torstai 19. toukokuuta 2011

Postmoderni ja luokka

Postmodernin ajattelun perusongelma koski sitä, kuinka sivilisaatio on tullut loppuunsa, kuinka se on kuluttanut loppuunsa kaikki luovat potentiaalinsa. Hegeliläisittäin sanottuna Henki oli täydellistynyt ja negatiivisuus lopullisesti ylitetty (ks. Kojeve 2007). Kaikki Hengen sisäiset ristiriidat oli ylitetty ja maailmanhistorian arvoitus ratkennut (Fukyama 1992). Oliko tässä kaikki? Tässäkö se oli? Ranskalaisen antisosiologi Jean Baudrillard oli sitä mieltä, että postmoderni yhteiskunta elää orgioiden jälkeistä aikaa, jolloin transgression mahdollisuutta ei enää ole (Aro 1994, 60-62). Postmoderni yhteiskunta on toteutunut utopia (vrt. Baudrillard 1991). Jos modernisuuden periaate oli jatkuvassa kyvyssä tuhota esimodernit hierarkiset rakenteet, kyvyssä jatkuvasti ylittää annetut rajat (ks. esim. Marx & Engels 1970, 96). Gilles Deleuze'tä ja Felix Guattaria (2007) mukaillen voimme sanoa kapitalismilla olevan kyky jatkuvasti deterritorialisoida aineen virtoja. Georges Bataillen ajattelussa transgressio liittyi ennen muuta pyhän kokemukseen. Pyhät esineet olivat sellaisia, joiden status yhteisösssä oli merkitty kielloin. Näitä esineitä sai kosketella vain tietyillä, rituaalien määräämillä tavoilla. Trangression mahdollisuus perustuu Bataillen mukaan kykyyn rikkoa näitä kieltoja. Jollei pyhiin esineisiin liittyviä kieltoja milloinkaan rikota, ei niihin liittyvää pyhyyden määrettäkään voida rikkoa. Pyhä on olemassa vain kiellon kautta.


Taiteessa transgressio näkyy avant-gardena, jatkuvana taiteen määritelmän kyseenalaistamisena ja uusien taidemuotojen luomisena. Dadan ja surrealismin kaltaiset taidesuuntaukset kyseenalalistivat taiteen mielekkyyden ja merkityksen ylipäätään. Tällaisten liikkeiden aika on kuitenkin ohi. Taiteen kyky hätkähdyttää ja rikkoa rajoja on yhä harvinaisempaa. Kansainvälisten Situationistien toiminta oli tässä mielessä paradigmaattista. Kyllästyttyään pelkkään taiteen piirissä tapahtuvaan transgressioon, pyrkivät Situationistit lakkauttamaan taiteen toteuttamalla se. Kuten Guy Debord teoksessaan Spektaakkelin yhteiskunta (2005, 162) hienosti tiivisti: avantgarde ei enää taiteessa ole mahdollista, ”[s]en avantgardea on sen oma katoaminen”. Situationistien pyrkimyksenä oli toteuttaa taiteeseen kätketty utooppinen lupaus onnesta osaksi arkipäiväistä, tässä-ja-nyt tapahtuvaa elämää. Situaatioiden konstruoiminen merkitsi erästä immanentin utopian muotoa1 (Pyhtilä 2001, 61).


Politiikassa postmoderni merkitsi fukuyamalaisittain (tai tarkemmin: kojévelaisittain) ideologisten kamppailujen loppua. Tilalle tuli paitsi teknokraattinen reaalipolitiikka, niin myös rotua, seksuaalisuutta ja muita identiteettikategorioita korostava politiikka. Luokkaristiriidoista ja sosialismista puhuminen lakkasi. Reaalipolitiikan kapitalistista, omistavaa luokkaa tukeva funktio on ilmeinen, mutta vasemmistolaisten pieneksi yllätykseksi myös identiteettipolitiikka on ollut omiaan pönkittämään ideologisesti porvarillista valtaa. Naomi Kleinin mukaan esimerkiksi yliopiston brändääminen ja kaupallistaminen Yhdysvalloissa jäi monilta vasemmistolaisilta intellektuelleilta huomaamatta väärien teoreettisten oletusten vuoksi. Hänen mukaansa ”melko monet niistä vakinaista virkaa hoitavista radikaaleista, joiden kaiketi olisi paraikaa pitänyt turmella nuorisoa sosialistisilla aatteillaan, arkartelivatkin sen postmodernin havaintonsa parissa, jonka mukaan totuus on vain yksi ajatusrakennelma muiden joukossa. Tämän havainnon vuoksi usea heistä piti älyllisesti kyseenalaisen osallistua sellaiseen poliittiseen kiistaan, joka olisi korottanut yhden (siis julkisen) koulutusmallin toisen (yritysvetoisen) mallin yläpuolelle” (Klein 2001, 164-165). Voidaan myös ajatella 1960-luvun opiskelijaliikkeen ja sitä seuranneen postmodernin käänteen vaikutus työväenliikkeeseen (ja siten myös laajemmin kapitalisminvastaiseen vastarintaan) oli negatiivinen. Yksilöä korostava opiskelijaliike ja myöhemmin postmoderni identiteettipolitiikka olivat omiaan rikkomaan työväenliikkeen yhtenäisyyttä ja siten antamaan tilaa uusliberalistiselle yksilöä ja hänen vapauksiaan korostavalle ideologialle (vrt. Harvey 2008, 71-72). Oli suuri virhe vasemmitolta luopua kaikki identiteettikategoriat lävistävästä objektiivisen luokkaposition ajatuksesta. Yksilöllisyyttä ja identiteettien (sukupuoli, seksuaalisuus, rotu, uskonto, jne.) moninaisuutta tulee kunnioittaa ja edistää, mutta samalla on tajuttava se, että tällaiselle politiikalle ei saa antaa ylivaltaa. Painopisteen tulee olla puheessa yhteiskuntaluokista sekä niiden välisistä valtasuhteista ja ristiriidoista.


Yhteiskuntaluokan, sekä erityisesti ”työväenluokan”, käsitteellinen sisältö on määriteltävä kuitenkin uudelleen. Tämän päivän kapitalismissa keskeisessä asemassa ei ole niinkään perinteinen proletariaatti, vaan epävarmaa ja katkonaista elämää elävä prekariaatti. Prekariaattia määrittää kokemus epävarmasta elämästä ja jatkuvasta ajallisesta köyhyydestä. Vaikka prekaarilta työntekijältä vaaditaankin yksilöllisyyttä ja luovuutta, yhdistää kaikki prekaareja se, että heidän elämänsä ja tuotantonsa on luokka- siis riistosuhteen alainen. Richard Gunnin (2009) mukaan marxilaisessa luokkakäsityksessä on olennaista se, ettei se ole sosiologinen kategoria vaan tietynlainen yhteiskunnallinen suhde. Tarkemmin luokkasuhteessa olennaista on työn ja pääoman välinen suhde. Luokkasuhde lävistää jokaisen yksilön nimenomaan työtekevänä yksilönä, jolloin luokkien väliset erot eivät välttämättä ole ollenkaan sosiologisten kategorioiden tavoin yksiselitteisiä ja tarkkarajaisia. Gunnilainen luokkakäsitys näyttääkin sopivan hyvin prekariaatin työväenluokan teoretisointiin. Marxilainen menetelmä ei usko jähmettyneisiin, lopullisesti määriteltyihin käsittesiin, vaan marxilainen ajattelu lähtee siitä, että jokainen käsite tulee määritellä jatkuvasti uudelleen todellisuuden muuttuessa. Näin täytyy tehdä myös ”luokan” käsitteelle.


Prekariaatin kokemus työelämästä osoittaa ettei ristiriitojen aika ole ohi. Luokkapolitiikka voidaan käsitteellistää uudelleen väheksymättä identiteettipolitiikan saavutuksia. Työväenluokka ei ole kadonnut, palkkatyö ei ole kadonnut eikä tällöin riistokaan ole kadonnut. Haluan korostaa sitä, ettei identiteetti- ja luokkapolitiikkaa tulee nähdä komplementäärisinä, ei toisiaan poissulkevinan näkökulmina. Ongelmaksi identiteettipolitiikka muodostuu vain silloin kun se tulee ainoaksi tavaksi hahmottaa yhteiskunnallisia kamppailuja. Tällaiseen ongelmalliseen tilanteeseen tietyssä mielessä jouduttiinkin 1990-luvulle tultaessa kun marxilaisuus näyttäytyi Neuvostoliiton romahtaessa epäuskottavana yhteiskuntatieteen paradigmana. Historian loppu merkitsi kaikkien vastakkainasettelujen sivuuttamista. Vasemmisto siirtyi ns. post-poliittiseen vaiheeseensa, jonka tunnusomaisena piirteenä oli kaiken ideologisen hylkääminen ”toimivien ajatusten” nimissä (ks. esim. Zizek 2009, 20). Teknokraattinen ”yhteisten” asioiden hoito oli tullut ideologisten kamppailujen tilalle.


Tänä päivänä kuitenkin luokkapolitiikalle on jälleen tilausta. Käytävät kamppailut eivät ehkä pelkisty eskatologiseen ”viimeiseen taistoon”, mutta kokonaan uudenlaista joukkovoimaa luokkapoliittinen teoretisointi voi tukea.



Viitteet:


1. Ns. immanentista utopiasta ks. Deleuze & Guattari 1993, 105 & Deleuze 2005, 132. Vrt. myös Bey 2009.

tiistai 17. toukokuuta 2011

“A Society is possible in the last analysis because the individuals in it carry around in their heads some sort of picture of that society. Our society, however, in this period of minute division of labour, of extreme heterogeneity and profound conflict of interests, has become to a pass where these pictures are blurred and incongrous. Hence we no longer perceive the same things as real, and coincident with our vanishing sense of a common reality we are losing our common medium for expressing and communicating our ...experiences.”

- Louis Wirth, "Preface" teoksessa Karl Mannheim, "Ideology and Utopia" -

torstai 5. toukokuuta 2011