole atomiakaan käyttöarvoa." Marxille käyttöarvo on konkreettinen tuote, jota ihmiset käyttävät, mutta vaihtoarvo on ideaalinen, ei lainkaan konkreettinen. Käyttöarvon ja vaihtoarvon välinen dialektiikka onkin Marxin kapitalismiteorian kannalta olennaisin lähtökohta. Se on myös "Pääoman" ymmärtämisen kannalta avainasemassa.

2.1. Tavara: käyttöarvon ja vaihtoarvon dialektiikka.

I. "Pääomassa" Marxin lähtökohta on siinä, että kapitalismissa elävät ihmiset ovat henkilöitä "vain sikäli kuin ne ovat taloudellisten kategorioitten henkilöitymiä, tiettyjen luokkasuhteiden ja etujen edustajia" (Pääoma, Johdanto, 17). Henkilöt esiintyvät kapitalismissa luonnenaamioissaan. Tämä on välttämätön abstraktio, joka auttaa esittämään kapitalistisen yhteiskunnan rakenteen. Marxin tarkoituksena ei ole väittää, että ihmiset eivät olisi mitään muuta kuin kapitalististen tuotantofunktioiden kantajia. Marxin mukaan ihmisolemus on historiallinen, ja kapitalisti on historiallinen ihmistyyppi.

II. Teoksen lähtökohta.

Kapitalismia tuotantotapana luonnehtii hyvin kehittynyt tavaranvaihto. Kapitalismin ytimeksi voidaan määrittää se, että tavaroita tuotetaan vaihtoa varten. Kapitalismilla on pitkälle kehittyneet tavarantuotannon tavat, mikä erottaa sen aiemmista tuotantotavoista. Kapitalismi kehittyy tavaratuotannon myötä - ja syntyessään se keskittyy tuottamaan tavaroita.

III. Tavaran kaksoisluonne.

Marxin mukaan tavaroiden arvoesineellisyyteen ei sisälly hitustakaan luonnonainetta. Tämä voidaan helposti käsittää ideaalisten ajatuskuvien ja materiaalisen esineellisyyden välistä dialektiikkaa. Tavaraan ei vaihtoon tarkoitettuna esineenä sisälly mitään tästä konkreettisesta materiasta vaan kaikki tavaran sisältämät arvot ovat esineiden ideaalisia representaatioita, jotka syntyvät kun olemme esineiden kanssa vuorovaikutuksessa. Kapitalistinen vaihtotalous tuottaa sellaista representaatiota esineistä, että subjekti suuntautuu esineelliseen todellisuuteen vaihdon intressi mielessään.

Käyttöarvoon sisältyy esineen yhteiskunnallinen hyödyllisyys, mutta kuitenkin se on täysin materiaalinen olento. Käyttöarvoa kantava esine on konkreettinen, materiaalista joko kielellisesti (vrt. nykyinen tietokapitalismi sekä Marxin puheet henkisen ja ruumiillisen työn välisestä työnjaosta, joka on edellytys kaikelle työnjaolle) tai fyysisesti työstetty tai muokattu luonnon esine, joka on kuitenkin työn tarkoituksen leimaamaa. Tämän tarkoituksen esine saa sen tekijöiltä, ei luonnosta. Käyttöarvolla on suhde toisiin käyttöarvoihin. Eri käyttöarvot ovat kuitenkin keskenään ristiriidassa, ne kantavat eri merkitystä, eri tarkoitusta. Tämän ristiriidan ratkaisee raha, jolla on hyvin merkityksetön käyttöarvo, mutta joka symboloi "tavaraa" sinänsä ja voi siten toimia vaihtoarvoa merkitsevänä esineenä. "Kun vaihtoarvo on vain tietty yhteiskunnallinen tapa esittää työn tuotteeseen käytettyä työtä, ei vaihtomuodossa voi olla enemmän luonnonainetta kuin vekselikurssissa" (Pääoma, 87).

Vaihtoarvo on pelkästään määrällinen, ja se ilmenee hinnan muodossa. Tavaran vaihtoarvo edellyttää että se asetetaan ylipäänsä vaihtoon. Arvo on Marxin käsitteistössä olemuskategoria (= välittömän aistikokemuksen tuolla puolen), johon päästään käsiksi vain ilmentymänsä kautta. Hintojen vaihtelu on mahdollistaa selittää vain jos oletetaan arvo. Tämä on Marxin metodista "tunnustelevaa induktio", jota voitaisiin kuvailla erääksi abstraktion tavaksi. Vaihtoarvo on kapitalismin ja abstraktis-erityinen määre ja koko kapitalismiteorian lähtökohta. (Huomaa esimerkiksi ero empirismiin, joka ei tarkastele yhteiskuntaa abstraktina, orgaanina kokonaisuutena.) Vaihtoarvo ilmaisee siihen esineellistettyä työtä hintana (hintojen liikkeiden välityksellä markkinoilla). Esimerkkinä voidaan käyttää, sitä kuinka 2 jalkaa kangasta on se materia, ruumis, jolle ideaalinen arvo asettuu "asumaan". 2 jalkaa kangasta sisältää siihen esineellistyneen työn. Tämän työn hinta määräytyy markkinoilla täsmälliseksi. Tavaroiden arvomuoto tarkoittaa siis sitä, että tavaralla on vaihtoarvo.

Tavaroihin sisältyy myös työn kaksoisluonne abstraktin ja konkreetin työn muotoina. Työnjako antaa muodon yksittäisille konkreettisille työprosesseille. Abstrakti työ tarkoittaa tässä "yhteiskunnallisesti keskimääräistä työtä". Konkreetisen työn tuote on abstraktissa työssä ilmaistua, joka tulee ilmi työn tuotteessa kun se vaihdetaan markkinoilla. Arvo on määrällinen abstraktio käyttöarvoon sisältyvästä keskimääräisestä yhteiskunnallisesta työstä. Arvoon sisältyvä abstraktio tehdään hinnan liikkeiden pohjalta. Oliona arvo kuitenkin eroaa tästä hyytyneestä esineellisyydestään (esim. liinakankaan tai takkina) käyttöarvona. Konkreettisena oliona oliolla on aina käyttöarvo.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa työ ilmenee yksityisenä työnä. Työn tuotantovoima ymmärretään Marxin teoriassa siten, kuinka paljon tavaroita tuotetaan samassa ajassa. Mitä enemmän tuotetaan samassa ajassa, sitä vähemmän yhdessä työn tuotteena olevassa yksittäisessä tavarassa on arvoa. Raha syntyy siinä kun siirrytään yksinkertaisesta arvomuodosta yleiseen arvomuotoon. (Kulta tai vaikkapa oravannahka ovat molemmat olleet hyviä materiaalisia ruumiita rahan ideaalisen olemuksen ilmenemiselle.)

IV. Marxin fetissiteoria.

"Jos tavarat voisivat puhua, niin ne sanoisivat: 'kiinnostakoon vain meidän käyttöarvomme ihmistä. Oliona se ei kuulu meihin. Muta mikä meihin oliona kuuluu, on meidän arvomme. Sen todistaa meidän kiertoliikkeemme tavaraolioina. Vain vaihtoarvona meillä on suhteet toisiimme'" (Pääoma, 87-88), kirjoitti Marx. Tällä hän tarkoittaa sitä, että esimerkiksi piirtoheittimen arvo ei selviä havainnoimalla sitä materiaalisena oliona. Jotta sen arvo voitaisiin saada selville on se asetettava vaihtoon markkinoille odottamaan jumallalliseen kysynnän ja tarkonnan lain viimeistä sanaa.

(Tässä kohtaa kapitalismia voisi verrata sellaisiin ei-kapitalistisiin työprosesseihin, jossa työn yhteiskunnallisuus ilmenee välittömästi - kuten vaikkapa maaorjuus.)

Kapitalismissa vallitsee yhteiskunnallinen työnjako, joka piiloutuu yksityisen työmuodon taakse. Työtä suorittava yksilö ei näe välittömästi omaa asemaansa työnjaossa. Yhteiskunnallinen työnjako saa ilmauksensa vasta kiertoteitse - vaihdossa ja siten arvomuodossa. Kyseessä on objektiivinen ajatusmuoto, jonka kapitalistiset talouden agentit omaksuvat, tai jonka taloudellisten agenttien on pakko omaksua, koska ovat siinä asemassa missä ovat. Kaikkihan me toimimme kuluttajina tai työläisinä tämän fetissin pohjalta, siis tavara-tavara-suhteena, vaikka emme tiedostakaan sitä. Tavara-tavara-suhteen muoto määrittää myös ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen. Ihmisten väliset suhteet esineistyvät.

"Tavaramuodolla ja työn tuotteiden arvosuhteella, jossa ne ilmenee, ei ole kerrassaan mitään tekemistä esineiden fyysisen luonteen ja siitä johtuvien esineellisten suhteiden kanssa. Vain itse ihmisten keskinen tietty yhteiskunnallinen suhde saa heidän silmissään olioiden keskinäisen suhteen mielikuvituksellisen muodon" (Pääoma, 78-79).

2.2. Raha

Raha on yleinen arvovastine. Se on sopiva erityiselle työn tuotteelle esim. kultana. Raha on myös työn tuote, jolla on arvo. Raha on symbolista. Periaatteessa ei ole väliä sillä, onko raha paperia tai vaikkapa bittejä tietoverkossa, kunhan se alkujaan on sidottu kultaan - johonkin konkreettiseen arvokkaaksi koettuun. Talouskriisin aikana pyritään palaamaan symbolisesta rahasta reaaliseen rahaan (työn tuotteisiin). Tämä nähdään tälläkin hetkellä talouselämän piirissä, jossa kullan hinta on jatkuvassa nousussa.

To be continued...

torstai 22. lokakuuta 2009

Teoreettisen sosiologian suuntauksia

1. Sosiologian historiaa

Sosiologiassa klassikoilla on valtavan tärkeä asema. Tässä mielessä se muistuttaakin intellektuaalisena traditiona filosofiaa - ja ovatpa monet sen keskeisistä klassikot olleetkin filosofeja (Marx, Simmel, jne.). Pyyhtisen (2004, 49) mukaan sosiologian klassikot eivät kuitenkaan samassa mielessä ole länsimaisen kulttuurin itsestään selvää kulttuuriperintöä kuin vaikkapa filosofian tai kirjallisuuden klassikot. Platon ja Kant; Dante ja Kafka ovat kaikkien tiedossa. Sen sijaan Durkheim ja Tönnies eivät ole. Sosiologiassa klassikoiden nimet vilisevät artikkelin kuin artikkelin sivuilla - niihin ei yksinkertaisesti voi olla törmäämättä. Kuitenkin, samaan tapaan kuin filosofiassa, myös sosiologiassa klassikoita luetaan niiden relevanssin takia, ei itsetarkoituksellisessa mielesssä. Itsetarkoituksellinen ajattelijoiden tutkiminen on aate- ja oppihistoriaa, ei filosofiaa tai sosiologiaa. Tätä pitäisikin paukuttaa enemmän mn. filosofian historioitsijoiden kalloon. Sosiologiassa klassikoilla on relevanssissa, koska heillä on edelleen jotain merkittävää sanottavaa yhteiskunnasta ja sosiaalisesta!

Sosiologialla on pitkä perinne takanaan, jo ennen kuin se varsinaisesti edes muotoiltiin sosiaalisia faktoja (Durkheim) tutkivana tieteenä. Mm. Platonin "Valtio" ja Aristoteleen "Politiikka" monien muiden antiikin filosofien tavoin käsittelivät jo sosiologialle tyypillisiä kysymyksiä. Olisi kuitenkin anakronistista lähteä liikkeelle antiinkin ajattelijoiden yhteisöllisyyttä ja yhteisöä koskevista kysymyksen asetteluista. Pikemminkin sosiologiaa tieteenä leimaa tietty modernistisuus: se tutkii aina modernin yhteiskunnan erityisiä piirteitä, kuten vieraantumista, kapitalismia, yksilöllisyyttä, muotia, rahaa, jne. Vasta modernin yhteiskunnan synnyttyä voidaan sanoa myös sosiologian syntyneen. Kun yhteiskunta alkaa tiedostaa itseään yhteiskuntana, syntyy sosiologia. Esisosiologisista ajattelijoista varsinkin valistusfilosofit nostivat esille sosiologisia kysymyksenasetteluja.

Valistusajattelijoille oli tyypillistä kuvailla historiaa universaalihistoriana, jonka kehityksen lainalaisuudet voitiin tietää, ja jonka lopputulemastakin voitiin tehdä valistuneita arvauksia. Kaikille valistusajattelijoille oli tyypillistä tarkastella historiaa ja yhteiskuntaa "edistyksellisenä prosessina sivilisoitumisen näkökulmasta" (Gronow 1997, 35). Edistys kulki primitiivisemmistä kulttuureista kohti onnellista, järjellistä utopiaa. Edistys, progressio merkitsikin sivilisoitumista. Sivilisaatio on 1700-luvun puolivälissä muodostettu neologismi, joka käsitettiin järjen voittokulun mitaksi. Sivilisoitumista voitiin tarkastella kolmesta näkökulmasta: paitsi ihmisten välisissä suhteissa sekä ihmisen ja luonnon välisissä suhteissa, niin myös ihmisen itsensä näkökulmasta. (emt. 40.)

Ihmisen suhde luontoon nähtiin hyvin baconilaisessa mielessä ihmisen kasvavana valtana luontoon nähden. Sivilisoituminen tarkoitti tässä kontekstissa luonnonhallinnan lisääntymistä. Luontoa pyrittiin tekemään ihmiselle asumiskelpoiseksi. Luonto pyrittiin muuntamaan ihmisen tarpeita ja haluja vastaavaksi. Ihmisten välisissä suhteissa sivilisoituminen merkitsi yksilövapauden lisääntymistä. Toisaalta se tarkoitti myös objektiivisen järjestyksen intersubjektiivista tasapainoa, lakia; rakenteita, jotka tasapainottavat yksilöiden vapauksien välisiä ristiriitoja. Sivilisoituminen sen kolmannessa, ihmistä itseään koskevassa merkityksessä, sivilisoituminen merkitsi ihmislajin täydellistymistä. (emt.)

Adam Smith oli eräs keskeisistä valistusfilosofeista ja esisosiologisista ajattelijoista. Hänet tunnetaan myös kansantaloustieteen kehittäjänä ja keskeisenä klassikkona. Smith näki yhteiskunnan keskeiseksi liikuttajaksi työnjaon. Hän kuvaa teoksessaan "The Wealth Of Nations" (2003, 9) työnjakoa seuraavasti:

"The greatest improvement in the productive powers of labour, and the greater part of the skill, dexterity, and judgment with which it is any where directed, or applied, seem to have been the effects of the division of labour"

Smithille työnjako on kaiken kehityksen avain. Sillä saadaan tuotanto, työn produktiiviset voimat, kehittymään ja täydellistymään. Työnjakoa voidaankin pitää Smithin tärkeimpänä historiateoreettisena käsitteenä. Smithin ajattelussa on kuitenkin se ongelma että työnjaossa työskennellessään yksilö kuitenkin "tyhmentyy" pahanpäiväisesti, mikä puolestaan on uhka yhteiskunnan koossapitämiselle. Tarvitaan koulutusta - mutta ei liikaa, sillä liialla koulutuksella tahtoo olla se huono puoli, että koulutuksen saatuaan yksilöt alkavat havaita yhteiskunnassa epäoikeudenmukaisuutta, mikä puolestaan on uhka yhteiskuntarauhalle. Koulutusta on oltava riittävästi, mutta ei liikaa.

Moraalifilosofiassaan Smith lähti liikkeelle siitä, että moraali perustuu eräänlaiseen "moraaliseen tunteeseen". Se tarkoittaa sitä, että yksilö kykenee asettumaan kenen tahansa muun yksilön asemaan, ja mielikuvituksessaan kokemaan yksilön kärsimykset. Näin on siitä huolimatta ihmistä Smithin mukaan motivoi viime kädessä oma itsekäs etu. Sympaattinen moraalitunne kuitenkin rajoittaa itsekkyyttä.

Toinen sosiologian kannalta merkittävä valistusfilosofi oli Jean-Jacques Rousseau. Rousseau ei kuitenkaan nähnyt sivilisaatiota pelkästään hyvänä asiana. Hän oli ensimmäinen sivilisaatiokriitikko pitkän sivilisaatioaffirmatiivisen tradition jälkeen. Hänelle koko sivilisaatio oli alku epätasa-arvolle. Sivilisaatiota ei kuitenkaan voi paeta luontoon, vaan ihmisen on toteuttava itsessään oleva täydellistymisen ja kehittymisen potentia, ja pyrittävä mahdollisimman tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Tunnettu on Rousseaun tapa perustaa yhteiskunta vapaaehtoiselle yhteiskuntasopimukselle jossa jokainen ihminen alistuu kaikkien muiden ihmisten tahdon, yleistahdon alaisuuteen.

2. Varsinaisen sosiologian alku

2.1. Auguste Comte

Varsinaisen sosiologian voidaan nähdä alkavan Auguste Comten (1798-1857) ajattelusta. Hän oli nk. "positivismin" isä. Hänen positivisminsa ei kuitenkaan sellaista kuin miten sanan nykyisin ymmärrämme. Nykyään positivismi ymmärretään hieman väljästi kovien kvantitatiivisten menetelmien käyttöä, tilastoja, jne. Comte ei kuitenkaan käyttäny työssään minkäänlaisia tilastoja, eikä hänen ajattelunsa ollut edes kummemin empirististä. (Töttö 1996, 61.) Comten positivismi tarkoittaa Comten suhtautumista valistusfilosofiaan, joka oli tämän mielestä ollut pelkästään kriittistä, ei rakentavaa, positiivista. Comtelle positivismi oli myös "relatiivista", se ei voinut tarjota lopullisia vastauksia. Rakentavuuden ja relatiivisuuden lisäksi positivismi tarkoitti Comtelle: "täsmällisyyttä", "varmuutta" (tieteellisen suhteellisen varmuuden mielessä), "reaalista" (positivismi ottaa lähtökohdakseen todellisuuden), "hyödyllisyyttä" sekä "orgaanista", mikä tarkoitti sitä, että yhteiskuntaa tulisi muuttaa sen omilla ehdoilla, ei vallankumouksellisesti. (emt., 62.)

Comten positivismin perusajatukset voidaan tiivistää kuuteen (6) opinkohtaan (emt., 62-63):

(1) On olemassa yksi ja jakamaton objektiivinen maailma.
(2) Sitä, mitä ei voida tieteellisesti tietää, ei voida tietää lainkaan.
(3) Historiasta on löydettävissä lait, ja näiden lakien löyhtäminen mahdollistaa menneisyyden selittämisen, nykyisyyden ymmärtämisen ja tulevaisuuden ennustamisen.
(4) Moraaliset ja poliittiset valinnat tulee tehdä tieteelliseltä pohjalta. Siis: politiikan tehtävä oli "asioiden hallinta".
(5) Sosiaalinen järjestys on yhteiskunnan luonnollinen tila. Epäjärjestys, kumouksellisuus on luonnottomuutta. Järjestys tarkoittaa tässä myös hierarkiaa - tasa-arvo ja demokratia ovat kaikki sotaa järjestystä vastaan.
(6) Ei ole olemassa muuta sosiaalisten muotojen arviointiperustetta kuin luonnon ja yhteiskunnan lainmukaisuudet.

Comten ohjelma sosiaalis-poliittisessa mielessä ajautuu melko arveluttaviin lopputuloksiin. Politiikasta piti tehdä pelkän kritiikin ylittävä positiivinen tiede, jonka toiminta "piti perustaa varmaan tietoon yhteiskunnan lainmukaisuuksista" (emt., 70). Mitä nämä lainmukaisuudet sitten Comten mielestä olivat?

Comten mielestä historiassa vallitsi ns. kolmen vaiheen laki. Kaiken ajattelun historiallinen alkutila oli teologinen eli fiktiivinen vaihe. Sitä seuraava vaihe oli metafyysinen eli abstrakti vaihe. Kolmas ja täydellisin ajattelun muoto oli positiivinen vaihe, joka saavutetaan silloin, kun havainnot selitetään "sellaisilla säännönmukaisuuksilla, jotka eivät ole muuta kuin toisista havainnoista tehtyjä yleistyksiä" (emt., 71). Kaikkien tieteenalojen tuli käydä nämä kehitysvaiheet läpi historiassa. Biologia tutki orgaanista luontoa, fysiikka mekaniikkaa ja sosiaalifysiikka yhteiskuntaa. Sosiaalifysiikan nimen Comte vaihtoi myöhemmin "sosiologiaksi", mikä tekee hänestä yhden sosiologian historian merkittävimmästä varhaisvaikuttajista. Sosiologia oli Comtelle "tieteellistä politiikkaa", jonka tehtävänä oli ennustaa ja rakentaa yhteiskuntaa insinöörimäisen tarkasti - hallinoida optimaalisesti.

Comten vaikutusta Karl Marxin ajatteluun on spekuloitu. Comtelle historia oli ihmismielen kehitystä, johon liittyi luonnon hallinta ja teollisuuden kehitys. Tötön (1997, 72) mielestä tämä vastaa jotakuinkin Marxin "tuotantovoimien kehitystä". Hänen mukaansa Marxin historianteoriassa tuotantovoimien kehitys vaatii tuon tuosta muuttamaan tuotantosuhteita ja siten koko yhteiskuntajärjestystä. Tötön mukaan Comten historiallinen dynamiikka on samankaltainen: "siviilijärjestys" määrää "poliittisen järjestyksen". Ja siinä missä Marxin kolme historian aikakautta ovat feodaalinen, kapitalistinen ja kommunistinen epookki, niin Comtelle vastaavat ovat teologis-sotilaallinen, metafyysis-juridinen sekä tieteellis-teollinen epookki.

Comten ajattelussa on vielä eräs merkittävä piirre. Hän nimittäin erottaa toisistaan statiikan ja dynamiikan. Statiikka tutkii sosiaalista organismia, sen sisäistä rakennetta. Dynamiikka puolestaan tutkii tämän organismin historiallisia kehityskulkuja. (emt., 73.) Statistiikka tutkii kaikille yhteiskunnille yhteisiä funktionaalisia välttämättömyyksiä. Comten mukaan kaikille yhteiskunnille oli välttämätöntä ainakin perhe. Näin siksi että ihmisluonto on perustaltaan sosiaalinen. Ihmisen perustarve on sosiaaliset siteet. Perheessä nämä tarpeet toteutuvat parhaiten. Perheen rakenne perustuu kahteen luonnolliseen eriarvoisuuteen: sukupuoleen ja ikään. Comten mielestä naisten alistamista on esiintynyt aina, ja siitä ei voi tai edes tule päästä eroon. Se on sama kun pyrkisi tasoittamaan ikään perustuvaa (vanhemmat ja lapset) epätasa-arvoisuutta. (emt., 74.)

Dynamiikka puolestaan turvautuu metodisesti edellä esitettyyn kolmen vaiheen lakiin. Hieman yksityiskohtaisemmin eriteltynä Comten historianteoria menee seuraavasti (emt., 74-75):

(1) Teologis-fiktiivinen vaihe, joka jakautuu esihistorialliseen fetisistiseen vaiheeseen, antiikin Kreikan ja Rooman sekä Egyptin polyteistiseen vaiheeseen, ja viimeisenä juutalais-kristilliseen monoteismiin, jonka korkein ilmentymä oli Comten mielestä katolinen kristillisyys. Aluksi ihminen oli fetissinpalvoja, mutta oppi pian yhdistelemään fetissejä, mikä tuotti monijumalaisuuden. Monijumalaisuudesta puolestaan aikojen saatossa valikoitui yksi ylijumala. Syntyi monoteismi. Viimeisenä jumaluutena Comte näkee Luonnon ja luonnonlakien palvonnan, positiivisen uskonnon, johon päästään vain pitkän ja tuskaisen metafyysis-juridisen kauden jälkeen.

(2) Metafyysis-juridinen vaihe jakaantuu myös kolmeen sisäiseen vaiheeseen: spontaaniin, protestanttiseen ja deistiseen. Spontaanilla vaiheella viitataan Rooman ja Avignonin paavien kiistoista alkanutta katolilaisuuden hengellistä ja murenemista. Katolilaisuuden murenemisen syiksi Comte arvelee kansallisten armeijoiden muodostumista sekä feodaalisten suhteiden löystymistä. Tästä löystymisestä saa alkunsa myös protestanttinen vaihe, joka oli Lutherin, Calvinin ja Socianuksen oppien seurausta. Protestanttinen vaihe johtaa yhä syvemmälle maallistumiseen aina deistiseen valistusaikaan saakka. Protestanttisessa vaiheessa on sosiologisesti mielenkiintoista Tötön mukaan (emt. 74-75) se, että protestantismi oli puhtaasti reaktiivinen ilmiö. Luther ja Calvin eivät luoneet mitään uutta. He ainoastaan täydellistivät monoteismin sisäisen logiikan, jonka lopputuloksena on lopulta deismi ja valistus. Comten mukaan protestantismi loi ajatuksen omantunnon vapaudesta ja purki katolilaisuuden asettamia rajoituksia, mutta mitään uutta se ei kyennyt luomaan tilalle. Tähän tyhjiöön alkoikin kehittyä uusi positiivinen aikakausi.

(3) Tieteellis-teollisena aikakautena luodaan uusi järjestys katolilaisuuden vaalima hengellisen ja maallisen vallan työnjako ja sisäinen hierarkia (emt., 76). Hengellistä valtaa pitää hallussaan papisto, joka pyrkii vaikuttamaan älyllisesti naisiin ja proletariaatteihin sosiologian avulla. Naisten alaa olisi tunteellinen ja moraalinen kasvatus, ja heidän vaikutuspiirinään olisi salongit. Naisten yhteisömuotoa kutsuttaisiin "sosiolatriaksi". Proletariaatin työalana olisi armeijan sijasta tehtaat, joissa he puurtaisivat ahkerasti. Proletariaatteihin pyrittäisiin vaikuttamaan pubien ja klubien kautta. Proletariaatin yhteisömuotoa olisi "sosiokratia". Maallinen valta puolestaan olisi annettu patrisiaatille, jonka toimenkuvaan kuuluisi tuotannon ja pankkien ylläpito. Pankkiiripatrisiaatti olisi maallisen vallan kaikkien ylin auktoriteetti.

2.2. Herbert Spencer

Comten lisäksi varhaisista merkittävistä sosiologeista oli Herber Spencer. Hänet tunnetaan ennen muuta sosiaalidarwinistina, joka ylisti vahvimpien oikeutta yhteiskunnassa. Hän ei omasta mielestään kuitenkaan ollut varsinainen sosiologi tai yhteiskunta filosofi, vaan synteettinen filosofi, joka pyrki teoksissaan syntetisoimaan luonnosta, ihmisestä ja yhteiskunnasta saatua tietoa. Hän pyrki Comten tapaan löytämään yhteiskunnan kehityksen yleiset lainalaisuudet. (Gronow 1996, 139.) Spencer vastusti kaikkea valtion puuttumista yhteiskunnan kulkuun. Hän vastusti kaikkea julkisen vallan taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista toimintaa - aina julkisia kirjastoja, sairaan- ja köyhäinhoitoa sekä koululaitosta myöten. (emt., 140)

Spencer oli äärimmäinen valtion vastustaja, joka julisti manchesterilaista laissezfaire-kapitalismia. Comtesta poiketen Spencer ei halunnut mitään tieteellisten ajattelijoiden eliittiä johtamaan valtiota, vaan hänen oppinsa ydin oli siinä, että kaikki kääntyy "lopulta parhain päin, kunhan vain maltetaan olla tekemättä mitään" (emt., 141).

Spencerin koko sosiologian lähtökohta oli ajatus kyvykkäimpien eloonjäännistä (survival of the fittest). Oli kyse mistä tahansa yhteiskunnan osa-alueesta, tuli sitä arvioida siitä näkökulmasta, kuinka hyvin se palveli tätä periaatetta. Esimerkiksi köyhäinapu oli haitallista yhteiskunnalle, koska se puuttuu evoluution luonnolliseen prosessiin, heikoimpien tuhoutumiseen. On parempi antaa ihmisten kuolla kärsien pois kuin puuttua tähän kärsimykseen, sillä pitkällä aikavälillä juuri puuttuminen luonnon normaaliin kulkuun tuottaa enemmän kärsimystä. Ei ihme, että Spencerin ystäväpiiriin kuului mm. utilitaristi John Stuart Mill. Kokoomuspoliitikkojen tavoin Spencer myös ajatteli, että köyhien paapominen tekee köyhät vain passiivisiksi almujen vastaanottajiksi, eikä se lopultakaan paranna heidän asemaansa. "Sääli ja myötätunto ovat siten omiaan vain pitkittämään ihmisten kärsimystä." (emt., 143.) Luonnonvalinta oli siis yhteiskunnan kehitystä ylläpitävä moottori.

Huolimatta vastenmielisistä käsityksistään, Spencerin vaikutus sosiologiaan on sivuuttamaton. Hänen käsityksensä sosiaalisesta differentaatiosta ja integraatiosta sekä orgaanisesta ja superorgaanisesta yhteiskunnan tasosta ovat kaikki sivuuttamattomia ideoita yhteiskuntateoriassa. Superorgaaninen taso yhteiskunnassa eroaa orgaanisesta tasosta siinä, että superorgaanisella tasolla yhteiskuntaan vaikuttavat biologisten elementtien lisäksi symboliset, kielelliset elementit. Ihmisyhteiskunnat ovat osa tätä superorgaanista luontoa. Yhteiskunnat onkin käsitettävä biologisten organismien kaltaisiksi kokonaisuuksiksi. (emt., 145.)

Sosiaalisen differentaation ja integraation käsitteillä on ollut suuri vaikutus sosiologian teoriaan siitäkin huolimatta että suurin osa sosiologian muista klassikoista ei tätä myönnä. Spencerin ansiot ovat jääneet pimentoon. Tähän on varmasti osasyynä se seikka, että kaikki muut sosiologit ovat pyrkineet aggressiivisesti eroon Spencerin vaikutuksista. Joka tapauksessa, esimerkiksi hänen superorgaanisen yhteiskuntakokonaisuuden ajatuksensa näkyy mm. Talcott Parsonsin funktionalistisessa teoriassa. Lisäksi Simmelin ajatukset differentaatiosta ovat peittelemättömän spenceriläisiä. (emt., 147.)

Sosiaalinen järjestelmä edellyttää Spencerin mukaan aina tiettyä kiinteyttä ja tiettyä eriytyneisyyttä. Kiinteys on integraatiota ja erityineisyys differentaatiota. Evoluutio toteutuu differentaation kautta. Kun erityiset yksilöt eriytyneenä liittyvät yhteen syntyy kompleksinen rakenne, jossa on uudenlaisia tasoja, mitä ei yksittäisissä yksilöissä ole. Evoluutio on siten myös integraatiota. Kun populaatio kasvaa tai ympäristö muuttuu, syntyy differentaatiota yhteiskunnan työnjaossa. Differentaatio synnyttää kilpailua, jossa vain parhaat selviävät luomaan uutta integraatiota. On selvää että esimerkiksi Durkheimin ajatus orgaanisesta solidaarisuudesta perustuu hyvin pitkälle Spencerin ajatuksille.

Integraatiossa on kyse universaalista evolutiivisesta laista, joka voidaan esittää seuraavasti (emt., 149-150):

(1) populaation kasvu ja järjestelmän ympäristössä tapahtunut muutos
(2) ekspansio eli laajeneminen populaation kasvun seurauksena sekä sitä seuraava ympäristön osien sulautuminen yhteen
(3) riippuvuus, kaikki yhteiskunnan osat (jäsenet, elimet) ovat toisistaan riippuvaisia
(4) yhteiskunnan kasvu on heterogeenista: eri osien kehitys tai rakenteistuminen tapahtuvat eriaikaisesti
(5) differentaatio eli eriytyminen, jonka myötä eri yksilöt tai yksiköt alkavat suorittaa funktioita
(6) integraatio puolestaan tuo uudet funktiot ykseyteen
(7) lojaalisuus eli yhteiskunnallisen suhteen perustalle rakentuva yhteenkuuluvuus (solidaarisuus?)

Pidemmän päälle Spencer odotti evoluution tuottavan koko maailman kattavan yhteiskunnan, jossa työnjako olisi täydellisen kehittynyttä sekä siihen kuuluva selkeä järjestys. Yhteiskunnalla on kolme merkittävää työnjaollista elintä, joilla on eri tehtävät:

(1) tuottava eli operatiivinen elin
(2) jakava eli distributiivinen elin
(3) säätelevä eli regulatiivinen elin

Yhteiskuntien erilaisuus riippuu täysin siitä, mikä elin on yhteiskunnan superorgaanisessa rakenteessa hallitseva.

2.3. Ferdinand Tönnies

Ferdinand Tönniesin sosiologia keskittyi työssään kysymykseen "Mllä tavoin ihmiset elävät yhdessä?" Hänen vastauksensa kysymykseen kuului: kahdella tavalla. On kaksi perustavaa tapaa olla yhdessä, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen, Gemeinschaft ja Gesellschaft. "Gemeinschaftista" on kyse silloin kun ihmisten välinen yhteenliittymä on itsessään päämäärä ja sitä pidetään itsessään arvokkaan. "Gemeinschaft" muodostuu luontaisesti. "Gesellschaftista" puolestaan on kyse silloin kun kyseessä on jokin yhteisön ulkopuolinen asia, jota varten yhteeen liitytään. Todellisten ihmisten yhteenliittymissä on molempia piirteitä. Käsitteet ovat idealisaatioita. (Töttö 1997, 155.)

Tönniesin mielestä koko sosiologia voidaan palauttaa yllä esitettyyn vastakkainasetteluun. Esimerkiksi Durkheimin tunnettu erottelu orgaaniseen ja mekaaniseen solidaarisuuteen on oikeastaan vain uudelleen nimetty versio Tönniesin käsitteistä. Oikeastaan sama asetelma voidaan löytää myös muilta sosiologian klassikoilta: Comten "teologinen" ja "positiivinen", Spencerin "sotilaallinen" ja "teollinen", Marxin "feodaalinen" ja "kapitalistinen" sekä Weberin "traditionaalinen" ja "rationaalinen" - kaikki käsittelevät Tönniesin jaottelua omista teoreettisista viitekehyksistään käsin. (emt., 156.)

"Gemeinschaft" ja "Gesellschaft" ovat osa sitä kertomusta jota kaikki sosiologia kertoo: kertomusta modernista. Sosiologian klassikot käsittelevät kaikki osaltaan tätä syntiinlankeemustarinaa: aito sosiaalisuus katoaa, ja tilalle tulee täysin hallinoitu, kylmä ja välinpitämätön kellokoneisto. Niin nuoren Marxin "vieraantuminen", Durkheimin "anomia" sekä Weberin "rautahäkki" kielivät kaikki samasta modernille tyypillisestä kokemuksesta. (emt., 156-157.)

Määritellään käsitteet. "Gemeinschaftin" eli yhteisöllisyyden juuret ovat vaistoissa ja vieteissä. Äidin ja lapsen, sisaren ja veljen väliseet suhteet perustuvat niille. Yhteisöllisen yhteenliittymistapa on Tönniesin mukaan "luonnollinen tahto", sen perustalla ovat tunteet. Vastakohtana äidille, isän asema perheessä ei ole puhdasta "Gemeinschaftia" vaan isällä on jo toinen jalka "Gesellschaftissa". "Gesellschaftin" liittymistapa onkin "rationaalinen tahto", jonka perusteet ovat päämääräsuuntautuneet.

"Gemeinshaftin" muodostamien suhteiden hahmo on yhteenliittyminen eroista huolimatta. "Gemeinschaft" perustaa yhteisön rakkaudessa ja eroista piittaamatta. Tämän vastakohtana "Gesellschaft" perustaa yhteiskunnan, jossa erotutaan toisista vaikka ollaankin yhteenliittyineitä.

"Gemeinschaftin" elämänpiirejä ovat mm. perhe, kylä, kaupunki. "Gesellschaft" puolestaan muotoutuu historiallisesti suurkaupungeissa, kansakunnissa, valtiossa ja koko ihmisen kansoittamassa maailmassa. "Gemeinschaftin" arvot perustuvat sopuun, tapaan ja uskontoon, "Gesellschaftin" arvot puolestaan konventioon, lakiin ja yleiseen mielipiteeseen. "Gemeinschaftin" vuorovaikutus on paikallista ja intensiivisesti yhteenkietoutunutta, "Gesellschaft" puolestaan vuorovaikuttaa paikallisen ylittävällä yhteenkietoutumisella, joka on kompleksista.

Lyhyesti: "Gemeinschaft" on orgaaninen yhteisömuoto, "Gesellschaft" puolestaan mekaaninen.

Kirjallisuus:

Gronow, Jukka; Arto Noro & Pertti Töttö: Sosiologian klassikot, Helsinki: Gaudeamus 1997
Kantela, Ismo; Keijo Koskinen ja Pekka Räsänen (toim.): Sosiologisia karttalehtiä, Tampere: Vastapaino 2004
Smith, Adam: The Wealth Of Nations, New York: Bantam Books 2003

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

tiistai 20. lokakuuta 2009

Viime hetken mainos

Uskonnonfilosofiasta kiinnostuneena ja sitä jonkin verran harrastaneena, on mainostettava seuraavaa tapahtumaa:

"20.10. klo 19.00 Keskustelutilaisuus Jyväskylän yliopiston juhlasalissa aiheesta Usko ja tieto. Keskustelijoina filosofian professori mvs. Jussi Kotkavirta ja Tapio Puolimatka. Avaussanat teol. tri Jukka Keskitalo. Juonto Kari Valkonen."

Itse ajattelin käväistä kuuntelemassa, että josko jotain uutta tarttuisi korviini. Tuskin sentään.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Simmelistä Stiegleriin

Georg Simmelin tapa asettaa kysymys "yhteiskunnasta" yhteiskunnallistumisena on mielenkiintoinen. Simmelille yhteiskunta ei ole yhteiskunta isolla Y:llä, se ei ole kiinteä, suljettu kappale tai systeemi vaan dynaaminen prosessi. Simmelille yhteiskunta tulee käsittää niin, että "yhteiskunta on olemassa aina kun useat yksilöt ryhtyvät keskenään vuorovaikutukseen" (Simmel 1999, 20). Yhteiskunta muotoutuu aina "enemmän tai vähemmän" aina kun ihmiset "enemmän tai vähemmän" käyvät kanssakäymiseen. Yhteiskunta on olemassa aina kun kanssakäymisen kautta yhteiskunnallistutaan johonkin partikulaariin joukkoon ihmisiä. Tällaisia joukkoja voivat "enemmän tai vähemmän" olla esimerkiksi näytelmäkerhot, valtiot, puolueet, yliopistot, vastarintaliikkeet, jne. Sitä, onko yhteiskunnallistuminen "enemmän vai vähemmän", voidaan ratkaista sillä, kuinka intensiivistä vuorovaikutus on. On aivan eri asia puhua yhteiskunnallistumisesta armeijassa, josta vapauduttuaan ihmiset harvemmin samaisena ryhmänä enää edes tapaavat toisiaan kuin elinikäistä kuuliaisuutta vaativissa uskonnollisissa ryhmittymissä. Molemmat ovat yhtä kaikki yhteiskunnallistumista, toinen enemmän, toinen vähemmän.

Yhteiskunta tulee käsittää siis vuorovaikuttaiseksi prosessiksi, eikä seisahtaneeksi Yhteiskunnaksi, jonka sisältämiä seikkoja sosiologi sitten tutkisi. Simmelin yhteiskunnallistumisen käsite on siitä hyvä, että se olettaa yhteiskunnat periaatteellisesti avoimiksi systeemeiksi. Potentiaalisesti koko ihmiskunta voisi olla yhteiskunta, jos vain vuorovaikutusta löytyy. Toki se olisi yhteiskuntana löyhempi kuin vaikkapa perhe, jossa vuorovaikutus on intensiivisempää, mutta yhtä kaikki: se olisi yhteiskunta.

Nykyinen informaatioteknologia mahdollistaa tällaisten globaalien vuorovaikutusverkkojen synnyn. Ja tässä onkin sen hyvä puoli. Informaatioteknologia tuhoaa viimeisetkin rippeet kansallisvaltioista ja niihin liittyvistä emotionaalisista keskittymistä. Hyvä näin. Kapitalismin hyvä puoli todella on siinä, kuten jo Marx totesi, että kaikki traditionaaliset siteet ihmisten välillä katoavat kapitalistisen tuotantokoneiston jatkuvasti tuottaessa uutta, laittaessaan ilmiöiden villin virran aina uudelleen liikkeelle.

Traditionaalisena aikana kokemus ajasta oli syklistä. Mitään muutosta ei periaatteessa tapahtunut. Mitä nyt Jeesus saattoi tulla hetkellä minä hyvänsä. Keskeisesti ihmisten elämän koettiin lepäävän pitkän ja vankan tradition päällä. Ihmisten väliset hierarkiset suhteet olivat jumalan määrämiä. Mies oli Talon Herra niin kotona kuin valtiossakin, ja aatelisto "luontaisesti" talonpoikaa hierarkisesti ylempänä. Näin oli säädetty, näin oli aina ollut ja näin tuli aina olemaan. Mutta luojan kiitos meille syntyi kapitalismi. Kuten Marx ja Engels sanoivat "Kommunistisessa manifestissa": "Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin." Todellisuus lähtee todenteolla liikkeelle.

Tämä kaikki on periaatteessa hyvä asia. Traditionaaliset, mystisesti perustellut alistussuhteet joutuvat kyseenalaisiksi ja mahdollisuus todelliselle globaalille kumoukselle nousee otolliseksi. Affirmoin globaalisaation ilmiönä, mutta kiellän sen nykysuunnan. Globalisaatio on periaattellisesti hyvä asia, mutta sen nykyinen suunta on väärä. Jos teknologia on yhteistä muistiamme, kuten Bernard Stiegler on sanonut, niin informaatioteknologia ja sen synnyttymä globaali verkosto synnyttää globaalin muistin ja tietoisuuden, joka tuhoaa kansallismielisyyden asettamia vääriä vastakkainasetteluja.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Marxin sosiologia 5

IIId Yhteenveto: Millaisesta materialismista Marxin historiallisessa (uudessa) materialismissa on kyse?

Evald Iljenkovin mukaan Marxin uusi materialismi on mahdollinen vain, jos oletamme materialle kaksi ominaisuutta. Ensiksikin ulottuvaisuus. Materian on vietävä tilaa avaruudesta. Toiseksi: materialla on oltava kyky reflektoida ja vaikuttaa itseensä. Marxilainen materiakonseptio ei siis ole passiivista vulgaarimaterialismia, vaan se on dialektista ja aktiivista. Materiaalisen kyky reflektoida itseään on syntynyt yhden eläinlajin, ihmisen biologisen evoluution tuloksena. Kaikesta materiaalisesta vain ihmisellä on kyky reflektoida itseään sekä muuta materiaa. Tämä reflektointikyky välittää ihmisen luontosuhdetta. Luonnosta saadut havainnot käsitteellistetty kulttuurisessa kontekstissa - nykysosiologian kielellä: havainnot ovat diskursiivisesti välittyneitä - mutta eivät siis konstruoituja. Marx näkee maailman materiaalisten olioiden loputtomana liikkeenä. Tämä liike saa kuitenkin erityislaatunsa yhteiskunnallisen muotonsa, tuotantotavan, kautta välittyneenä.

IIIe Marxin suhde sosiologian klassikoihin:

Sosiologian klassikot voidaan asettaa nelikenttään kahdella akselilla (kts. kuva). Toisaalta materiaalinen-ideaalinen-akselilla, toisaalta nominalismi-realismi-akselilla. Nominalismilla tarkoitetaan tässä pelkkien yksittäisten havaintojen sekä yksilö-olioiden korostamista. Nominalismissa yhteiskuntaa ei nähdä kokonaisuutena, vaan ainoastaan joukkona yksittäisiä olioita ja ihmisiä. Tällaista suuntausta edustaa esim. Talcott Parsons, joka omassa työssään korosti empirismin, tai tarkemmin behaviorismin, merkitystä. Vain ihmisyksilöiden ulkoisesti havaittava käytös oli merkittävää. Yksilöihin kohdistuvista havainnoista tuli tehdä induktiivisia yleistyksiä. Myös kokeellisuus oli Parsonsille merkittävä arvo. Kvantitatiivisten (mutta myös kvalitatiivisten) metodien tuli sosiologiassa imitoida luonnontieteiden antamaa mallia.

Parsons edustaa materialistista nominalismia. Hänelle todellisuus on viimekädessä materiaalinen. Weber sen sijaan asettuu nominalismin idealistiseen siipeen. Weberille olennaista olevat yhteiskunnassa esiintyvien ilmiöiden ideaalityypit. Hän uskoi että yhteiskunnallisia muutoksia ohjasi viime kädessä todellisuuden ideaaliset seikat kuten uskonnolliset ja poliittiset ideologiat. Tämä näkyy mm. hänen kuuluisasta teoksestaan "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki", jossa kapitalismiin siirtymistä selitetään pikemminkin tietynlaisten uskonnollisten koulukuntien ilmaantumisella, kuin tuotantovälineiden kehittymisellä, kuten Marx teki. Weber ei kuitenkaan ollut nominalistisessa idealismissaan kaikkein radikaaleimmasta päästä, vaan vieläkin jyrkempää kantaa edusti fenomenologista sosiologiaa kehittänyt Alfred Schütz, jolle vain subjektiivinen merkityksenanto oli merkittävää. Schütz kritisoi Weberiä siitä, että tämä vaatii sosiologialle myös empiirisiä testauksia. Tämä on Schützin mukaan tarpeeton myönnytys materialistiselle nominalismille. Hänen mukaansa sen sijaan sosiologian olisi päästävä käsiksi yhteiskunnassa elävien yksilöiden subjektiiviseen merkitykseen. Tämä vaatii tutkijan ja tutkittavan välistä dialogia. Ilkka Alanen on verrannut Schützin asennetta Veikko Vennamon populistiseen politiikkaan: kyllä kansa tietää! Schützin mukaan yhteiskuntaa tulisi lähestyä vain tavallisen yksilön arkikokemuksen kautta.

Schützin projektia ovat äänekkäästi jatkaneet tutkijapari Berger & Luckmann sosiaalisen konstruktionismin sotahuudossa "Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen". Heidän mukaansa todellisuus on alkujaan inhmillisten käytäntöjen institutionaalistumisesta syntynyt. Inhimilliset toiminnot instituoituvat työnjaossa, ja Marxia seuraten he väittävätkin että työnjako on todellista vasta sitten kun ruumiillinen ja henkinen työ erotetaan toisistaan. Metsästyksen toiminta institutionalisoituu ja toiminnan henkiseksi momentiksi muotoutuu eräänlainen metsästystiede, jonka tehtäväksi muodostuu objektivoida toiminta kielellisesti. Henkisen ja ruumiillisen työn erottuessa syntyy asiantuntijuuden ala. Heidän tehtäväkseen jää toisaalta objektivoida tietynlainen toiminta, ja toisaalta legitimoida se. Myös yhteiskunnassa elävä subjekti objektivoidaan psykiatriassa. Olennaista Berger & Luckmannin teoriassa on se, etteivät he anna mitään ylihistoriallisia tai edes muulla tavoin objektiivisia kriteerejä objektivoinnille ja legitimoinnille. Primitiivisissä kulttuureissa objektivoidusta subjektin ideaalityypistä poikkeavat subjektit objektivoidaan kenties "henkien riivaamaksi", ja näin todella Bergerin ja Luckmannin mukaan on. Tällaisessa kulttuurissa yksilö todella on "henkien riivaama" eikä "mielisairas", kuten länsimaisen psykiatrisen instituution piirissä.

Weber, Schütz, Berger ja Luckmann edustavat siis sosiologisten yhteiskuntateorioiden nominalistis-ideaalista linjaa, koska he korostavat yksilöllistä merkityksenantoa sekä partikulaareja kokemuksia. Hieman toisenlaista idealismin linjaa edustaa sosiologian kiistaton suuruus Émile Durkheim, jonka teoriaa voitaisiin kuvat realistis-idealistiseksi. Hänen teoriassaan ei yksilöllä tai tämän subjektiivisilla kokemuksilla ole mitään sijaa. Durkheim järkeilee ja sulkeistaa teoriastaan kaiken subjektiivisen ulos. Yhteiskunta nähdään tässä kontekstissa vain luonnon ohella toisena objektiivisuutena, jonka muotoutumiseen ei subjektilla ole sijaa. Durkheim selittää niinkin aran ja henkilökohtaisen asian kuin itsemurha täysin objektiiviselta kannalta. Durkheimin mukaan yksilöä pakottavat ideaaliset sosiaaliset faktat, eikä subjektilla ole mitään vastaansanottavaa näille objekteille. Ongelmaksi muodostuu se, mistä ihmeestä nämä sosiaaliset faktat oikein tulevat jolleivat subjektit niitä muodosta?

Tämän kirjoitussarjan kannalta olennaista on Karl Marxin sijoittuminen tässä nelikentässä. Marx on selkeästi realisti, sillä hän painottaa kokonaisuutta ja totaliteettia, mutta hän on myös materialisti, tosin eri tavalla kuin vaikkapa Parsons. Lisäksi Marxin praksiksen käsitteeseen sisältyvät nelikentän muiden kantojen ydinsisällöt: empiirinen tutkimus, subjektiiviset merkitykset; objektiiviset, subjektia pakottavat ideaaliset seikat, kulttuuri toisena objektiivisuutena, jne. Hänen teoriastaan löytyy kaikki tämä. Ja ehkä juuri tästä syystä Marx on sosiologian klassikoista haastavin. Kun lukee hänen ajattelunsa yhtä osa-aluetta, on vaarassa unohtuu muut. Kun tarkastelee Marxia ekonomiakriitikkona, on vaarassa unohtaa tämän dialektisen materialismin; kun lukee tämän poliittisia kirjoituksia, ei välttämättä pääse selville tämän filosofisista kannoistaan. Marxin lukemisen tekee erityisen vaikeaksi sen, että häntä on luettava dialektisen totaliteetin mukaisesti kokonaisvaltaisesti.


IVa. Marxin kapitalismiteoria ja Marxin metodi

Marx kirjoittaa "Pääoman" esipuheessa seuraavaa: "Taloudellisia muotoja eritellessä ei [...] voida käyttää mikroskooppia eikä kemiallisia reagensseja. Abstraktiokyvyn täytyy korvata ne molemmat." Tämä olkoon mottona syventyessämme Marxin talousteoreettiseen ajatteluun sekä hänen käyttämäänsä metodiin.

1. Johdantoa

"Pääomassa" Marx esittää systemaattisen sovellutuksen hänen metodistaan. Metodi kiinnostava myös metodologisesti ja filosofisesti, ei pelkästään sosiologisesti tai taloustieteellisesti. Sen keskeisiä piirteitä ovat abstraktin ja konkreetin dialektiikka (vrt. Horkheimerin empiirisen tutkimuksen ja filosofisen totaliteetin dialektiikka), abstraktista konkreettiin nousemisen dynamiikka (tunnusteleva abstraktio vs. mielivaltainen induktio), tutkimustavan ja esittämistavan välinen dialektiikka, historiallisen ja loogisen välinen dialektiikka sekä tutkimustuloksen käsittäminen monien määreiden konkreettiseksi ykseydeksi.

(Välihuomio: kaikkia yllämainittuja tulen käsittelemään esseessäni, jonka julkaisen tämän kirjoitussarjan viimeisen osan julkaisun jälkeen.)

Marxin metodin taustalla on materialistinen käänne (dialektiseen tai "uuteen" materialismiin) ja irtautuminen Feuerbachin (mekaanisesta) materialismista, joka nosti Marxin ajattelussa yhteiskunnalliset teemat entistä voimakkaammin etualalle. Marxin ajatteluun vaikutti tulenarka poliittinen tilanne Euroopassa, joka sai ilmentymänsä mm. kankurien kapinassa Schleesiassa sekä työväestön asemassa Manchesterissa (josta Engels oli kirjoittanut nuoruudenteoksensa). Jonkin kansalaisyhteiskunnan osan (joka oikeastaan eli kansalaisyhteiskunnan ulkopuolella), proletariaatin, edun ajateltiin olevan kaikkien yhteinen ja yleinen etu. Tällöin Marx kiinnostui myös yhä voimakkaammin taloustieteestä. Hän uppoutui erityisesti Pettyn, Smithin ja Ricardon teorioihin. Tämän kiinnostuksen seurauksena oli n. 10 vuoden mittainen taloustieteen opiskelu. Marx kirjoittikin ensimmäiset taloustieteelliset kirjoituksensa vasta vuonna 1857 "Grundrissen" muodossa. Kirjoitukset olivat kuitenkin vasta alkusoittoa "Pääomalle", jonka ensimmäinen osa julkaistiin vasta 1867, kymmenen vuotta "Grundrissen" jälkeen.

To be continued...

lauantai 10. lokakuuta 2009

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Marxin sosiologia 4

(Muistiinpanot voivat olla tällä kertaa hieman sekavat, mutta toivottavasti niistä edes jotain saa irti.)

IIIc.

Marxin sosiologisessa ajattelussa objektiivista ideologian eri muotoina, siis toiminnan ideaalisena momenttina, ei voi olla niiden yhteiskunnan jäsenten ulkopuolella jotka ovat sen kantajia. Tämän ideologisen päällysrakenteen materiaalinen vastinpari on yhteiskunnan materiaalinen rakenne eli yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden kokonaisuus.

Marx asettaa vastakkain olennaiset yhteiskunnalliset suhteet ja ilmentymäsuhteet. Luokkayhteiskunnassa olennaisia yhteiskunnallisia suhteita ovat tuotantosuhteet. Tuotantosuhteilla tarkoitetaan tässä tuotannon tekijöiden ja tuotantovälineiden suhdetta välittömiin tuottajiin. Tuotantosuhde on suhde, jonka "sisältä kulloisenkin erityisen valtiomuodon voi löytää" (Marx). Tuotantosuhteeseen sisältyy tuotantotavan sisin salaisuus. Tuotantosuhde on siis esimerkiksi orjaomistusyhteiskunnassa orjan suhde orjanomistajaan, kapitalismissa tämä suhde on palkkatyöläisen suhde kapitalistiin.

Yhteiskuntasuhteet ovat yhteiskunnan rakenteena, eli tuotantosuhteiden kokonaisuutena, orgaaninen kokonaisuus, joka sisältää olemuksen ja ilmenemisen. Yhteiskuntasuhteet jäsennetään olemuksesta eli olennaisista yhteiskunnallisista suhteista käsin. Jäsennys tässä tarkoittaa monien määreiden ykseyttä.

Yhteiskuntasuhteiden käsittely tuo meidät Marxin luokkateorian pariin. Olennaiset yhteiskunnalliset suhteet voivat ilmetä monin eri tavoin. Olennaiset suhteet yhteiskunnassa voidaan aina redusoida kahden pääluokan väliseen suhteeseen, kuten kapitalismissa palkkatyöläisen ja kapitalistin väliseen suhteeseen, mutta muut mahdolliset luokat ovat olemassa vain ilmentymäsuhteina. Ne ainoastaan ilmentävät olennaista suhdetta eli kahta pääluokkaa. Esimerkiksi erilaiset pikkuporvarilliset luokat voivat syntyä ja kuolla ja uudelleensyntyä historiallisesti ehdollisella tavalla. Tätä syntymisen ja kuolemisen dynamiikkaa ilmentymäsuhteissa selittävät ja rajaavat olennaiset eli olemukselliset suhteet. Tämä dynamiikka ei kuitenkaan johda Marxilla mihinkään teleologiaan, kuten esimerkiksi välikerrosten väistämättömään tuhoutumiseen eli olennaisten suhteiden väliseen kärjistymiseen, vaan kapitalismi on historiallisesti avoin. Myös kapitalismissa ihmiset tekevät itse historiansa - mutta eivät vapaasti, vaan historiallisesti ehdollisella tavalla.

Valtio

Valtio on Marxille yhteiskunnallisena suhteena ensinnäkin suhteessa konkreettiseen yhteiskuntaformaation (eli yksittäisen valtion) sisäisiin suhteisiin. Tämän suhteen ytimessä on omistussuhde eli suhde välittömiin tuottajiin, joka on kapitalismissa kansalaisyhteiskunnan sisäinen suhde. Toiseksi valtio on aina suhteessa konkreettisen yhteiskuntaformaation ulkoisiin suhteisiin eli suhde yhden valtion kansalaisuutena toisiin.

Materiaalisen ja ideaalisen välinen suhde on kahden objektiviteetin suhde toisaalta perustana (tuotantosuhteitten kokonaisuutena) ja toisaalta päällyrakenteena (ajattelun ideologisina muotoina). Molemmat objektiviteetit määrävät yksilöä eikä yksilö toimi yhteiskunnassa täysin vapaasti. Näin siksi, että ihminen sosiaalistuu ideologisiin muotoihin. Yksilö tulee kykeneväksi toimimaan yhteiskunnassa vasta omaksuttuaan ideologisen päällysrakenteen merkitykset. Hän on ideologian (ihmiskulttuurin ideaalisen muodon) subjektiivinen kantaja (ja subjektiivisen kykynsä vuoksi myös uudistaja). Yksilö voi toimia vain luonnon ja tuotantovoimien kehitystason antamissa rajoissa. Tästä huolimatta yksilö on kykenevä aitoihin ratkaisuihin (praksisessa), mutta ei abstraktisti vaan konkreettisten ehtojen rajoittamana. Marxin mukaan "taloudellisen perustan muuttumisen myötä koko valtava päällysrakenne mullistuu hitaammin tai nopeammin".

Ideologia on todellisuudesta saatua tietoa, joka on kuitenkin adekvaattia vain osittain. Tietoisuus voi Marxin mukaan olla "ylimääräytynttä" (Althusser), jolloin myös tietoisuudella on sanottavansa tietoon. Materiaalisen ja ideaalisen suhde ei siis milloinkaan ole deterministinen vaan dialektinen suhde. Ongelma on kuitenkin tämä: Miten täsmällisesti ottaen materiaalinen perusrakenne määrää ihmisen ajattelua? Ideologia on kieleen kohdistuvaa toimintaa, eikä kielen kyvyllä luoda ajatuksia ja ajatuskuvia ole periaatteellista rajaa, mutta materiaalinen kuitenkin on aina rajallista. Miksi materiaalinen siis asettaa rajat ideologioille? Voidaan ajatella että vain norsunluutorni avaa ideologialle täyden vapauden kehittyä.

-----------

Käytännöstä voidaan Marxin kohdalla puhua "tietotilanteena", sen materiaalisena momenttina. Marx kirjoitti ensimmäisessä Feuerbach-teesissään, että:

Kaiken tähänastisen materialismin – myös Feuerbachin materialismin – perusvika on siinä, että esinettä, todellisuutta, aistimaailmaa tarkastellaan vain objektin tai havainnon muodossa, mutta ei inhimillisenä aistitoimintana, käytäntönä, ei subjektiivisesti. Sen vuoksi on käynyt niin, että päinvastoin kuin materialismi idealismi kehitteli toimivaa puolta, mutta vain abstraktisesti, koska idealismi ei tietenkään tunne todellista, aistitoimintaa sellaisenaan. Feuerbach haluaa olla tekemisissä aistimellisten, ajatusobjekteista todella eroavien objektien kanssa, mutta hän ei käsitä itse inhimillistä toimintaa esineelliseksi toiminnaksi. Siksi hän pitää teoksessaan “Kristinuskon olemus” tosi-inhimillisenä ainoastaan teoreettista toimintaa, kun taas käytäntöä hän tarkastelee ja panee merkille vain sen likaisen juutalaisessa ilmenemismuodossa. Siksi hän ei käsitä “vallankumouksellisen”, “käytännöllis-kriittisen” toiminnan erkitystä.


Käytäntö tekona testaa siis ihmisen toiminnan lähtökohtana olevan ideaalisen totuutta. Tämä testaus muokkaa todellisuutta, ja tuottaa siten uusia ajatuskuvia - eli uutta ajattelua sinänsä sekä luo uutta kulttuuria. Vain käytäntö tietotilanteen materiaalisena momenttina voi osoittaa rajat ihmisen ideologiselle toiminnalle kieleen kohdistuvana ajatteluna. Käytäntö myös antaa välineet virheellisen tietoisuuden (ideologian) kritiikille.

Miten tämä kritiikki käytäntönä voi tapahtua?

Yhteiskunnallinen teko tuotantona ja toimintana tuottaa aina tietotilanteen. Se testaa lähtökohtanaan olevaa ideaalista ajatuskuvaa ja muuttaa materiaalista maailmaa, mikä pakottaa ajatusta kehittymään. Tällöin subjekti joutuu ristiriitaisiin toimintatilanteisiin, koska lähtökohtana oleva ideaalinen ei riitä toiminnan oikeaan suuntaamiseen. Tämä ristiriita rikkoo ideologisen muodon, joka Frankfurtin koulun edustajilla (eritoten Marcusella), pääomaloogikoilla ja althusserilaisilla on taipuvainen objektivoimaan subjektit. Ristiriita pakottaa subjektin kehittämään tietoisuutta yli toiminnan lähtökohtana olevan rajan. Kritiikki voidaankin käsittää tässä tiedon taikka ideologian kehittämisen muotona. Toimiva subjekti ei kohtaa tietotilannetta suoraan vaan objektiivisten ajatusmuotojen välityksellä. Silti ajattelulla ideaalisissa ideologisissa muodoissaan on aina myös mukana totuuden siementä, muutenhan ideaalisesta alkunsa saava toiminta ei onnistuisi eikä siten olisi menestyksellistä. Kritiikin tehtävä on löytää positiivinen negatiivisesta, aivan kuten tieteessä hyödynnetään muita, jo vanhojakin teorioita - tarkemmin: niiden rationaalista ydintä.

Tässä Marxin ajattelua voidaan verrata Kuhnin anomalioihin tieteellisen tiedon kehityksen kannalta. Jotkut havainnot eivät sovi teorioihin, jolloin teorian ja havaintojen välille syntyy anomalia. Jokin "pistää silmään", sikäli kun teoria tarkoittaa totuuden katselemista. Kehittyneempi tieto ei ainoastaan ratkaise ongelmia vaan myös selittää anomalian. Tämä tarkoittaa sitä että materiaalinen teko on tietotilanne. Se pakottaa ajattelua syvyyssuuntaan sekä yksilötasolla että ideologisella tasolla.

Myös subjektiivinen kokemus muokkaa objektiivista kulttuuria, objektiivisia ajatusmuotoja. Tiedon kehittymiseen vaikuttaa siis kaikenlainen vakuuttaminen ja ideologinen taistelu diskursiivisissa muodoissaan. Tämä on yhteiskunnallisen ajattelun kehitystä syvyyssuunnassa kritiikin välityksellä. Ajattelu voi kehittyä joskus melko spontaanistikin. Ja vaikka ajattelu sekä käyttäytymismallit voivat muuttua aika radikaalistikin materiaalisen todellisuuden muuttuessa (kuten kävi esim. e-pillerin keksimisen jälkeen), ajattelu ei koskaan kuitenkaan ole pelkkää perusrakenteen heijastusta kuten vulgaarimaterialistien reflektioteoria olettaa.

Marxin mukaan tuotantovoimat ja tuotantosuhteet voivat joutua ristiriitaan tavalla, joka pakottaa tai tekee ihmiset kykeneviksi kumoamaan vallitsevat omistussuhteet tuotantosuhteiden juridisena muotona. Yhteiskunnallinen vallankumous on mahdollinen vain ideologisen kumouksena, vaikka kysymyksessä on samalla yhteiskunnan materiaalisen perustan kumous.

To be continued...