sunnuntai 29. elokuuta 2010

Sosialistinen kapitalismikritiikki ja perustulo Erik Olin Wrightin mukaan

Sosialismi voidaan lähtökohtaisesti määritellä yhteiskunnaksi, joka perustuu sille, että työläiset omistavat kollektiivisesti tuotantovälineet - ja jossa he siten kollektiivisesti päättävät mihin niitä käytetään ja miten syntyvä tuote jaetaan. Marxia mukaillen sosialismin periaatteena on "kullekin työnsä mukaan". Tähän projektiin sisältyy myös pyrkimys purkaa kapitalismille tyypillinen tavaramuoto, jossa esineiden käyttöarvoa tärkeämpi on sen vaihtoarvo. Kommunismin keskeisenä määreenä toimii puolestaan tulonjaollinen periaate "jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan". Kommunismin tiivistävä periaate voidaan täsmentää seuraavasti:

1) Yhteiskunnallinen kokonaistuotto on jaettava siten, että jokaisen perustarpeet tyydytetään.

2) Yhteiskunnallinen kokonaistuotto on jaettava siten, että jokaisen ihmisen yksilöllinen osa yhteiskunnallisesta kokonaistuotosta on täysin riippumaton hänen (vapaasti tarjoamastaan) työpanoksesta.

Kommunismin idea on viime vuosikymmenien aikana kärsinyt vakavista uskottavuusongelmista. Kysymys "Mitä vasemmistolla on tarjota kapitalismin vaihtoehdoksi?" onkin tärkeä ja osuva kysymys. Mitkä olisivat ne konkreettiset ratkaisut joiden avulla yllä mainitut tulonjaolliset periaatteet voisivat olla mahdollisia. Erik Olin Wright on artikkelissaan Perustulo sosialistisena projektina pyrkinyt hahmottamaan sellaista perustulon mallia, joka antaisi mahdollisuuden hahmottaa lähitulevaisuuden konkreettinen utopia, joka kykenisi paitsi tavoittamaan tämän hetken reaaliset potentiaalit, niin myös olemaan uskollinen kommunismin idealle.

"Monille ihmisille systemaattinen vaihtoehto kapitalismille - joko taloudellisten instituutioiden, toisenlaisen järjestelmän tai poliittisesti tavoiteltavissa olevan päämäärän mielessä - vaikuttaa tuskin ajateltavissa olevalta, kaukaa haetulta mahdollisuudelta. [...] Uskon että on yhä mielekästä puhua sosialistisesta haasteesta kapitalismille, vaikkei selvää, tarkasti artikuloitua mallia sosialististen instituutioiden järjestämisestä olisikaan. Vaikka meiltä puuttuisikin tarkka kuva määränpäästä, voimme kuitenkin yrittää tuoda julki joukko antikapitalistisia, sosialistisia periaatteita ja käyttää niitä tienviittoina, jotka johtavat poispäin kapitalismista, kohti sosialistista suuntaa" (Wright 2010, 74-75).

Wrightille sosialismi tai kommunismi ovat tällä hetkellä pelkkiä abstrakteja periaatteita, mutta niiden toteuttamiselle hän näkee myös mahdollisuuksia nykyhetkessä. Tällainen ajattelu hylkää Wrightin mukaan yksinkertaiset joko-tai-näkökulmat kapitalismikritiikkiin, ja pyrkii löytämään todellisuudesta sosialistisia päämääriä edesauttavia konkreettisia mahdollisuuksia, vaikka näiden ratkaisujen menestyksellinen toteuttaminen ei itsessään vielä toteuttaisikaan lopullista päämäärää. Ernst Blochin konkreettisen ja abstraktin utopian välinen erottelu selvästikin kummittelee myös Wrightin tekstissä.


Kapitalismikritiikin perustavat ideat

Sosialistinen kapitalismikritiikki voidaan Wrightin mukaan (Wright 2010, 76-78) jakaa kuuteen väitteeseen, joita ei käsittääkseni tule nähdä toisiaan poissulkevina vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä:

1) Kapitalistiset luokkasuhteet ylläpitävät inhimillistä kärsimystä, joka voidaan poistaa.

Kapitalismi on taloudellisen kasvun moottori, johon väistämättä liittyy myös paljon eriarvoisuutta, puutetta ja kärsimystä. Periaatteessa kapitalistisen kasvun hedelmät voitaisiin myös siten, että ne parantaisivat kaikkien materiaalista hyvinvointia. Tätä kapitalismin puolustajat yleensä toitottavat iskulauseella "nousukausi hyödyttää kaikkia". Kapitalismiin ei kuitenkaan sisäisesti kuuluu mitään tällaista tulonjaollista mekanismia.

2) Kapitalismi estää inhimillisten potentiaalien toteuttamisen universalisoinnin.

Kapitalismi on inhimillisten potentioiden tarpeetonta haaskuuta. Tämä haaskuu tulee esille Wrightin mukaan erityisesti kapitalistisilla työmarkkinoilla sikäli kuin ne toimivat "winner-take-it-all"-periaatteella. Kapitalismiin sisältyy potentiaalien toteutumista estävää epätasa-arvoa.

Tämä on jo pitkään ollut oma, varsin yksipuolinen tietysti, näkemykseni kapitalismikritiikin ytimestä.

Tätä kapitalismikritiikin muotoa olen pyrkinyt hahmottamaan toimintamahdollisuuden käsitteellä. Toimintamahdollisuudella tarkoitan joukkoa erilaisia toimintoja ja akteja, joiden mahdollisimman suuri toteutumisaste määrittää myös vapauden astetta. Toimintamahdollisuuksien toteutuminen on kuitenkin mahdollista vain sosiaalisessa kontekstissa. Esimerkiksi sellaisen antisosiaalisen aktin kuten tappamisen toimintamahdollisuus ei lisää vapauden astetta, sillä mikäli tappaminen olisi sallittua, kuluisivat ihmisten kaikki toimintamahdollisuudet pelkkään itsensä suojeluun ja varustautumiseen hyökkääjiä vastaan. Sama pätee yleisesti koko nykyiseen kilpailuyhteiskuntaan: kilpailu ja kamppailu työelämässä pakottaa ihmiset käyttämään kaikki toimintamahdollisuutensa pelkkään olemassaolon taisteluun ja selviytymiseen. Tästä syystä esimerkiksi verovaroin kustannettu terveydenhuolto takaa vapauden lisääntymisen: kun ei tarvitse kamppailla ja taistella siitä, pääseekö sairaaksi tullessaan hoitoon vai ei, voi ihminen tällöin kohdistaa toimintamahdollisuutensa johonkin kehittävämpään. Sama koskee ilmaista koulutusta: kun ei tarvitse käydä töissä kustantaakseen opiskelunsa, voi keskittyä itsensä vapaaseen toteuttamiseen. Sosialistiselta kannalta katsottuna esimerkiksi työpäivän lyhentäminen, lomien lisääminen, sekä etenkin perustulo (johon palaamme myöhemmin tarkemmin) lisäävät yhteiskunnallista vapautta.

Pelkkä selviytyminen ei ole elämää. Kuten Herbert Marcuse sanoi: olemassaolo tulee rauhoittaa (kts. esim. Marcuse 1969, 242).


4) Kapitalismi rikkoo sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liberaaleja ja egalitaristisia periaatteita.

Tässä näkökulmassa kapitalismikritiikki keskittyy oikeudenmukaisuuteen. Kapitalismi ei toteuta tarpeeksi konkreetilla tavalla egalitarismia. Vaurauden yksityinen kasautuminen tuottaa yksille pysyvän ja epäreilun etulyöntiaseman toisten ylitse. Ajatellaan vaikkapa koulutuksen yhä jatkuvaa kaupallistumista: tekemällä koulutus maksulliseksi evätään isolta osalta väestöä mahdollisuus korkeatasoiseen koulutukseen.


5) Kapitalismi alipanostaa yhteiseen hyvään.

Kapitalismi ei tuota tarpeeksi tehokkaasti "julkista omaisuutta".


6) Kapitalismi kaventaa demokratiaa.

Yritysten saadessa liiaksi vaikutusvaltaa yhteiskunnassa, katoaa aidon demokraattisen vaikuttamisen mahdollisuus. Tämä kapitalismikritiikin suunta on kolmen eri tekijän tulosta:

i.) Tuotantovälineiden yksityisomistus tarkoittaa määritelmällisesti sitä, että merkittävä osa päätöksistä, joilla on on laajoja kollektiivisia vaikutuksia, poistuu kollektiivisen päätöksenteon piiristä.

ii.) Vaurauden ja taloudellisen vallan huomattava kasautuminen kapitalismissa horjuttaa poliittisen yhdenvertaisuuden demokraattista periaatetta.

iii.) Demokraattisten elinten kyvyttömyys kontrolloida pääoman liikkeitä kaventaa demokratian kykyä päättää kollektiivisesti yhteisten resurssien käytöstä.

Kapitalismi ja demokratia eivät sovi yhteen. Piste.




Sosialistiset haasteet kapitalismille

Erik Olin Wright on määritellyt kolme periaatetta, joiden avulla voimme suunnata kapitalismista kohti sosialismia.

1) Työvoiman vahvistaminen suhteessa pääomaan.

Tämä linja on erityisesti marxilaisen tradition heiniä. Sosialismi on tuotantomuoto, jossa hallitseva luokka on työväenluokka; kapitalistisessa järjestelmässä hallitsevassa asemassa sen sijaan on tuotantovälineet omistava kapitalistiluokka. Proletariaatin dikatuuri tarkoittaa tässä, kuten Teemu Mäki on todennut, "yksinkertaisesti kansanvaltaa" (Mäki 2005, 402). Jos proletariaatin on kapitalismissa muodostanut aina yhteiskunnan sosiologisesti määritetyn luokkarakenteen kannalta lukumääräisesti suurin luokka, tarkoittaa "proletariaatin diktatuuri" tässä jokseenkin samaa kuin enemmistön valta. Kaikki työvoimaa vahvistavat ratkaisut merkitsevät siis aina siirtymää kohti sosialismia.


2) Työvoiman tavaramuodon purku.

Myös tämä kuuluu sosialismin perinteisiin päämääriin. Kapitalismiin kuuluu elimellisesti se, että työntekijä joutuu aina myymään työvoimansa, so. itsensä, tuotantovälineiden omistajalle. Työläisen on kerta kaikkiaan pakko toimia näin kyetäkseen ylipäänsä elättämään itsensä. Kapitalismissa ihmistä kohdellaan tavarana. Työntekijöiden saadessa valtaa tuotantovälineisiin, myös työvoiman tavaramuodon rautahäkki hellittää. "Tavaramuoto on täten ymmärrettävä muuttujaksi, ja voidaan puhua tavaramuotoistumisen ja sen purkamisen asteista. Jos sosialismi talousjärjestelmänä on suuntautunut tarpeiden tyydyttämiseen tuoton maksimoinnin sijaan, tällöin tämän kaltaista työvoiman tavaramuodon purkamista voidaan ajatella siirtymänä sosialismin suuntaan" (Wright 2010, 79).


3) Kansalaisyhteiskunnan vallan vahvistaminen: huomion kiinnittäminen yhteiskunnallisen lisäarvon käyttöön sekä taloudellisen toiminnan organisointiin.

Tämä linjaus erottaa toisistaan kaksi kantaa, joita Wright (2010, 79-80) kutsuu etatismiksi ja sosia-lismiksi. Molemmat ovat ei-kapitalistisia tapoja järjestää tuotanto. Etatismissa valtiovalta ohjaa yhteiskunnallisen lisäarvon kohdentamista sekä tuotantoprosessia itseään. Esimerkkinä Wright käyttää Neuvostoliiton kaltaisia suunnitelmatalouteen perustuneita järjestelmiä. Näiden luonteeseen kuuluu voimakas keskusvaltaisuus ja byrokraattisuus. Tätä vastoin sosialismissa taloutta ohjaavaa valtaa käyttää tekijä, ja Wright kutsuu "sosiaaliseksi vallaksi". Se syntyy kyvystä mobilisoida ihmisiä monimuotoiseen yhteistyöhön, vapaaehtoiseen kollektiiviseen toimintaan kansalaisyhteiskunnassa.


Perustulo sosialistisena projektina

Näitä kolmea yhdistäväksi konkreettiseksi päämääräksi Wright näkee perustulon. Hän esittää kaksi olettamusta:

1) Vastikkeettoman perustulon tulee olla tasolla, joka mahdollistaa säädyllisen, ihmisarvoisen elämän. (Suomeksi: yhteiskunnassa elämiseen ja toimimiseen tarvittava tulo + vähän karkkirahaa.) Ansion tulee olla niin suuri, että se mahdollistaa kapitalistisilta työmarkkinoilta vetäytymisen.

2) Perustulo ei tällä tasolla aiheuta yhtäältä työntekijöille, eikä toisaalta sijoittajille kannustinongelmaa, joka pitkällä aikavälillä tekisi ansiosta kannattamattoman.

Nämä oletukset pohjanaan Wright esittää, että perustulo tukee kaikkia kolmea sosialistisen projektin yllä esiteltyjä perusperiaatteita.

1) Perustulo ja luokkasuhteiden tasapaino.

Perustulo antaa mahdollisuuden kieltäytyä töistä ja siten voimistaa työntekijän neuvotteluasemaa suhteessa työnostajaan. Perustulo hyödyttäisi näin ollen myös pätkätyöläisiä ja muita perinteisten ammattiliittojen ulkopuolelle jäävien työntekijöiden asemaa. Työvoima on myös kokonaisuudessaan perustulon ansiosta paremmassa neuvotteluasemassa. Perustulo voi toimia myös jonkinlaisena lakkokassana vailla varauksia ja loppuun kulumisen vaaraa. Prekariaatille tämä perustulo tarkoittaa myös mahdollisuutta yhden henkilön lakkoihin: ei ole pakko mennä töihin jos ei hutsita. On työnostajan tehtävä tehdä työstä houkuttelevaa ja mielenkiintoista niin että töihin haluaa myös mennä.

2) Työvoiman tavaramuodon purkaminen.

Perustulo mahdollistaa työvoiman tavaramuodon osittaisen purkamisen ja antaa mahdollisuuden ihmisille kohdistaa energiansa omien kykyjensä ja lahjojensa kehittämiseen ilman että tarvitsee miettiä, kuinka maksaa seuraavan vuokransa.

3) Sosiaalisen talouden potentiaalin laajentaminen.

Erik Olin Wright väittää (Wright 2010, 83), että "perustulo sisältää mahdollisuuden laajentaa merkittävästi sosiaalisen talouden edellytyksiä ja edistää sille ominaisia olosuhteita. Sosiaalinen talous on taloudellisen toiminnan organisoimisen tapa, joka on vaihtoehto paitsi työvoiman kapitalistiselle markkinajärjestykselle mutta myös sen valtiojohtoiselle organisoinnille. Sen ominaispiirre on tuotannon hahmottuminen suoraan yhteenliittymien kautta tarvelähtöisesti, jolloin tuotantoa ei alisteta tuoton maksimoinnille eikä valtion teknokraattisuudelle".


torstai 26. elokuuta 2010

Kommentti Ahlmania koskien

makislav kirjoitti: "Ahlmanin pointti on myös siinä mielessä hyvä, että vaikka teoriassa emme uskoisi aksiologiseen metafysiikkaan, tulemme silti käytännöissämme edustaneeksi tiettyjä arvoja, jotka kuvittelemme todellisuuden ominaisuuksiksi. Tiede ja valistus ei itsessään tee arvoista tyhjiä ja merkityksettömiä."

Aloitin juuri Erik Ahlmanin "Arvojen ja välineiden maailma"-teoksen lukemisen, jossa Ahlman (1967, 17) toteaa: "Eettistä on ainoastaan siellä, missä on tahtoa". Vaikka tahto onkin Ahlmanille mitä ilmeisimmin metafyysinen prinsiippi, voimme kuitenkin ymmärtää tahdon käsitteen parhaiten biopsykologisesta näkökulmasta: tahto on tällä tasolla ensisijaisesti ihmisen biologis-psykologinen intentio, joka suuntautuu maailmaan luoden merkityksiä. Freudin tiedostamattomassa on paljon samaa kuin filosofisessa (Schopenhauerilaisessa) tahdon käsitteessä. "Emme voi muuta kuin sanoa, että Schopenhauer oli oikeilla jäljillä asettaessaan tahdon maailman olemukseksi, sen metafyysiseksi perustaksi" (ibid.).

Mitä ilmeisimmin kaikki taideteokset - mutta myös filosofiassa tavatut metafyysiset järjestelmät - ovat tahdon ilmaisuja, ja siksi myös eettisesti merkittäviä.

Jos nyt heitetään tähän kuvioon mukaan tietty bataillelainen twisti, niin metafysiikka voidaan käsittää tuhlauksen aktiksi. Siinä missä tiede ja käsiteanalyysi pyrkii ottamaan todellisuutta haltuun, pyrkivät metafysiikka, uskonto ja taide ilmentämään tuhlaavaa, mutta olemiselle merkityksen tuottavaa aktia. Tämä ajatus käy yksiin Ahlmanin väitteen kanssa, että filosofien "metafyysiset rakennelmat ovat vähemmän kuvauksia todellisuudesta kuin uutta todellisuutta". Tämän vuoksi metafysiikka, ollessaan "tuhlaavaa", on perimmiltään eettistä - olemiselle "mieltä" (Sinn) tuottavaa. Ja koska ihmisellä näyttäisi olevan jopa psykologisesti tällainen tarve (ihmisellä on tarve kohdata todellisuus mielekkäästi järjestyneenä), ei metafysiikkaa voida koskaan väistää filosofisessa eikä tieteellisessä ajattelussa.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

"Filosofian ei-ajateltu"

Ludwig Feuerbach suorittaa filosofiassaan nk. antropologisen reduktion, jossa hän palauttaa ajattelun inhimilliseen, keholliseen kokemukseen, jossa hän palauttaa ajattelun aistisuuteen. Päinvastoin kuin Hegelille, jolle aistisuus oli negatiivinen määre, josta ajattelun tuli abstrahoitua ulos, asettaa Feuerbach aistisuuden ajattelun positiiviseksi määreeksi ja ehdoksi. Vastakohtana vanhalle kartesiolaisesta dualismista lähtevälle idealismille Feuerbachin "uusi filosofia" pyrkii tekemään filosofiasta antropologiaa, jossa ajattelu ja aistisuus (sekä tietysti myös mieli ja keho) ovat toisiinsa kietoutuneina. Kehollisuus ja aistisuus asettavat filosofialle ei-filosofisen pohjan - ajatteluun sisältyy aina myös ei-ajateltu.

Tällaista filosofiaa Feuerbach kutsuu "sensualismiksi". "Sensualismi on 'olemus meissä', meissä ihmisissä. Se on jotain, joka ei ole ominaista vain 'tiedostavalle subjektille', vaan meille kaikille. Se ei siis ole siinä mielessä ensisijaisesti tiedostamista koskeva käsite" (Laine 1993, 47). Aistisuus ei ole ensisijaisesti ihmismielen teoreettinen kyky, vaan se on Feuerbachille "ihmiselämän peruselementti" (ibid.). Teoreettinen ajattelu on Feuerbachille vain yksi aistisuuden muoto, ja seuraa siten aina aistisuuden muutoksia.

Feuerbachin ajatuksesta tulee mieleen erityisesti psykoanalyyttinen käsitys tiedostamattomasta, Merleau-Pontyn käsitys "kehon praktisesta synteesistä" sekä Husserlin käsitys "elämismaailman" ensisijaisuudesta teoreettiseen ajatteluun nähden. Näitä yhteyksiä on myös monet filosofista antropologiaa tutkineet huomanneet. Lisätutkimus on tietysti myös tarpeen, ennen kuin mitään varmaa näistä analogioista uskaltaa sanoa.

Hegelin refleksiologiikasta

Hegelin "Logiikan" yleisen rakenteen tajuaminen vaikeaa. Ärsyttävää Hegelissä on enimmäkseen se, että mikäli marxilaista teoriaa haluaa handlata, on Hegel ainakin yleisesti tunnettava. Eikä tämä yleisen tuntemuksenkaan hankkiminen mitään helppoa hommaa ole. Tässä tekstissä yritän avata hieman Hegelin "Logiikan" kiemuroita Kari Väyrysen artikkelin Ristiriita ja sen 'ratkeaminen' Hegelin refleksiologiikassa kautta. Odotan kauhulla sitä päivää kun joudun Hegelin Logiikkaan oikeasti tarttumaan. Toivottavasti tästä muistiinpanosta on siloin jotain hyötyä. Pyrin merkitsemään Hegelin logiikassa tärkeät käsitteet kursivoidusti.

Dietrich Heinrichin mukaan Logiikan rakenne on tulkittava formaalisena ontologiana, joka pyrkii erityisesti analysoimaan vastakohtaisuuden ja itsesuhteen (Selbstbeziehung) dialektiikkaa. Vain refleksiologiikka Heinrichin mukaan käsittelee tätä suhdetta suoraan ja abstraktisti ilman, että se missään vaiheessa viittaisi formaaliontologian muihin käsitteisiin. Hegelin Logiikalle sillä on erityinen metodinen merkitys nimenomaan siksi, että se kykenee käsittelemään sellaisia Hegelin filosofialle keskeisiä käsitteitä kuten välittömyys, välittyminen, negaatio, asettaminen, edellyttäminen, ulkoinen reflektointi, määrittäminen, identiteetti ja vastakohta. Näitä käsitteitä Hegel Väyrysen mukaan käyttää Logiikkansa jokaisella tasolla.

Heinrichin mukaan Logiikassa erityismielenkiinto tulisi kohdistaa olemuskäsitteen looginen erottautuminen olemisen logiikasta sekä olemusloogisen ja olemisloogisen välittömyyskäsitteen keskeinen suhde. Tämän ongelman lävitse Heinrich pyrkii tarkastelemaan Hegelin koko Logiikan rakennetta. Tälle suhteelle keskeisen refleksion ja harhan (Schein) identifikaation Heinrich näkee mahdolliseksi vasta kun välittömyyskäsitteen merkitys on siirretty olemisesta olemukseen. Refleksiologiikka on hänen mukaansa riippuvainen olemus- ja olemisloogisen välittömyyskäsitteen "motivoidusta merkitysidentifikaatiosta". Harhalla ilmeisesti tarkoitetaan Hegelin filosofiassa jonkinlaista välitöntä aistihavaintoa tai välitöntä kokemusta.

Mitä sitten oikeastaan tarkoittaa olemus- ja olemisloogisen välittömyyskäsitteen "merkitysidentifikaatio"? Heinrichin mukaan harha (Schein) on välitön ja kaksinaisluonteinen. Merkityksen siirtäminen olemisen välittömyydestä olemuksen välittömyyteen mahdollistuu tulkittaessa harha näennäisesti yksinkertaiseksi välittömyydeksi olemuksen reflektoidusta välittömyydestä käsin. Harha mahdollistaa merkitysidentifikaation, koska se aina heijastaa olemuslogiikkaa ja olemisen logiikassa. Olemuksen välittömyys onkin tulkittava Heinrichin mukaan "yksinkertaisen välittömyyden" momentissa. Olemus on välitöntä vain olemisen välittömyyden kautta. Tästä johtuen refleksiologiikassa täydellinen refleksio (itsensä ymmärtänyt reflektio) jättää välittömän omaan yhteyteensä eikä nouse vieraana sitä vastaan. Kriittinen refleksio tuleekin ymmärtää välittömänä uppoutumisena asiayhteyksiin eikä pakkona asetettavana refleksiona, joka johtaa pelkkään loputtomaan refleksiokierteeseen.

Toivon tämän muistiinpanon tavalla taikka toisella jatkossa helpottavan Hegeliin perehtymistäni. Toivon että se myös jota kuta muuta jeesaa Hegelin Logiikan vittumaisessa rämeikössä.

lauantai 21. elokuuta 2010

"Kehon praktinen synteesi"

Mielenfilosofiassa ns. "embodied cognition"-ajattelu pyrkii usein eroon kartesiolaisen mielenfilosofisen paradigman tuottamista ahtaista rajoista, joissa subjekti ja objekti, mieli ja ruumis, erotetaan toisistaan jyrkästi ja ehdottomasti. Embodied cognition -ajattelussa ajatellaan mielen olevan jollakin tavoin kietoutunut kehon toimintoihin, kuitenkin niin, että minkäänlaista reduktiota ei tapahdu. Tietyssä mielessä reduktiivinen mielenfilosofia ei kykene ylittämään kartesiolaisen viitekehyksen tuottamaa vankilaa. Aivan kuten ikuiseen sieluun uskominen, myös mielen aivoihin palauttava reduktionismi jättää ennalleen alkuperäisen kartesiolaisen paradigman, jossa mieli erotetaan kehosta.

Reduktionismi ei myöskään tavoita mielen vahvaa toiminnallisuutta, so. sitä että psyyken kehittyminen on kietoutunut tiukasti ihmisen fyysiseen ja konkreettiseen toimintaan. Siinä missä esimerkiksi Heideggerille oleminen konstituoituu käsillä-olevan toiminnallisuuden kautta, ajatellaan embodied cognition -ajattelussa mielen syntyvän ja kehittyvän kehon fyysisistä liikkeissä ja toiminnassa. Heideggerin ajattelua kehittänyt Maurice Merleau-Ponty nähdään usein embodied cognition -ajatteluun voimakkaasti vaikuttaneena ajattelijana, jonka ajattelulle löytyy yhtymäkohtia esimerkiksi Marxille tärkeän Ludwig Feuerbachin ajatteluun.

Merleau-Pontyn (enkä ole hänen teoksiaan juurikaan lukenut, Havainnon fenomenologia nyt ainakin tulisi lukea) keskeinen kantilaisuuteen ja aiempaan fenomenologiaan kohdistunut kritiikki koski havainnosta muodostettujen synteesien luonnetta. Siinä missä Kantille aistihavainnosta tehdyt synteesit olivat luonteeltaan ensisijaisesti intellektuaalisia, puhuu Merleau-Ponty mieluummin praktisista synteeseistä.

Merleau-Pontylla havainnon synteettinen luonne "ei avaudu havainnoijasta tai sen kohteesta. Havainnon synteesi ei ole intellektuaalinen synteesi. Se on pikemminkin kehon 'praktinen synteesi'. Kun esimerkiksi otan pallon käteeni saavutan samalla silmälleni näkymättömän puolen. Havainto antaa samanaikaisesti kohteensa havaittuna toisista horisonteista, kuten kehollinen liike on suhteessa esineisiin niiden eri puolilta" (Kuhmonen 1991, 74-75).

Tällainen näkemys havainnosta, sekä etenkin kognition muodostumisesta on löydettävissä myös Evald Iljenkovin filosofiasta, jonka mukaan ajattelun aktiivinen rooli todellisuudesta saatuihin ärsykkeisiin nähden muodostaa todellisuudessa koetut hahmot ja muodot. Muodot Iljenkov määrittelee avaruusgeometrisiksi ääriviivoiksi (Iljenkov 1984, 32), joiden synty on siis paitsi ulkoisten ärsykkeiden, niin myös subjektin aktiivisen ajatusprosessin tulosta. Ajattelu rakentuu vuorovaikutuksessa ajattelun ulkopuolisten objektien kanssa. Ajattelu on näin ollen yhtä toiminnan kanssa. Ihminen "ajattelevana kappaleena" konstruoi fyysisen liikkeensä siten, että tämä liike noudattaa minkä tahansa fyysisen kappaleen muotoa (Iljenkov 1984, 40). Ajattelu on kykyä konstruoida aktiivisesti oma toimintansa minkä tahansa objektin muotoa vastaavaksi (ibid.). Objektin muoto siirtyy käytännön kautta subjektin tietoisuuteen mentaalisena representaationa. Tämä representaatio puolestaan ohjaa inhimillistä toimintaa ja ajattelua. Tietoisuuteen toiminnan kautta siirtynyt representaatio tuotta myös jonkinlaisen apriorin, jonka kautta tietoisuus tarkastelee ja tulkitsee todellisuutta.

Iljenkov näkemys tietoisuuden ja ajattelun muodostumisesta onkin hyvin yhdenpitävä Merleau-Pontyn "kehon praktista synteesiä" koskevan ajatuksen kanssa. Myös monia muita vertailukohtia tulee mieleen. Ensisijaisesti kuitenkin Iljenkoville tärkeän Lev Vygotskin ajatus "lähikehityksen vyöhykkeestä" tulee mieleen. Kehon praktiselle synteesille on varmasti löydettävissä myös analogioita Jean Piaget'n sensomotorisen kehityksen ideasta. Kehon praktisen synteesin ajatuksella näyttäisi olevan myös jotain tekemistä sen kanssa, mitä Marx ja Engels kirjoittavat "Saksalaisessa ideologiassa": "Tajunta ei määrää elämää, vaan elämä määrää tajunnan" (Marx & Engels 1970, 18).

Feuerbach vastakohtien ykseydestä

Feuerbachin mukaan olioiden olemassaoloa ei tarvitse tulkita muuten kuin miten ne havainnossa ilmenevät. Sen, mikä todellisuudessa on erillään, ei tarvitse ajattelussa tulla identtiseksi. Ajattelun lakien on omaksuttava todellisuuden itsensä lainmukaisuudet. Ajattelun poikkeaminen todellisuuden laeista on Feuerbachin mukaan teologista mielivaltaa, joka upottaa ajattelun todellisuuteen, murhaa sen elävän liikkeen. (Feuerbach 1989, 74-75.)

Vastakohtaisten määreiden ykseys on Feurbachin mukaan saavutettavissa ainoastaan abstraktion kautta. Hänen mukaansa mikään ei ole helpompaa kuin "osoittaa vastakohtaisten predikaattien ykseys; tarvitsee vain abstrahoitua kohteestaan tai sen subjektista. Kohteen mukana katoavat vastakohtien väliset rajat; ne ovat nyt perusteettomia, ja lankeavat välittömästi yhteen. Jos tarkastelen esimerkiksi olemista vain abstraktisti, abstrahoidun kaikesta olevasta määrittyneisyydestä, niin siten minulle on oleminen luonnollisesti yhtä ei minkään kanssa" (Feuerbach 1989, 75). "Oleminen sinänsä" tarkoittaa ei-olemista. Oleminen ilman määreitä ei ole mitään.

Feuerbachin mukaan ainoa keino abstraktion lisäksi yhdistää vastakohtaisia tai ristiriitaisia määreitä on aika. Elävässä olennossa määreet muuttuvat ja vaihtelevat. Jopa ristiriitaisetkin määreet tarrautuvat subjektiin. "Mutta juuri siinä on ristiriidan tuska, että minä olen ja tahdon intohimoisesti nyt, mitä seuraavana hetkenä yhtä energisesti olen tahtomatta ja olematta, että positio ja negaatio seuraavat toisiaan, molemmat vastakohdat, mutta kumpikin toisensa pois sulkien, kumpikin siis vaikuttaa minuun täydellä määrittyneisyydellään ja terävyydellään" (Feuerbach 1989, 75-76).

Ajattelun ja havainnon tilallisuus ja konkreettinen fyysisyys

Ludwig Feuerbachin keskeinen spekulatiiviseen idealismiin kohdistuva kritiikki koski solipsismia. Pelkällä järjellä tavoitettava todellisuus koski ainoastaan Puhdasta Minää, joka kykeni tavoittamaan todellisuuden olemukset. Aistimellisuus on kuitenkin Feuerbachille aina sosiaalista. Havainnoidessani todellisuutta aistimellisesti olen riippuvainen muiden vahvistuksesta: näin sen minkä todella näin, enkä esimerkiksi houraillut. Aistimellisessa todellisuussuhteessa en ole koskaan puhdas Minä, vaan olen myös toiselle Minälle aina Sinä. Aistihavainto on aina dialogista tässä mielessä.

Feuerbachin filosofiassa ei pitäisi päästä pois aistimellisesta, kuten spekulatiivinen idealismi oli samaistaessaan ajattelun ja olemisen tehnyt. Pikemminkin filosofian, "yleensäkin tieteen tehtävä ei ole siinä, että päästään pois aistimellisesta ts. todellisista olioista, vaan päästä niihin sisään - ei siinä, että muunnetaan kohteet ajatuksiksi ja kuvitelmiksi, vaan siinä, että tehdään tavalliselle silmälle näkymätön näkyväksi ts. kohteelliseksi" (Feuerbach 1989, 72). Kuvitelma on aina lähempänä yksittäistä subjektia kuin havainto (Anschauung), koska havainnossa, Feuerbachin mukaan, yksittäinen subjekti irrottautuu itsestään. Kuvitelmassa subjekti puolestaan jää oman tajuntansa sisäisyyteen. Havainnossa on aina jotain objektiivista: havaittu vastustaa subjektia. Kun väitämme havainneemme jotain, väitämme aina jotain objektiivista, ts. myös toisille läsnäolevaa.

Havainto kuitenkin aina tapahtuu jossakin. Jos kerran havainto vaatii myös Toisia ollakseen todellista, vaatii se myös tilan ja ajan, missä tämä Toinen sijaitsee. Havainto on aina sosiaalista ja siksi ajallista ja tilallista. Tämän vuoksi tila ja aika "eivät ole pelkkiä ilmenemismuotoja - ne ovat olemusmääreitä, järjenmuotoja, olemisen kuten myös ajattelun lakeja" (Feuerbach 1989, 73). Feuerbachin mukaan olemassaolo (Dasein) onkin ensimmäinen oleminen, "ensimmäinen määrittyneenäoleminen (Bestimmstein)" (ibid.). Havaitseva subjekti on aina jossakin paikassa. "Minä olen tässä - se on ensimmöinen merkki todellisesta, elävästä olennosta. Etusormi näyttää tien olemiseen eimistään" (ibid.). Missä ei ole tilaa, ei Feuerbachin mukaan ole myöskään paikkaa - ja missä ei ole tilaa, ei myöskään ole tilaa Toiselle, Sinälle, joka vahvistaa havaintoni. Paikkamääre onkin Feuerbachin mukaan ensimmäinen järjenmääre, johon kaikki muut määreet viimekädessä kytkeytyvät. "Järki suuntautuu vain tilassa" (ibid.).

Tällaisten epistemologisten ratkaisujen ylle Feuerbach näyttää myös rakentavan uskontokritiikkinsä. Tilan ja paikan määreet ovat määrittäneet ajattelua, niin että uskontojen taivaalle heijastamat kuvajaiset ovat aina heijastuksia ihmisten konkreettisista ja fyysisistä positioista. Valistuksen tehtävä onkin paljastaa ajattelun tilallisuus ja ajallisuus. "Narrit tulevat järkiinsä, kun he sitoutuvat jälleen aikaan ja paikkaan" (ibid.).


Kirjallisuus:

Feuerbach, Ludwig: Tulevaisuuden filosofian periaatteita. Teoksessa Timo Laine (toim.): Tekstejä filosofisen antropologian historiasta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 1989.

Hegelin "totuudesta"

Väitetään, että filosofian keskeisimpiä käsitteitä ja tutkimuskohteita on "järjen" käsite. Tätä ei välttämättä uskoisi kun lukee mitä tahansa keskivertofilosofiaa. Tyhjien fraasien ja käyttökelvottoman muminan tuottaminen tuntuu olevan kaikkea konkreettista todellisuussuhdetta tärkeämpää. Tässä merkinnässä tarkastelemani Hegel ei välttämättä ole hyvä esimerkki siitä filosofiasta, joka itseäni tällä hetkellä viehättää. Hegel on kuitenkin itselleni niin suuri kysymysmerkki, että hänen ajattelunsa vaatii pitkän ja hartaan tutkimuksen, ennen kuin lopullinen tuomio voidaan esittää.

Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan mukaan järjen käytöstä ei ole olemassa vallitsevaa määritelmää. Myöskään Hegelin filosofiasta ei tyhjentävää järjen määritelmää ole löydettävissä. Hegel kun ei ylipäätään mitään määritelmiä käyttämilleen käsitteille näytä antavan. Jotain perustavanlaatuista voidaan kuitenkin Hegelin järjen käsitteestä sanoa: se ei ole normatiivisesti neutraalia, vaan se sisältää aina näkemyksen siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se mikä on hyvää, on aina samalla myös järjellistä.

Järjen käsitteeseen näyttää sisältyvän aina jonkinlainen a priorisuus. Se mikä nähdään järjenmukaisena sisältää a priorisia oletuksia, jotka osoittautuvat mielivaltaisiksi. Kakkuri-Knuuttilan mukaan Hegelin kohdalla idealismilla tarkoitetaankin juuri a priorisiksi osoittautuvien oletusten mielivaltaisuutta. Hegelin järjen käsitteen mahdollinen idealismi kuitenkin vaatii, että teemme selvityksen siitä, millaisesta idealismin muodosta puhumme. Molempiin kyllä sisältyy mielivaltaisia a priorisia oletuksien (tai ainakin mahdollisuus tällaisiin oletuksiin on läsnä molemmissa). Ensimmäinen idealismin muoto kantilaistyyppinen epistemologinen idealismi, joka kiinnittää erityishuomiota tiedon käsitteellisiin, kategoriaalisiin ja muihin tiedon subjektin tajunnassa oleviin esioletuksiin. Nämä esioletukset tekevät tiedon objektista subjektiivisesti määräytyneen. Metafyysisellä idealismilla puolestaan tarkoitetaan sellaista idealismia, joka asettaa todellisuudelle kriteerejä. Metafyysisessä idealismissa aito todellisuus on aina hyvä tai vastaa tiedostuskyvyn rakenteita. Kakkuri-Knuuttilan mukaan Hegelin filosofiassa nämä kaksi idealismin muotoa kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Kantista poiketen Hegel ei kiellä mahdollisuutta saavuttaa tietoa olioista sinänsä, sillä mitä järjellisiin subjekteihin, so. ihmisiin, tulee, hyväksyy Hegel myös epistemologisen realismin.

Tiedon subjekti on Hegelille absoluuttinen tai kollektiivinen subjekti, joka aina tavalla tai toisella sisältyy tiedon kohteeseen. Kollektiivisen subjektin kohdalla tämä pätee aina silloin kun on kyse ihmisestä, absoluuttisen subjektin kohdalla myös silloin kun kyse on luonnosta.

Tiedon subjekti, joka tarkoittaa siis ihmistä (laajassa mielessä), on historiallinen olento, jolloin myös tiedon on oltava historiallista. Hegel ajatteleekin totuuden olevan historiallista. Totuudella on myös Hegelillä järjestelmäluonne. Tämän ajatuksen taustalla on kaksi totuuden käsitteen merkitystä, jotka ilmenevät jo sanan arkikäytöstä. Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila käyttää esimerkkeinä kahta propositiota: "tämä ruusu on punainen" ja "Matti on tosi ystävä". Ensimmäinen väitelause ilmaisee helposti todennettavissa olevan tosiseikan: riittää kun katsomme, onko ruusu punainen vai ei. Tällöin totuudella tarkoitetaankin proposition ja todellisuuden keskinäistä vastaavuutta - lyhyesti: korrespondenssia. Jälkimmäisessä tapauksessa kysymys ei ole väitteen korrespondenssista todellisuuden kanssa vaan pikemminkin kyse on itse todellisuudesta. Matin "tosi ystävyys" tarkoittaa sitä, että Matti on hyvä ystävä, vastakohtana huonolle ystävälle.

Hegelillä nämä kaksi totuuden merkitystä esiintyvät hänen teoksessaan Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften. Ensimmäinen totuuden merkitys tarkoittaa Hegelille mielteen ja kohteen välistä vastaavuutta: "Meillä on täten edellytyksenä esine (Gegenstand), jonka mukainen sitä koskevan mielteen (Vorstellung von ihm) tulisi olla". Totuus-sanan jälkimmäinen merkitys on Hegelille totuuden "filosofinen" merkitys. Esimerkkinä Hegel mainitseekin hyvän ystävän, jonka toimintapa ystävänä on ystävyyden käsitteen mukainen. Ystävyyden käsite näyttää sisältävän Hegelille kriteerin, jonka avulla arvioida ystävien "totuutta".

Aluksi näyttää siltä, että Hegel ei lopultakaan pidä totuuden korrespondenssiteorian mukaista totuuden käsitettä lainkaan totuutena. Kuitenkin lähempi tarkastelu osoittaa tämän reaktion virheelliseksi. Hegelin kritiikin kohteena ei ole niinkään tiedon ja todellisuuden vastaavuuden ajatus, vaan sen eräs erityismuoto: empiristinen naiivi realismi. Hegel puhuukin "ruusu on punainen"-tyyppisten väitteiden totuudesta mieluummin "oikeellisuutena" (richtig) kuin totuutena. Havainnot ovat oikeellisia rajoitetussa, so. äärellisen mielteen ja ajattelun piirissä. Oikeellisuutta voitaisiin nähdäkseni kutsua nykykielellä faktaksi, joka aivan oikein pitää erottaa totuuden käsitteestä. Tällaisia "totuuksia" voidaan kutsua myös kvalitatiivisiksi arvostelmiksi, jotka näyttävätkin vastaavan empiristien käsitystä tiedon varmasta perustasta.

Kvalitatiivisen arvostelman epätotuus on kuitenkin siinä, että arvostelman sisältö ja muoto eivät vastaan toisiaan. Tällä voidaan ymmärtää seuraavaa: arvostelmassa "ruusu on punainen" olla-verbi ilmaisee sen, että subjekti ja predikaatti vastaavat toisiaan. Näin ei kuitenkaan Hegelin mukaan oikeastaan ole. Ruusu ei ole pelkästään punainen vaan sillä on koko joukko muitakin ominaisuuksia; esim. tuoksu ja muoto, jotka eivät sisälly määreseen (predikaattiin) "punainen". Toisaalta "punaisuus" ei ole vain tämän subjektin predikaatti, vaan on olemassa myös koko joukko muita punaisia olioita. "Ruusu on punainen" ei ole tosi siksi, että se kuvaa kohdettaan epätäydellisesti ja puutteellisesti. Hegel päättelee tämänkaltaisen arvostelman epätotuuden siksi, että hänen ajattelunsa taustalla on tietty a priorinen oletus: havaittava todellisuus on epätosi koska se ei vastaa ajattelun luonnetta.

Tässä tuleekin esille Hegelin idealismin epistemologinen puoli: arvostelmalla on ominaisuutensa, jotka ovat peräisin tajuntamme ominaisrakenteesta. Toisaalta tässä näemme myös Hegelin metafyysisen idealismin: koska arvostelman a prioriset ominaisuudet estävät meitä ilmaisemasta todellisuuden erästä puolta täysin oikein, on tämä todellisuuden alue epätosi. Hegel vaatiikin, että todellisuuden, jotta se olisi aitoa, totta todellisuutta - on vastattava ajattelun rakennetta.

Tosi todellisuus on siis Hegelille jotain muuta kuin tosiasiallinen, oikeellinen havainto. Todet asiat (erotuksena tosiasioista) vastaavat ajattelun rakennetta, minkä vuoksi ne ovat myös tajunnan täydellisesti tavoitettavissa. Korrespondenssia ei kielletä, vaan korrespondenssi määritellään uudelleen identiteetiksi. Filosofinen totuus on tosi sisältö siinä mielessä, että se on täydellisesti ilmaistavissa sopivassa tiedon muodossa. Totuus on Hegelille olion vastaavuuttaa itsensä, so. käsitteensä kanssa. Jos ajattelu ja oleminen ovat identtiset on olion totuus oltava kätkettynä sen käsitteeseen. Tästä Hegelin totuuskäsitys saa normatiivisen vibansa. Esim. tosi valtio vastaa valtion käsitettä, tosi taideteos taideteoksen käsitettä.

perjantai 20. elokuuta 2010

Henkiset kyvyt ja älykkyys

Edellinen postaukseni funktio oli lähinnä toimia muistiinpanona lähestyvää psykologian tenttiäni varten. Samaa tehtävää suorittaa tämäkin postaus. Blogi on pedagoginen kone.

Henkisiä kykyjä mittaavat testit sisältävät soveltuvuuskokeita (jotka on suunniteltu ennustamaan mitä henkilö voi suorittaa harjoituksen avulla) ja suorituskokeita (jotka mittaavat saavutettuja taitoja ja jotka indikoivat sitä, mitä yksilö voi tehdä testihetkellä). Molemmat testit sisältävät samantyyppisiä asioita, mutta ne eroavat tarkoitustensa suhteen, sekä siinä, kuinka paljon edeltävää kokemusta ne olettavat. Jotkin henkisiä kykyjä testaavat testit mittaavat joitain hyvin erityisiä kykyjä; toiset testit puolestaan kattavat koko joukon erilaisia kykyjä.

Ollakseen hyödyllisiä testien on täytettävä tietyt vaatimukset. Reliabiliteetiltään oikeaoppiset testit tuottavat testituloksia, jotka ovat yhdenmukaisia eri aikoina. Mikäli testit validiteetti on kunnossa, mittaa se juuri sitä ominaisuutta, mitä oli tarkoitettukin mitattavaksi - so. kuinka hyvin se ennustaa hyväksyttävän kriteerin mukaan. Yhdenmukaiset testimenetelmät ovat välttämättömiä testin reliabiliteetille ja validiteetille.

Ensimmäiset onnistuneet älykkyystestit kehitti ranskalainen Alfred Binet, joka ehdotti käsitettä henkinen ikä. Välkyn lapsen henkinen ikä on hänen kronologista ikäänsä edellä; hitaamman lapsen henkinen ikä on jäljessä hänen kronologista ikäänsä. Binet's skaalojen tarkistettu versio (Stanford-Binet-skaalat) antaa älykkyysosamäärän (ÄO) henkisen kehityksen indeksiksi. ÄO ilmaiseen älykkyyden henkisen iän ja kronologisen iän suhteen.

Kaksi laajasti käytettyä henkisiä kykyjä mittaavaa testiä, Wechsler Adult Intelligence Scale (WAIS) ja Wechsler Intelligence Scale for Children (WISC), ovat molemmat verbaalisuutta ja suorituskykyä mittaavia skaaloja, niin että erillinen informaatio voidaan onnistutaan yhdistämään jompaan kumpaan kykyyn. Stanford-Binet- ja Wechsler-skaalat ovat yksilöllisiä testejä, jotka tehdään yksittäiselle henkilölle erikoistuneen testaajan toimesta. Ryhmien kykyä mittaavat testit voidaan tehdä suurelle joukolla ihmisiä samalla kertaa.

Testien tulokset korreloivat suuresti sen kanssa mitä ajattelemme "välkkyydeksi" ja akateemisen suorituskyvyn mitaksi. Mutta ne eivät mittaa motivaatiota, johtajuutta tai muita menestykselle tärkeitä ominaisuuksia.

Sekä Binet ja Wechsler olettivat että älykkyys on järkeilyn yleinen kapasiteetti. Spearman ehdotti yleisfaktoria (g) sekä erityiskykyjä (s), jotka voitaisiin identifioida faktorianalyysin metodilla. Thurstone käytti faktorianalyysia löytääkseen seitsemän ensisijaista henkistä kykyä, joiden hän ajatteli olevan älykkyyden peruselementtejä. Hänen testinsä erilaiset muunnelmat ovat yhä yleisessä käytössä, mutta niiden ennustava voima ei ole sen suurempi kuin niiden testien, jotka mittaavat yleistä älykkyyttä, kuten Wechsler-skaalat. Faktorianalyysi tulee olemaan jatkossakin testidatan analysoinnissa merkittävä metodi; tätä lähestymistapaa älykkyyteen onkin kutsuttu faktoriaaliseksi lähestymistavaksi.

Faktoriaaliselle lähestymistavalle vaihtoehtoinen perspektiivi älykkyyteen on informaation prosessoimista korostava lähestymistapa. Sen perusidea on yrittää ymmärtää älyllistä käyttäytymistä ongelmanratkonnassa käyttämiemme kognitiivisten prosessien näkökulmasta. Informaation prosessoinnin näkökulma on tuottanut yksityiskohtaisia analyyseja älyllisiin tehtäviin liittyvistä mentaalisista prosesseista. Faktoriperustainen lähestymistapa ja informaation prosessointia korostava lähestymistapa tarjoaa komplementaarisia tulkintoja älykkyystesteissä havaitusta suorituskyvystä, mutta niiden molempien puute on siinä, ettei niiden ole todettu olevan tehokkaita praktisen älykkyyden tulkinnassa.

Tutkimukset, jotka keskittyvät yksilöiden ÄO:n ja geneettisen variaation väliseen suhteeseen, kertovat, että periytyvyydellä on suuri rooli älykkyydessä. Kuitenkin sellaiset ympäristölliset tekijät, kuten koulutus, ravinto, älyllinen stimulaatio ja kodin emotionaalinen ilmasto voivat korottaa tai alentaa ÄO:ta.

Huolimatta niiden rajoitteista, henkisiä kykyjä mittaavat testit ovat yhä kaikkein objektiivisin tarjolla oleva metodi yksilöllisten kykyjen tutkimisessa. Testituloksia on kuitenkin tarkasteltava yhdessä muun informaation kanssa.

torstai 19. elokuuta 2010

Ajattelu, käsite ja kieli

Käsitteet ovat filosofiassa olennaisia, mutta joskus pelkkä filosofointi käsitteistä ei ole hedelmällistä vaan tarvitaan myös tietoa siitä, kuinka käsitteet todella käyttäytyvät ihmisen psykologiassa. Seuraavassa tarjoilen yhteenvetoa kognitiivisen psykologian käsitteen käsitteestä. Muistiinpanot pohjautuvat Rita L. Atkinsonin, Richard G. Atkinsonin, Edward E. Smithin ja Daryl J. Bemin kirjaan Introduction to psychology (11. painos, 1993).

Inhimillinen ajattelu ottaa toiminnassaan useita eri muotoja, joissa se ilmenee. Kolme keskeisintä ajattelumoodia ovat propositionaalinen, kuvallinen ja motorinen ajattelumoodi. Proposition keskeisiin osasiin kuuluu käsite, joukko ominaisuuksia, jotka assosioimme johonkin luokkaan. Käsitteistä rakentuu kognitiivinen taloutemme niiden antaessa koodata mitä erilaisimpia objekteja saman käsitteen instansseiksi. Käsitteet myös sallivat meidän ennustaa sellaista informaatiota, jotka ei ole välittömästi havaittavissa.

Käsite sisältää toisaalta prototyypin ja toisaalta ytimen. Prototyypillä ymmärretään tässä niitä ominaisuuksia, jotka toimivat käsitteen kannalta parhaina esimerkkeinä. Ytimellä puolestaan tarkoitetaan objektin niitä ominaisuuksia, jotka ovat kaikkein olennaisimpia ollakseen käsitteen alaan kuuluva objekti. Ydinominaisuuksilla on suuri rooli klassisten käsitteiden, kuten "poikamies", tapauksessa. Prototyyppiset ominaisuudet puolestaan ovat keskeisiä sellaisissa hämärissä käsitteissä kuten "lintu". Toisinaan käsitteet on organisoitu hierkarkkiseen järjestykseen, jolloin hierkarkian jokin taso on perustaso tai muihin tasoihin nähden preferoidumpi.

Lapset oppivat käsitteiden prototyypit yleensä eksemplaarisen strategian avulla. Tämä tekniikka perustuu siihen, että havaittu uusi esine luokitellaan käsitteen instanssiksi mikäli se on tarpeeksi samankaltainen käsitteen tunnetun eksemplaarin kanssa. Kun lapset kasvavat, heille kehittyy uusi strategia, hypoteesin testaaminen, käsitteiden oppimiseen. Lisäksi ihmiset käyttävät oppiakseen käsitteitä nk. alhaalta ylös -strategioita, joissa he käyttävät aiempaa tietoaan yhdessä käsitteen tunnettujen instanssien kanssa määrittääkseen käsitteen ominaisuudet.

Ihmiset organisoivat järkeillessään propositionsa argumenteiksi. Jotkin argumentit ovat deduktiivisesti päteviä: on mahdotonta että konkluusio olisi väärä mikäli argumentin premissit pitäisivät paikkaansa. Kun deduktiivista argumenttia arvioidaan ihmiset yrittävät todistaa että heidän argumenttinsa konkluusio seuraa heidän esittämistään premisseistä. Tässä he käyttävät apunaan loogisia sääntöjä. Toisinaan kuitenkin ihmiset käyttävät argumenteissaan heuristiikkaa, nyrkkisääntöjä, jotka operoivat pikemminkin käsitteen sisällöillä kuin sen loogisella muodolla.

Deduktiivisten argumenttien lisäksi ihmiset käyttävät argumentteja, jotka ovat induktiivisesti vahvoja: on epätodennäköistä että argumentin konkluusio on väärä mikäli sen premissit ovat tosia. Tuottaessaan ja arvioidessaan argumentteja ihmiset usein sivuuttavat todennäköisyysteorian periaatteet ja tukeutuvat mieluummin heuristiikkaan, joka keskittyy samankaltaisuuteen tai kausaalisuuteen. Ihmiset voivat esimerkiksi arvioida todennäköisyyden sille, että jokin objekti kuuluu johonkin kategoriaan, määrittämällä objektin samankaltaisuuden kategorian prototyypin kanssa. Ihmiset voivat myös arvioida todennäköisyyden sille, että jollakin kategorian jäsenellä on jokin tietty ominaisuus määrittämällä jäsenen samankaltaisuus niiden muiden jäsenien kanssa, joilta sama ominaisuus löytyy.

Kieli, ensisijainen keinomme ajatusten kommunikoimiseen, on strukturoitunut kolmelle tasolla. Korkeimmalla tasolla ovat lauseyksiköt, mukaan lukien fraasit jotka voidaan rinnastaa propositioiden yksiköihin. Seuraava taso koskee sanoja ja sanojen osia, jotka kantavat merkityksiä. Alimmalla tasolla lepäävät puheäänet. Lauseen fraasit ovat rakentuneet sanoista (ja sanojen osista), kun taas sanat itsessään ovat rakentuneet puheäänistä.

Kielellä on kaksi keskeistä aspektia, jotka on hyvä pitää mielessä. Ensimmäinen koskee ns. foneemia, jolla tarkoitetaan puheäänteiden kategoriaa. Jokaisella kielellä on omat foneeminsa ja sääntönsä siitä, miten foneemeja yhdistelemällä saadaan aikaiseksi sanoja. Morfeemilla, kielen toisella keskeisellä aspektilla, tarkoitetaan pienintä merkitystä kantavaa yksikköä. Useimmat morfeemit ovat sanoja: toiset ovat etuliitteitä ja suffikseja, joita on yhdistetty sanoihin. Kielellä on myös lauseopillisia sääntöjä sanojen yhdistämiseksi fraaseiksi ja fraasien yhdistämiseksi lauseiksi. Lauseen ymmärtäminen ei vaadi ainoastaan foneemien analysoimista, morfeemeja ja fraaseja, vaan se vaatii myös käyttökontekstin ja puhujan intention ymmärtämistä.

Kielen kehittyminen ilmenee kolmella tasolla. Lapsi tulee maailmaan valmiina oppimaan foneemeja, mutta hän tarvitsee muutamia vuosia oppiakseen säännöt, joiden avulla yhdistellä foneemeja. Kun lapset alkavat puhua, he oppivat sanoja, jotka nimeävät tuttuja käsitteitä. Jos he haluavat kommunikoida käsitteen, joka on vielä nimeämätön, he saattavat käyttää naapurikäsitteen nimeä huolimattomasti (esimerkiksi he käyttävät "hauva" nimeä kissoihin ja lehmiin). Oppiessaan tuottamaan lauseita, lapset aloittavat yhden sanan lausahduksilla ja kehittyvät siitä kahden sanan sähkemäisiin. Vasta viimeisenä lapset oppivat laatimaan verbejä ja substantiiveja sisältäviä fraaseja.

Lapset oppivat sanat ainakin osittain testaamalla hypoteeseja. Lasten hypoteesit näyttävät olevan muutamien operatiivisten periaatteiden ohjaamia. Ne herättävät lapsen huomion lausahdusten kriittisiin piirteisiin - kuten sanapäätteisiin. Myötäsyntyiset tekijät vaikuttava myös kielen hankkimiseen. Ihmisten myötäsyntyinen tieto kielestä näyttää olevan hyvin rikas, kuten se fakta, että kaikki lapset käyvät lävitse samat vaiheet kielen omaksumisessa, näyttäisi todistavan. Kuten muutkin myötäsyntyiset käyttäytymistavat, myös jotkin kielelliset kyvyt opitaan kriittisten jaksojen aikana. On kiistanalaista, ovatko myötäsyntyiset kykymme kielen oppimiseen lajimme erityispiirteitä vai eivät. Monet tutkimukset kuitenkin näyttäisivät osoittavan sitä että simpanssit ja gorillat voivat oppia merkkejä, jotka ovat ekvivalentteja ihmisten käyttämiin sanoihin nähden, mutta että niillä olisi vaikeuksia oppia yhdistämään näitä merkkejä systemaattisella tavalla niin kuin ihmiset tekevät.

Kaikkia ajatuksia ei suinkaan esitetä propositionaalisessa muodossa, vaan jotkin ajatukset ovat manifestoituneet visuaalisina kuvina. Tällaiset kuvat sisältävät jonkinlaisen visuaalisen yksityiskohdan, joka on löydetty havainnosta. Nämä kuvat saattavat vaikuttaa hyvin paljon samankaltaiselta kuin havainnot, koska ne ovat samojen aivoalueiden välittämiä. Tämän vuoksi aivovauriot voivat aiheuttaa tiettyä havaintoon liittyviä ongelmia. Aivoskannaustekniikoihin perustuvat kokeet viittaavat myös siihen, että tietyt kuvallisiin seikkoihin erikoistuneet aivoalueet ovat samoja, jotka liittyvät myös havaintoon liittyviin tehtäviin.

Ongelmanratkonta vaatii päämäärään purkamista välitavoitteisiin, jotka on helpompi saavuttaa. Tällaiseen purkamiseen tarvittaviin strategioihin sisältyvät nykyisen tilanteen ja päämäärän välisten erojen vähentäminen; välineet-päämäärät analyysi (tärkeimpien nykyisen tilan ja päämäärän välisen eron aiheuttajien eliminointi); ja taaksepäin työskentely. Jotkin ongelmat on helpompi ratkaista käyttämällä propositionaalisia representaatioita; muihin ongelmiin visuaaliset representaatiot toimivat parhaiten.

Ongelmanratkonnan ekspertit eroavat noviiseista neljällä tavalla: 1) heillä on käytössään enemmän representaatioita; 2) he esittävät ongelmat ratkaisuperiaatteiden pikemminkin kuin pintaominaisuuksien avulla; 3) he muodostavat suunnitelman ennen toimimista; ja 4) he ovat taipuvaisia järkeilemään ennakoivasti pikemminkin kuin työskentelemään taaksepäin. Ongelmanratkonnan tutkimiseen käyttökelpoisin metodi on tietokonesimulaatio, jossa yritetään kirjoittaa tietokoneohjelma, joka ratkaisee ongelmat samalla tavalla kuin ihmiset. Tämä metodi edellyttää, että me olemme täsmällisiä ongelmanratkontaan liittyvän tiedon kanssa.

Lopuksi

Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli laittaa ylös joitain psykologiatieteen parissa tehdyn tutkimuksen peruspointteja, joille saattaa jatkossa löytyä käyttöä ajattelussani. Teksti on viimeistelemätön - niin kuin sen pitääkin olla. Blogi on minulle muistin tuki, reflektiopinta, joka heijastaa ajatusprosessia. Blogin tarkoitus ei ole kertoa totuuksia. Se voi ainoastaan merkata takautuvasti ajattelun tiellä kuljetun reitin.