tiistai 18. heinäkuuta 2017

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Otteita Lucas Misserin artikkelista "Evantropia and Dysantropia: A Possible New Stage in the History of Utopias"

"Utopia can be understood originally as a place that does not exist and as a good place at the same time; in other words, he latter meaning allows to consider it as the fictional idea of a good society. These utopian images are important because they play the role of normative models to judge factual societies and provide blueprints for their replacements, although these models should be flexible and modifiable in order to avoid totalitarianism (Sargent 1994: 24). In consequence of the ambiguity between a dreamed society and its non-existence, More left a problematic legacy to utopian thought from the very coinage of the term. Are utopias by definition possible or impossible? Here comes the distinction I want to stress: utopias can be considered either as a fictional image of a society or a method of thinking through social challenges. Both ways of considering utopias—as image or as method—share common traits. The most crucial seems to be that an imagined or evaluated aspect is a conception of a good or at least a just society. For this reason utopias are not the same as myths or other fictions such as robinsonades, fantastic or fairy tales. The utopia of More is an image of a better society; it is set in a still unknown continent—the Americas. For some scholars, it is not possible to interpret More as aiming towards future utopian projects because he was considering the utopia in relation to his contemporaneity (Heller 1980: 7). Also, there is an interpretation called “the Roman Catholic interpretation” of Raymond W. Chambers—a scholar and biographer of More. This interpretation explains that the possible objective of More was to use the mirroring feature of his utopian image to show his contemporaries how shameful it could be to find happy austere pagans living in better conditions than Christians (Elliot 1963: 317)."

"The social counter-image that More depicted in his little book is not perennial, even when some of the social criticisms are still valid. This is because there are some ideas that are hard to be supported nowadays, for instance: the slavery of the prisoners and the practice of marking their ears and forehead, and even some of less shocking suggestions could face strong opposition, such as the case of garment uniformity. In twentieth-century dystopias such as Aldous Huxley’s Brave New World, the homogeneity and stability—which are positive values for Thomas More—are described as the opposite ones: disvalues or dangerous values. As a useful convention the followers of the literary approach to utopia distinguish between “eutopia” (the depiction of the good possible society) and “dystopia” (a negative counterpart of utopia). But they still consider both as utopias in general (Trousson 1995; Comparato 2006), since the critical function remains the same, i.e. mirroring the real societies in a critical way. "

"After that distinction some sociologists and philosophers started to think of the concept not only as the counter-image but also as a way of thinking: the idea of utopian thought. Utopian thought changes its images according to the real needs the utopian thinkers find in their contemporaneity. In answer to my question asked at the beginning of this section—yes, utopian images are possible and in many cases become real communities; however, as soon as one realises that they are utopias, they will stop being ones."

"Nevertheless, this is not the end of utopian thought as some might believe (Marcuse 1986: 7). In new social conditions, new needs appear and the imagination starts to work in order to fulfil these needs and criticise the failures of the fulfilled utopia by imagining a new improved one."


"In the twentieth century—and thanks to the critical influence of Wells but overall because of the World Wars—utopian imagination exaggerated its pessimistic side. Dystopias proliferated, warning us how badly humans were doing and which social institutions needed to be changed. Utopian thought was linked to Marxism and criticised as a heresy (Molnar 1970: 7) and a mean to tyranny and violence (Popper 1967: 429). Nonetheless, the criticism was misguided insofar as critics commonly mistook utopian image for utopian method (Levitas 2010: 530). Utopian images expire with the progress of time, but the utopian method remains a useful tool to criticise our societies. Criticism needs a normative ideal dimension to compare the actual needs and errors with our possible solutions and actions. The danger does not lie in creating utopias, but in ceasing to create them"

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Utopia: neljä näkökulmaa

 Vaikka itse ilmiö, täydellisten yhteiskuntien pohtiminen ja kuvitteleminen, voikin olla merkittävästi vanhempi, itse termi "utopia" otti käyttöön vasta Thomas More vuonna 1516 ilmestyneessä samannimisessä kirjassa. Termillä on sen kehittämisestä asti ollut kaksoismerkitys. Toinen sen merkityksistä viittaa eu-topiaan, siis "onnelliseen paikkaan". Termin toinen merkitys puolestaan viittaa ou-topokseen, "ei-paikkaan", "paikkaan jota ei ole". Thomas More ja hänen ystävänsä Erasmus Rotterdamilainen olivat aluksi viitanneet Moren kirjoittamaan Utopia -teokseen nimellä "Nusquama". Tällä termillä on juurensa latinan kielessä ja se tarkoittaa kirjaimellisesti ottaen "ei-missään". More kuitenkin myöhemmin antautui neologismin hengelle ja muutti termin tutumpaan "utopia" -muotoon. Hän yhdisti kreikan kielen latinaksi litteroidun ou -etuliitteen (latinaksi "u") kreikan kielen paikkaa tai aluetta merkitsevään sanaan topos. Ääneen lausuttuna ou-topos kuitenkin kuulostaa tismalleen samalta kuin eu-topos, jossa etuliite eu konnotoi kreikan kielessä kaikkeen hyvään aina ideaalisesta menestyvään ja täydelliseen. (Manuel & Manuel 1979, 1.)

Tämä utopian käsitteen perusmerkitys on kuitenkin omiaan aiheuttamaan sekaannuksia ja typistämään termin merkityksen pelkästään mahdottomaksi fantasiaksi. Arkikielisessä puheessahan utopialla on hyvään mutta olemassaolemattomaan ja siksi mahdottomaan yhteiskuntaan viittaava merkitys. Tämä arkikielinen merkitys valuu usein tieteellisempäänkin kieleen ja siksi käsitteen tutkiminen saattaa vaikuttaa turhalta. Tämä merkitys myös helposti mitätöi paremmasta yhteiskunnasta käytävän spekulatiivisen puheen epäkäytännölliseksi haaveiluksi ja tehdä utopistista pelkän hyvää tarkoittavan uneksijan. [1]

Toisaalta utopian käsitteen arkikielinen merkitys ja siihen sisältyvä utopioiden torjunta voi saada myös vihamielisiä sävyjä. Tällöin utopia nähdään erittäin vaarallisena tienä totalitarismiin. Tällaista positiota voidaan kutsua "antiutopistiseksi", utopian vastaiseksi. Position kuuluisimpina puhemiehinä voidaan pitää Karl Popperin, Friedrich Hayekin, George Katebin ja Isaiah Berlinin kaltaisia filosofeja. Arkikielinen, antiutopistinen utopian käsite ei kuitenkaan missään nimessä tyhjennä utopiaan 500 vuoden aikana kiinnittyneitä merkityksiä. Ruth Levitasin mukaan tyypillisesti utopiatutkimuksessa voidaan törmätä kolmeen utopioihin kohdistuvaan näkökulmaan. Ensimmäinen näistä koskee utopioiden sisältöä, toinen muotoa ja kolmas funktiota. Levitas itse lisää mukaan vielä neljännen merkityksen. Hän näkee utopiat ennen muuta paremman olemassaolon halun ilmaisuiksi.

Sisällön näkökulma utopioihin perustuu oletukseen, että utopian tulisi olla kuvaus hyvästä yhteiskunnasta. On Levitasin mukaan ilmeistä että nämä kuvaukset vaihtelevat paitsi yksilöllisten mieltymysten niin myös sosiaaliryhmien (esimerkiksi yhteiskuntaluokkien) ja historiallisten aikakausien mukaisesti. Utopioiden sisältö onkin useimmille ihmisille kaikkein kiinnostavin aspekti utopioissa. Sisällöllinen näkökulma kutsuu Levitasin mukaan ihmisiä pohdiskelemaan, millainen voisi olla hyvä yhteiskunta ja olisiko se todella hyvä, mikäli se olisi todellinen. Sisällölliset näkökulmat utopioihin ovatkin pitkälti normatiivisia, mikä tekee sisällöllisistä utopioista hankalan yleisen utopian määritelmän. Utopioiden sisällöt vaihtelevat niin valtavasti että tietyn utopian sisältöä ei voida käyttää yleisenä utopian piirteenä. Utopioilla ei ole mitään tiettyä yksittäistä sisällöllistä piirrettä jonka täytyisi välttämättä olla kaikkien utopioiden piirre. Vaikka kaikisssa tähänastisissa utopioissa olisi jokin tietty piirre, ei myöhempiin utopioihin ole välttämättä sisällyttävä tätä piirrettä. (Levitas 2010, 4-5.)

Sisältönäkökulma utopioihin joutuu Levitasin mukaan ottamaan huomioon myös kysymyksen mahdollisuudesta. Jotkut henkilöt haluavat vastoin utopian käsitteen arkista merkitystä väittää että utopiat eivät suinkaan ole mahdottomia vaan että ainakin jotkut tärkeät utopiat ovat realistisia. Tällainen väite tunnistaa kyllä sen että käsityksemme realistisesta ovat sosiaalisesti rakentuneita, minkä vuoksi realismiin vetoavia väitteitä on lähestyttävä varauksella, mutta se myös samalla pitää kiinni ajatuksesta että epärealistiset kuvat hyvästä yhteiskunnasta ansaitsisivat vähemmän huomiotamme kuin realistiset. Levitasin mukaan kysymys utopioiden realistisuudesta ei ole niin ratkaiseva kuin ajatellaan vaan myös epärealistiset haaveet voivat olla hedelmällisiä. (Levitas 2010, 5.)

Toinen yleinen näkökulma utopioihin koskee utopioiden muotoa. Muotoa korostava näkökulma tarkastelee klassisten utopiateosten, erityisesti Thomas Moren Utopian muotoa ja vertaa myöhempiä teoksia tämän teoksen asettamaa mallia vasten. Muotonäkökulmasta katsottuna utopia on ensisijaisesti kaunokirjallisuuden genre, johon kuuluvat teokset sisältävät enemmän tai vähemmän yksityiskohtaisen fiktiivisen kuvauksen ihanneyhteiskunnasta. Thomas Moren Utopia otetaan siis tarkastelun lähtökohdaksi ja vain Moren teoksen asettamaan muotoon sopivat tekstit lasketaan utooppisen ajattelun kaanoniin. Suomessa näin on toiminut esimerkiksi Petteri Pietikäinen, joka väittää Moren teoksen olevan ainoa kirjallinen lähde utooppiselle ajattelulle (Pietikäinen 2016, 9). Levitasin mukaan tällainen näkemys utopiasta on liian ekslusiivinen. Kaikki utopiat eivät nimittäin ole ottaneet kirjallisen genren muotoa. Lisäksi Levitasin mukaan utopiat kukoistavat kirjallisina muotoina vain tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Levitas kysyykin, kun tällaiset olosuhteet katoavat, eikö muka ole olemassa utopioitakaan? Laajempi utopioita koskeva historiallinen vertailu vaatii kuitenkin Levitasin mukaan inklusiivisempaa lähestymistapaa ihanneyhteiskunnan kuvaukset eivät ole ottaneet utopiakirjallisuuden muotoa. (Levitas 2010, 5.)

Kolmas lähestymistapa utopioihin keskittyy niiden funktioon. Funktionaalinen lähestymistapa vie meidät Levitasin mukaan jo kauemmas utopioiden arkipäiväisestä merkityksestä eikä se siksi ole kovin ilmeinen. Funktionaalisen lähestymistavan mukaan utopiat esittävät yhteiskunnalliselle toiminnalle tavoitteen – tai ainakin utopiat nostavat esille kysymyksen siitä, mitä yhteiskuntana oikeastaan tavoittelemme (Levitas 2010, 6). Tällöin utopioiden ei ajatella termin arkikielisen käytön mukaisesti olevan mahdoton vaan pikemminkin vahvasti mahdollisen piirissä. Voidaan jopa väittää että funktionäkökulmasta katsottuna kaikilla yhteiskunnallisilla liikkeillä, poliittisilla puolueilla ja ideologioilla on oma utopiansa – joko ääneen lausuttu tai implisiittinen.

Jotkut teoreetikot ovat kuitenkin ottaneet vakavammin funktionaalisen tavan käsitellä utopioita. Esimerkiksi marxilaisessa poliittisen filosofian perinteessä utopioilla on nähty joko vallankumousta estävä tai vallankumoukseen mobilisoiva funktio. Marxin ja Engelsin on katsottu hylkäävän utopian siksi että se toimii vallankumousta jarruttavana tekijänä, mutta esimerkiksi Ernst Blochin filosofiaan sisältyvä "lämpimän virran" ajatus korostaa utopian mobilisoivaa funktiota. Hänen mukaansa marxismiin sisältyy paitsi "kylmä virtaus", periksiantamaton tieteellinen asenne, joka keskittyy tutkimaan vallitsevan yhteiskunnan historiallisia tendenssejä sekä siihen sisältyviä mahdollisuuksia parhailla mahdollisilla tieteellisillä menetelmillä, niin myös innostuksen ja vallankumouksellisen intohimon "lämmin virtaus" (Bloch 1986a, 209). Marxismin lämmin virtaus on keskeisesti mobilisoivaksi katsottava utooppinen aspekti. Toinen marxilainen utopioiden mobilisoivaa funktiota korostanut ajattelija oli William Morris, jolle utopioilla oli "halun opettamisen" funktio. (Levitas 2010, 6-7.)

Utopioilla voidaan Levitasin (2010, 208) mukaan ajatella olevan muutoksen mobilisoimisen lisäksi kaksi muuta keskeistä funktiota. Ensimmäinen niistä on kompensaatio. Utopioista haaveileminen voi toimia pelkkänä vallitsevan yhteiskunnan ongelmien ja vajavaisuuksien kompensaationa, jolloin haaveilemisesta tulee pääasiallinen toiminnan muoto yhteiskunnan kritisoinnin tai muuttamisen sijaan. Toinen utopioiden funktio voi olla kritiikki. Utopioiden kehitteleminen tulee aina jo implisiittisellä tasolla ilmaisemaan reaalisen maailman vajavaiseksi ja muutosta kaipaavaksi. Miksi kehitellä utopioita jos nykyisyydessä ei ole mitään ongelmia? Utopian asettaminen vastakkain yhteiskuntamme kanssa luo vertailutilanteen jossa oma yhteiskuntamme väistämättä näyttäytyy ongelmallisena. Tätä kontrastivaikutukseen perustuvaa kikkaa käytti jo Thomas More Utopiassaan. Hän jakoi teoksen kahteen osaan: oman aikansa Englannin ongelmien kuvaamiseen ja Utopian saaren "täydellisen tasavallan" kuvaamiseen. Kun olemme lukijoina kerran vierailleet Utopian saarella, tulemme retrospektiivisesti nähneeksi Englannin valtavan ongelmallisena. Tulemme väistämättä suosineeksi utopiaa.

Levitasille nämä kaikki erilaiset utopioiden funktiot voivat olla täysin relevantteja, mutta funktioista itsestään käsin on hankala selittää funktioiden moninaisuus. Miksi utopioilla on juuri nuo ominaisuudet eikä jotakin muita? Levitas nostaa funktioita selittäväksi käsitteeksi "halun". Utopioilla on juuri nuo funktiot koska niihin kaikkiin sisältyy sama tavoite, sama halu. Kaikki utopiat haluavat parempaa olemassaoloa. Myös kompensaatio, joka voidaan nähdä utopioiden negatiivisena funktiona, haluaa parempaa olemassaoloa. Halun käsite korostuukin Levitasin ajattelussa voimakkaasti. Hänen mukaansa toivon käsite ei ole tarpeeksi kattava käsittämään kaikkia utopian lajeja. Toivon käsitteeseen sisältyy hänen mukaansa aina kysymys toiveen toteutumisen mahdollisuudesta. Utopiaankin liitetty toivo olisi turhaa ellei ajatus utopian toteutumisesta olisi läsnä. Haluun ei kuitenkaan Leviasin mukaan liity mahdollisuuden käsite yhtä voimakkaasti: halu suuntatuu kohteeseensa oli sen saavuttaminen mahdollista tai ei. Utopia ilmaisee ja tutkii sitä mikä on haluttua. Parempaa olemassaoloa voi haluta vaikka toivoa paremman olemassaolon toteutumisesta ei ole. Haluun voi kyllä Levitasin mukaan sisältyä joissakin olosuhteissa toivo siitä että nämä halut voisivat toteutua, vaikka käsitteellisesti toivo on kuitenkin aina alaltaan pienempi kuin halu. Toivon käsitettä korostaneelle Ernst Blochille utopia koski kuitenkin aina vaikuttavaa todellisuutta. Utopialla on Blochille aina mobilisoiva funktio, utopia on yhteiskunnallisen muutoksen välttämätön elementti ja sellaisena se liikkuu Blochilla aina mahdollisen alueella. (Levitas 2010, 209-220.)

Ovatko utopiat siis ikuisia ja staattisia, kaiken historiallisen liikkeen lakkauttavia absoluuttisia utopioita vai ovatko ne kenties kriittisiä ja yhteiskunnallisia liikkeitä mobilisioivia vastauksia oman aikamme yhteiskunnan kriiseihin? Sekä Blochin Toivon filosofia että Levitasin halun käsitteeseen kiinnittyvä utopiateoria korostavat jälkimmäistä puolta utopioista. Kun Levitas kirjoittaa utopiasta "paremman olemassaolon haluna", hän asettaa utopian aina suhteessa omaan aikaamme. Utopian on oltava kuvitelma merkittävästi paremmasta maailmasta, mutta täydellinen utopian ei tarvitse olla.
---

[1] Rainer E. Zimmermann (2013, 248) on jopa ehdottanut että mahdollisista utopioista puhuminen tulisi korvata metopian käsitteellä. Etuliite viittaa Zimmermannin uudissanassa suhteelliseen negaatioon, jolloin metopian merkitykseksi syntyy paikka tai tila jota ei vielä ole olemassa, mutta joka voisi tulla olemassaolevaksi. Utopialla Zimmermann puolestaan viittaa aina väistämättä mahdottomaan tilaan tai paikkaan.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Toive selkärankaisuudesta

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

 Perussuomalaisten puoluekokousta vietettiin Jyväskylässä kesäkuussa. Umpirasistisena monomaanikkona tunnettu Jussi Halla-aho voitti kisan ja on nyt puolueen puheenjohtaja. Puoluekokouksen seurauksena Perussuomalaisia ei sen alkuperäisessä muodossaan ole. SMP:n jatkajaksi aikoinaan perustettu puolue on nyt halla-aholaisten uusfasistien käsissä. Tämä ei sopinut Soinille eikä hänen seuraajilleen: he lähtivät puolueesta ovet paukkuen ulos syyttäen halla-aholaisia epäkunnioittavasta käytöksestä ja rasismista. Perussuomalaisista eronneiden omassa eduskuntaryhmässä, ”Uudessa vaihtoehdossa” on kuulemma nollatoleranssi rasismille. Tämä on pakko nähdä pelkkänä kyynisenä pyrkimyksenä puhdistautua halla-aholaisten törkyisestä rasismista, sillä Uutta vaihtoehtoa voidaan hyvällä syyllä pitää aivan yhtä rasistisena kuin halla-aholaisille jätettyä Perussuomalaisiakin. Myös Uudessa vaihtoehdossa on fasistisena pidetystä Suomen Sisusta tuttuja henkilöitä.

Myös Perussuomalaisten vastinpariksi usein kuvatut Vihreät pitivät puoluekokouksensa. Vihreiden puheenjohtajaksi valittiin jyväskyläläinen Touko Aalto, jonka itsekin opiskeluajoilta tunnen. Aallolla on ollut toisinaan aivan komppaamisen arvoisia näkemyksiä talouspolitiikasta. Vuoden 2016 kevättalvella olin puhumassa samassa tilaisuudessa Aallon kanssa ja tällöin hän ainakin halusi korostaa elvytyspolitiikan tärkeyttä nykyisessä tilanteessa. Tästä pisteet Aallolle. Kuitenkin esimerkiksi Aallon poliittinen tyyli on aiheuttanut minussa epäilyksiä ja vastustustakin. Aalto on korostanut dialogin tärkeyttä myös rasistien kanssa ja tiedetäänpä hänen kaveeranneen Teuvo Hakkaraisenkin kanssa.

Nyt, tultuaan valituksi Vihreiden puheenjohtajaksi, Aalto on valmis yhteistyöhön jopa Jussi Halla-ahon kanssa, mikäli tämän linja muuttuu. Tämä tietenkin on vain hurskas toive, sillä on ilmiselvää että Halla-ahon linja ei tule muuttumaan miksikään. Lisäksi tämä naiivi dialogipyrkimys on typerryttävän yleistä Vihreissä. Asiahan on tietenkin aivan toisin: universaalit ihmisoikeudet hyväksyvät henkilöt voivat erimielisiä siitä, miten nämä ihmisoikeudet toteutuisivat parhaiten, mutta eivät siitä kuuluvatko kaikille ihmisoikeudet. Ihmisoikeuksia on pidettävä aksiomaattisena lähtökohtana. Dialogi ei voi tällöin ulottua niihin jotka eivät universaaleja ihmisoikeuksia hyväksy. Rasistien ja universalistien ei ole mahdollista käydä dialogia.


On aivan realistista ajatella Vihreiden olevan tulevaisuudessa pääministeripuolue. Siksi toivonkin Vihreiltä johdonmukaisuutta universalismia ja kykyä torjua yhteistyö sekä halla-ahon johtamien Perussuomalaisten että Uuden vaihtoehdon henkilöiden kanssa. Kokoomuksen kanssa Vihreät tekevät joka tapauksessa yhteistyötä, mutta fasistien suhteen toivoisin selkärankaisuutta. Persut on marginalisoitava entisestään ja naiivi selkäydinliberalismi jäädytettävä.

Ruttoa vai koleraa?

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

 Ensimmäinen reaktioni Ranskan presidentinvaalien tulokseen, Emmanuel Macronin voittoon, oli salainen helpotus. Marine Le Penistä ei tullutkaan Trumpin toisintoa. Fasisti ei saavuttanut Ranskan valtion huippua eikä siten antanut positiivista esimerkkiä muun Euroopan äärioikeistolaisille liikkeille. Fasismi onnistuttiin tässä tilanteessa torjumaan.

Kuitenkin Macronin voittoa on irvokasta pitää minään positiivisena kehityskulkuna Euroopalle. Macronin voitto oli korkeintaan lykkäys fasistien etenemiselle. Macronin voidaan nimittäin katsovan edustavan vanhan status quon, nimittäin budjettikuriruoskaa heiluttavan EU:n voittoa. Sitä voidaan pitää uusliberalismin voittona. Macronin ohjelmaan kuuluvien 60 miljardin euron säästöjen, yritysveron 8 %:n alentamisen sekä työläisten kurittamiseen tähtäävien palkkojen alennusten sekä työehtojen heikentämisen voidaan hyvällä syyllä katsoa EU:ta määrittävän uusliberaalin hegemonian johdonmukaiseksi jatkoksi.

Macron ei edusta vaihtoehtoa. Ei sitä edusta Le Penkään, mutta Macronin voittoa juhlivat eivät näytä useinkaan käsittävän että Macronin politiikalla (mikäli hän pitää siitä kiinni) luodaan jatkossa (munattoman ja hampaattoman vasemmiston vuoksi) vain uusia le penejä, uusia fasistisia vihan ilmaisuja. Uusliberalismilla ei voida torjua fasismia kuin hetkellisesti. Lyhyiden mutkien kautta se tulee vain vahvistamaan äärioikeiston jo nyt pelottavan jyrkkää nousua (Le Peninkään 34,2 %:n kannatus ei ole pieni).

Vanha vertaus ruton ja koleran välillä valitsemisesta näyttää pitävän parlamentaarisen politiikan (sen jota valheellisesti demokratiaksi kutsutaan) piirissä toistuvasti paikkansa. Pienemmän pahan valinnalle pohjautuva äänestäminen ei ole aito valinta. Kapitalistisen järjestelmän puitteissa voimme valita vain kapitalismia joko autoritäärisesti tai ”liberaalisti” tukevia ehdokkaita. Voimme valita vain kapitalismin.

Vasemmistolainen (tässä: kommunistinen) lähestyminen politiikkaan tulisikin olla lähtökohtaisesti valtionvastainen. Epädialektinen ei tarvitse olla: valtionkin kautta voidaan saavuttaa joitain edistysaskeleita (hyvin pieniä sellaisia kylläkin).

Mutta kaiken kaikkiaan meidän tulisi korostaa johdonmukaisemmin sitä käsitystä joka meitä varhaisemmilla (marxilaisillakin) kommunisteilla oli valtiosta. Valtio ei ole neutraalina työkaluna vaan luokkavallan ylläpidon ja lujittamisen välineenä josta tulee päästä eroon. Valtiollinen politiikka tarjoaa vaihtoehdoiksi vain ruttoa ja koleraa. Hämmästyttävää kyllä, joskus toinen niistä voi olla fiksumpi valinta. Niin myös Ranskan presidentinvaaleissa. Macron on selvästi Le Peniä parempi vaihtoehto – mutta vihollisemme siitäkin huolimatta. Macron on vain fasismin voiton lykkäys ellei aitoa antikapitalistista liikettä kyetä luomaan Euroopanlaajuisesti valtioista riippumatta. Valitettavasti todellisuus ei ole tämän vaatimuksen puolella. On turha juhlia liberaaleista torjuntavoitoista.

Kommunistisen liikkeen näkymistä

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

Kuntavaalit olivat ja menivät. Sinällään on positiivista huomata että esimerkiksi Jyväskylässä porvarillisen politiikan edistyksellisempiä nimiä pääsi valtuustoon ja että pikimustaksi pikkuhiljaa muuttuva Perussuomalaiset ottivat takkiin pahasti. Terveisiä takiaispuolueelle! Iloitsen pienuudestanne!

Kuitenkin SKP:n kommunistien epäonnistuminen vaaleissa on saanut itseni pohtimaan parlamentaarisen vaikuttamisen rajoja ja suuremman muutoksen (joskus vallankumoukseksikin kutsututun Tapahtuman) mahdollisuuksia. Nähdäkseni suurin ongelma kommunistien toiminnan tyrehtymisessä on kommunistisen liikkeen puuttuminen. Maailmassa ei ole nähty suuria ja porvaristoa peljättäviä kommunistisia liikkeitä pitkään aikaan (ellei osaa globalisaation vastaisesta liikkeestä siihen laske). Suuret massat eivät liiku kommunistien suuntaan tällä hetkellä. Tällä on tietenkin vaikutusta myös SKP:n mahdollisuuksiin: puolue ei voida luoda liikettä tyhjästä. Puolue voi kyllä vaikuttaa orastavaan liikkeeseen myönteisesti mutta se ei koskaan voi toimita ensisijaisena liikkeen synnyttäjänä. Jollei ole liikettä, kuolee puoluekin.

Miksi vallankumousta vaativaa liikettä ei sitten ole olemassa? Olen hiukan taipuvainen ajattelemaan että läntisissä maissa asuvat ihmiset hyötyvät edelleen liiaksi koko globaalin kapitalismin hedelmistä jotta he voisivat olla tarpeeksi motivoituneita kumoamaan vallitsevan järjestelmän. Koko maailman mittasuhteissa myös suurin osa köyhistä on etuoikeutetussa asemassa. Olen hiukan Herbert Marcusen tapaan taipuvainen ajattelemaan että köyhälistö on niin voimakkaasti integroitu vallitsevaan järjestelmään – ja sen huippuaikojen tuottaman vaurauden nostalgiaan – että varsinaista kiinnostusta uuden yhteiskuntajärjestyksen luomiseen ei ole.

Tai ehkä olen väärässä. Ongelmana voi pikemminkin olla edelleenkin uusliberalismin ja muiden kapitalististen ideologioiden voimakas vaikutus. Voi olla, että yhteiskunnallinen mielikuvituksemme, kykymme kuvitella yhteiskunnallinen todellisuutemme radikaalisti toisenlaiseksi on yksinkertaisesti tyrehtynyt. Emme yksinkertaisesti osaa kuvitella vaihtoehtoa kapitalismille. Mikäli Neuvostoliitto oli millään mittapuulla positiivinen järjestelmä, niin ainakin se kykeni tarjoamaan ajatuksen ei-kapitalistisen järjestelmän olemassaolosta. Se kykeni tarjoamaan Toivon paremmasta, jostakin täysin toisenlaisesta. Salainen vakaumuksemme on, että kapitalismi on tullut jäädäkseen ja kun se kuolee, kuolemme me sen mukana, että edessämme on taistelevien luokkien yhteinen perikato.

Tärkein kysymys tällaisessa tilanteessa tulisikin olla se, kuinka voisimme herättää yhteiskunnallisen mielikuvituksen uudestaan?


Itse olen vakuuttunut että tarvitsemme rohkeaa ruohonjuuritason toimintaa, erilaisia yhteisöllisiä ja taloudellisia kokeiluja ihmisten arjessa. Kun arkisen toimintamme logiikka muuttuu, voimme myös pikkuhiljaa herättää kokemuksen toisenlaisen maailman mahdollisuudesta. Tällaiseen arkiseen, suoraan toimintaan myös SKP:n tulisi kohdistaa panoksiaan.  

Mitä kapitalismi on ja mitä se ei ole?

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

Toimittaja ja filosofi Pontus Purokuru on mainiossa Pro Gradu-työssään vuodelta 2014 eritelly kapitalismin käsitteen moninaisia merkityksiä. Yksi kapitalismin merkityksistä on ymmärtää kapitalismi markkinatalouden ”äärimuodoksi”. Kapitalismi on tällöin suitsimatonta markkinataloutta. Sosialismi ymmäretään tällöin kapitalismin säätelyksi, eikä omaksi yhteiskuntamuodokseen. Toinen tapa ymmärtää kapitalismi tulkita se toiminnan tavaksi, toimintalogiikaksi. Tällöin tarkoitetaan mitä hyvänsä voittoa tavoittelevaa tuotannollista toimintaa, jolloin esimerkiksi valtio voi asettua kapitalistin asemaan tavoitellessaan voittoja ja talouskasvua. Kolmas kapitalismin määritelmä tulee marxilaisesta perinteestä, jossa kapitalismi on kokonaisyhteiskunnallinen järjestelmä, jolla on omat lainomaiset tendenssinsä. Kapitalismi ymmärretään monimutkaiseksi ja globaaliksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Itse lisäisin näihin määritelmiin ajatuksen kapitalismista ideologiana. Arkikielisessä keskustelussa kapitalismi samaistetaan itsekkääseen omaneduntavoitteluun ja ahneuteen. Tällainen hieman psykologisoiva käsitys kapitalismista viittaa usein jonkinlaiseen ideologiaan, ajattelutapaan jota sitten joko kannatetaan tai vastustetaan. Sanaa käytetään usein tällöin ”kommunismin” vastinparina ja yleensä keskustelussa korostetaan kuinka ”ei olla sen enempää kapitalisteja kuin kommunistejakaan”.

Tämä on tietenkin itsessään ongelmallinen vastakkainasettelu sillä kapitalistina oleminen ei kerro yksilön mielipiteistä vaan hänen konkreettisesta asemastaan yhteiskunnassa. Kapitalistin asemassa oleva ihminen voi hokea olevansa hyvä ihminen ja tarkoittavansa vain hyvää työläisilleen, mutta kun hänen taloudelliset etunsa tulevat uhatuiksi, hän toimii kapitalistille ominaisella tavalla: irtisanoo työläisiä tai laskee palkkoja. Kapitalistina oleminen on valtapositio, ei sinänsä mihinkään ideologiaan sitoutumista.

Tämä ei tarkoita tietenkään etteikö kapitalisteilla olisi ideologiaa. Päinvastoin. On olemassa useita ideologioita, jotka monellakin tapaa pönkittävät ja ikuistavat kapitalistin yhteiskunnallista asemaa. Liberalismi on näistä ideologioista tunnetuin sen korostaessa yksityisomistuksen luonnonoikeudellista pyhyyttä. Kuitenkin kapitalisti voi täysin johdonmukaisesti omaksua myös autoritäärisempiä ideologioita omaa toimintaansa perustellakseen ja tukeakseen. Ei ole ollenkaan epätyypillistä kapitalisteille tukea verenhimoisia diktatuureja silloin kun sille on konkreettista tarvetta. Kapitalismin ja demokratian välistä yhteenkietoutumista ei ole koskaan ollutkaan.


Kapitalismin käsitteen ymmärtäminen ”ideologiaksi” tai ajattelutavaksi hämärtää keskustelua usein huomattavasti. Se olettaa neutraalin yhteiskunnallisen taustan josta riippumatta sitten kannatetaan joko kapitalistisia tai kommunistisia (tai mitä vaan) mielipiteitä. Kapitalismi ei ole ideologia vaikka jotkin ideologiat ovatkin kapitalistisia.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Utopias "move solely in the history which produces them"

All possibilities only attain possibility within history; even the New is historical. Even the Novum of an abolition of private property (which is anticipated by most social utopias, in that no longer topical section which transcends to the final level), even this Novum is not a priori unalterable. It looks very different in the work of the not very liberal Plato than in that of Thomas More, and very different again in his work than in that of Robert Owen. Not even the New itself, in its respective dimension, not even the utopian element, as pertaining to the superstructure, is invariant. The 'future ages' which Jacob shows to his sons on his deathbed are not the same, either in their content or in their concept of the future, as those which the chiliast Joachim of Calabrese had in mind in the thirteenth century, let alone those meant by Saint-Simon. What is invariant is solely the intention towards the utopian, for it is continuously discernible throughout history: yet even this invariance immediately becomes variable when it gets beyond expressing the first word, when it speaks the contents which are always historically varied. 


-- Ernst Bloch, "The Principle of Hope. Volume 2", sivu 480. --

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kävin YLEllä puhumassa utooppisesta ja dystooppisesta ajattelusta. Näkökulmani aiheeseen oli enimmäkseen filosofis-yhteiskuntatieteellinen. Kirjallisuuden asiantuntijaksi minua ei voi sanoa vaikka laajasti kaunokirjallisuudestakin nautin.

"Tulevaisuus pelottaa kirjallisuudessa, miksi dystopiat kiinnostavat?

Kirjallisuus kuvaa trendin- ja pakonomaisesti yhteiskuntia, joissa emme tahtoisi elää. Toisin sanoen dystopiakirjoja kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan enemmän kuin ennen. Suomessakin dystopioita on julkaistu tällä vuosikymmenellä jo ainakin 70, eikä dystopia jää vain aikuisten iloksi ja kauhuksi; lapset sekä nuoret kasvavat ikäviä yhteiskuntia kuvittelevan fiktion parissa. Ilmiötä taustoittavat kirjallisuudentutkija Maria Laakso ja filosofi Keijo Lakkala. Ohjelman on toimittanut Jani Tanskanen"

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Uusimmassa Elonkehässä kirjoitukseni Marxin luontoajattelusta!




Elonkehä 1/17 on painossa ja toivon mukaan tilaajilla pääsiäiseen mennessä.

Sisältö:

Sirpa Elina Tulirinta: Pääkirjoitus – Kiitos ja näkemiin
Anna Ekström: Kasvun ihmettä siemenistä!
Noora Hyrkäs: Kun sieni jatkaa sukua
Keijo Lakkala: Karl Marxin luontoajattelu
Tiedote – Siirretään Suomen ylikulutuspäivä
Uutinen – Lääketieteen asiantuntijat ehdottavat ”luontoaskelta” kroonisten tautien torjumiseksi
Mauri Leivo: Lintujärvellä
Juha Raipola: Leena Krohn ja toisenlaiset todellisuudet
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Kirja-arviot – Olli-Pekka Haavisto, Sirpa Elina Tulirinta
Anni Kytömäki: Malla ja Joel
Sirpa Elina Tulirinta: Uutta yhteiskuntaa rakentamassa
Yrjö Sepänmaa: Ympäristöestetiikan julkisuus
Keskustelua – Osmo Tammisalo

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kunnallisvaalit 2017

Tänään alkoi kunnallisvaalien ennakkoäänestäminen!

Olen Jyväskylässä kunnallisvaaleissa ehdokkaana numerolla 569. Olen sitoutumattomana Suomen Kommunistisen Puolueen listalla. 

Alla näet Jyväskylän SKP:n koko ehdokaslistan!

561 Era, Hanna, eräopas, hevoskuiskaaja
562 Järvelä, Alpo, eläkeläinen, lehtori, SIT.
563 Kaikkonen, Riikka, oppilaskodin ohjaaja
564 Kivistö, Anni, opiskelija
565 Kivistö, Hannele, eläkeläinen, SIT.
566 Kortelainen, Satu, FM, hankeassistentti
567 Kovanen, Pekka, eläkeläinen, kylmäkoneasentaja
568 Kuivalainen, Martti, eläkeläinen
569 Lakkala, Keijo, yhteiskuntatieteiden maisteri, tutkija, SIT.
570 López, Elina, kääntäjä, SIT.
571 López, Miguel, yliopistonopettaja
572 Markuksela, Sami, FM, opiskelija
573 Männistö, Mauri, FL, eläkeläinen
574 Najafi, Hossein, yrittäjä
575 Pesonen, Ville, liikennemyymälätyöntekijä
576 Petäjäniemi, Marja, kirjastovirkailija, eläkeläinen
577 Salkojärvi, Päivi, ompelun ohjaaja
578 Sillman, Aino, eläkeläinen, kodinhoitaja
579 Suntioinen, Timo, kairausetumies
580 Tammela, Tero, sekatyöläinen, pitkäaikaistyötön
581 Tynjä, Erkki, YTL, FL
582 Tynjä, Riitta, sosiaalityöntekijä, eläkeläinen

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017


Viime kesänä kirjoittamani artikkeli "Utopia yhteiskunnallisen mielikuvituksen menetelmänä" on julkaistu Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura -lehden numerossa 1/2017. 

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Toivo ja Halu

Ernst Blochin filosofiassa utopia on Toivon Periaatteen (Das Prinzip Hoffnung) eräs olomuoto. Sen mukaan ihmisen olemassolo on aina pyrkimystä kohti parempaa, pyrkimystä tyhjyydestä, ei-mikyydestä (das Nichts) kohti täyttymystä, kohti subjektin ja objektin yhteensulaumaa. Bloch lähtee nälästä, puutteesta. Ihmistä motivoi eteenpäin puute. Puute synnyttää toiveen täyttymyksestä. Tämä toive voi ilmetä yksilön tajunnassa valveunina, fantasioina.

Valveunet eivät, toisin kuin Freudilla ole ensisijaisesti yöunien toissijaisia muotoja vaan niillä on oma logiikkansa. Siinä missä yöunet nostavat esille yksilön omia sisäisiä, tukahdutettuja muistoja ja kokemuksia, siinä valveunet suuntautuvat subjektista ulospäin. Ne muuttavat maailmaa yksilön kokemuksessa paremmaksi, valveunissa nälkä muuttuu kylläisyydeksi, yksinäisyys seurallisuudeksi, tyhjyys täyteydeksi, kylmyys lämmöksi ja kuolema elämäksi. Ihmistoiminnan suunta on pois puutteesta. Ihmistoiminnan ydin on Blochilla(kin) negaation negaatiossa.

Blochin filosofiassa myös utopiat ovat puutteen ja negatiivisen ylittämiseen tähtääviä kuvia. Ne ovat Toivon ilmaisuja ja ilmiasuja. Utopioita tutkinut Ruth Levitas on kuitenkin kyseenalaistanut tämän näkemyksen utopioista. Hänen mukaansa utopiossa kysymys toivon sijaan halusta, paremman olemassolon halusta (desire for better way of being). Kysymys utopioiden mahdollisuudesta on se kysymys joka halun ja toivon erottaa toisistaan. Utopia tutkii ja ilmaisee hänen mukaansa sen mikä on haluttua. Joissain yhteyksissä se ilmaisee myös toivon siitä, että nämä halut voisivat toteutua todellisuudessa, eivätkä pelkästään fantasioissa, mutta utopioiden ydin on paremman olemassaolon halussa. Toivon käsite rajoittaa Levitasin mukaan utopian "mahdollisten maailmojen" käsitteeseen. "Mitä voin Toivoa?" (ts. mitä on järkevää toivoa?) rajoittaa utopian liian tiukasti mahdollisuuden käsitteeseen ja tekee siitä liian ahtaan.

Levitasin mukaan utopia ei kuitenkaan vastaa kysymykseen siitä mitä voimme toivoa. Utopia käsittelee hänen mukaansa pikemminkin kysymystä "mistä voimme uneksia?". Utopian käsite nimenomaan halukäsitteenä ilmaisee nimenomaan unelmia, haluja.

En ole vielä varma mitä tästä erottelusta tulisi ajatella, mutta halun ja toiveen välinen jännite on askarruttanut minua viime aikoina.

Pitäisikö minun ruveta lukemaan sittenkin inhoamaani Deleuze'tä? Ajatuskin puistattaa, mutta ehkä D:llä saattaisi olla tähän jotain hyödyllistä. Muistaakseni onkin.

Verum-factum marxismissa

Esittelin tekstissäni Markkinafundamentalismin kritiikkiä Christer Lindholmin teosta Viis taloudesta! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin. Kirjassaan Lindholm esittää että "sen, minkä ihminen on luonut, hän pystyy myös muuttamaan” (s. 115). Tämä ajatus ei ole mikään uusi länsimaisen ajattelun historiassa ja jopa David Humen poliittisessa ajattelussa. Hänen mukaansa lain olemus yhteiskunnissa on pohjimmiltaan sopimuksenvarainen. Laki on luonteeltaan konstruktiivinen. Laki ihmisen luomus ja sellaisena se voi olla millainen hyvänsä. Kaikki missä näkyy ihmisen kädenjälki on pohjimmiltaan muutettavissa. 

Tämä ajatus on Giambattista Vicolta peräisin olevan verum-factum -periaatteen eräs muoto. Hänen mukaansa verum et factum convertuntur - se mikä on totta on päikseen vaihdettavissa sen kanssa mikä on tehtyä (Martin Jay: "the true and the made are interchangeable"). Ihminen voi tuntea ja tietää sen minkä hän on itse luonut. Tämä pätee esimerkiksi historiaan. Koska ihminen on luonut historiaa, hän voi myös tuntea sen. Luonnon tunteminen on puolestaan ihmiselle vaikeampaa, koska ihminen ei ole luonut luontoa vaan Jumala on sen luonut. 

Vicon ajatus on vaikuttanut valtavasti moderniin länsimaiseen ajatteluun. Tämä vaikutus ulottuu Karl Marxiin asti. Pääomansa ensimmäisen osan eräässä alaviitteessä Marx nostaa Vicon ajattelun esille verratessaan tätä Darwiniin: "Darwin oli kiinnostunut luonnollisen teknologian historiaan, ts. kasvien ja eläinten elimien muodostumiseen kasvien ja eläinten elämän tuotantovälineinä. Eikö yhteiskuntaihmisen, kaiken erityisen yhteiskuntajärjestyksen aineellisen pohjan, tuottavien elinten muodostumishistoria ansaitse samaa huomiota? Ja eikö sen kirjoittaminen olisi helpompaa, koska Vicon sanonnan mukaan ihmiskunnan historia eroaa luonnonhistoriasta siinä, että me olemme itse tehneet edellisen mutta emme jälkimmäistä?" (Pääoma 1, 2013, s. 338). 

Marxin viittaus Vicoon viittaa ensisijaisesti teknologiaan, minkä vuoksi Vicon vaikutusta Marxiin on pidetty korkeintaan epäsuorana. Länsimarxilaiset ajattelijat (kuten Lukacs) kuitenkin omaksuivat tämän ajatuksen omaan marxismiinsa erottaessaan historian ja luonnon toisistaan. Tietomme maailmasta koskee historiaa ei luontoa, tietomme on historiallista. 

Tämä johtopäätös ei kata kaikkea marxismia, mutta suureen osaan länsimarxilaisia ajattelijoita tällä oli suuri vaikutus. Martin Jayn (Marxism and Totality, s. 36) mukaan verum-factum -periaatteen omaksumisella on kuitenkin jännitteinen suhde marxismiin: jos voimme tietää varmasti vain sen minkä olemme tehneet, koskee tuo tieto aina jo tehtyjä asioita. Se ei voi suuntautua tulevaisuuteen, mihin taas marxismi kaikissa muodoissa teoreettisesti ohjatun praxiksen ajatuksellaan aina pyrkii.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Markkinafundamentalismin kritiikkiä

Julkaistu Elonkehässä.

Christer Lindholm esittää kirjassaan Viis taloudesta! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin (Vastapaino, 2016) viisi myyttiä, joiden avulla hallitseva eliitti toteuttaa talouspolitiikkaansa. Nämä myytit ovat: markkinat hoitavat kaiken, julkinen sektori ongelma, verot ovat haitallisia, tarjonta luo oman kysyntänsä sekä globalisaatio on tullut jäädäkseen. Näistä myyteistä on listan neljäs myytti kenties kaikkein ajankohtaisin. Niin sanotun tarjontapuolen taloustieteen näkemyksen mukaan ”kaikki, jotka ovat halukkaita työskentelemään vallitsevalla palkkatasolla myös voivat työllistyä” (s. 96). Tähän älynväläykseen myös istuva hallituksemme perustaa työllisyyspolitiikkansa. Ajatuksena on, että töitä kyllä riittää kaikille, minkä vuoksi työttömyys on lähinnä yksilön oma vastuuton valinta.

Lindholmin listaamat myytit pohjaavat 1970-luvulta asti hegemonisessa asemassa olleeseen uusliberaaliin ideologiaan (nimenomaan ideologiaan, ei taloustieteeseen), jota Lindholm kutsuu kirjassaan ”markkinafundamentalismiksi”. Markkinafundamentalismille on tyypillistä ”järkkymätön usko markkinoiden kykyyn ratkaista kaikki kuviteltavissa olevat ongelmat parhaalla mahdollisella tavalla” (s. 10). Markkinafundamentalistisessa ideologiassa tavoitteena on Lindholmin mukaan täydellisten markkinoiden utopia. Hänen mukaansa markkinataloudessa ”on sisäänrakennettu eturistiita, josta markkinafundamentalistit puhuvat hyvin hiljaa, sikäli kuin puhuvat siitä ollenkaan. Siinä missä maksimaalinen kilpailu palvelee kuluttajien etua takaamalla paremman hinta-laatu -suhteen, yritykset pystyvät puolestaan kasvattamaan voittojaan päinvastaisella tavalla, rajoittamalla kilpailua. Varsinainen päävoitto on monopoliasema jonkin palvelun tai tuotteen tuottamisessa” (s. 33). Eli toisin sanoen: markkinafundamentalistien ylistämä kilpailun ja valinnan vapaus ovat todellisessa markkinataloudessa silkkaa potaskaa.


Lindholm on kuitenkin on kuitenkin optimisti markkinafundamentalismin vastustuksessaan: hänen mukaansa ”sen, minkä ihminen on luonut, hän pystyy myös muuttamaan” (s. 115). Sama pätee myös markkinatalouteen. Tämä onkin onkin tärkeä, mutta kokonaan unohtunut aspekti talouskeskustelussa. Niin sanotut jälkikeynesiläiset (joita on viime aikoina tutkittu myös radikaalissa yhteiskunnallisessa keskustelussa) jäävät teorioissaan kapitalismin vangeiksi. Lindholmille vaihtoehdon tarjoavat paikallisvaluutat, jotka olisivat riippumattomia niin ylikansallisista kuin kansallisistakin pankeista. Tämä on mielestäni kokeilemisen arvoinen ajatus.  

Yhteiskunnallisen mielikuvituksen soveltamista

Julkaistu Elonkehässä.

Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin vuonna 2015 julkaistu Talouden uudet muodot -kirjoituskokoelma (Into) pohjautuu Jyväskylän yliopistolla pidettyyn talouden ja politiikan suhteita käsittelevään luentosarjaan sekä sen päättäneeseen kollokvioon. Suurin osa kokoelman teksteistä on peräisin tämän kollokvion annista. Tekstit käsittelevät yhtä lailla fossiilikapitalismin loppua kuin perustuloakin. Osuuskuntatoiminnankaan mahdollisuuksia haastaa vallitseva talouselämä ei ole unohdettu. Myös (jälki)keynesiläiselle keskustelulle on annettu tilaa, vaikka en henkilökohtaisesti näekään sitä minään talouden uutena muotona vaan pikemminkin eräänä kapitalismin hallinnan menetelmänä. Myöskään prekarisaatiota (jota käsitellään Mikko Jakosen sinänsä hyvässä tekstissä) on mielestäni vaikea pitää minään talouden uutena muotona. Onhan prekariaatti ollut jo kauan nykyisen talouden olennainen piirre.

Kaikki kirjan tekstit eivät siis harmillisesti esittele uudenlaisia talouden muotoja, mutta kuitenkin kirjan yleisenä pyrkimyksenä on esitellä erilaisia tapoja järjestää talous ei-kapitalistisesti (tai ainakin ”vähäkapitalistisesti”). Esitellyt talouden muodot tulee nähdäkseni tulkita tämän kirjan kontekstissa yhteiskunnallisen mielikuvituksen soveltamiseksi, pyrkimykseksi hahmottaa tuotannon ja kulutuksen puitteissa syntyvät yhteiskunnalliset suhteet täysin uudella tavalla.

Kirjan toimittajien mukaan nykyinen talouskriisi sekä siihen likeisesti liittyvä ekologinen kriisi on asettanut vaatimuksen uusien talouden muotojen kehittämisestä. He esittävätkin kysymyksen: ”millaisia voisivat olla talouden uudet muodot, jotka pyrkivät rakentamaan uusia tai uusvanhoja reittejä ulos taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja ekologisesta kriisistä?” (s. 11). Kapitalismin murentuessa omaan mahdottomuuteensa, tulee mahdolliseksi ja jopa välttämättömäksi kehitellä uudenlaisia taloudellis-yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Syvävihreällekin henkilölle kirjassa riittää siis pureksittavaa. Jopa neljä kirjan artikkeleista käsittelee suoraan ekologisen talouden mahdollisuuksia. Tero Toivasen ja Juhana Venäläisen commonseja eli ns. ”yhteisvaurautta” käsittelevä artikkeli, Tere Vadénin fossiilikapitalismia käsittelevä teksti, Vesa-Matti Lahden jakamistaloutta esittelevä kirjoitus sekä Paavo Järvensivun degrowth -ajattelua puiva artikkeli pureutuvat kaikki tärkeisiin vihreän talouden kysymyksiin. Näihin neljään tekstiin erityisesti sopii syvävihreän suunnata katseensa.  

Rahaa on

Julkaistu Elonkehässä.

Iskelmälaulaja Fredi kertoi vuonna 1969 levyttämässään laulussa kulkevansa kolmatta linjaa pitkin ja takaavansa rahaa löytyvän. Raha oli 60-luvulla tiukassa, mutta niin se on edelleenkin. Raha on ymmärretään usein luonteeltaan niukaksi ja jopa hyvinvointipalveluiden kannattavuutta mitataan sillä, miten hyvin niiden ylläpitoon riittää rahaa. Myös keskustelu niin sanotusta ”kestävyysvajeesta” nojaa ajatukseen rahan niukkuudesta. Tämä ajatus onkin kauppatieteiden tohtori Paavo Järvensivun kirjan Rajattomasti rahaa niukkuudessa (Into, 2016) kritiikin kohteena.

Järvensivun mukaan vallitseva talousajattelu ajattelee rahan ja konkreettisten luonnonresurssien välisen suhteen kokonaan nurinkurisesti. Sen oletuksiin nimittäin kuuluu hänen mukaansa ajatus luonnonvarojen loputtomuudesta ja rahan niukkuudesta vaikka tosiasiassa asiat ovat juuri päinvastoin. Raha ei edes periaatteessa voi loppua kesken.

Järvensivun mukaan raha luodaan aina valtion tai vastaavan instituution taholta velkasuhteena. ”Uutta rahaa luodaan, kun valtio ottaa lainaa julkista kulutusta varten tai kun yksityishenkilöt ja yritykset lainaavat rahaa liikepankista. Pankit eivät lainaa olemassa olevia talletuksia eteenpäin, vaan päinvastoin lainat synnyttävät talletuksia. Rahaa poistuu talouden kierrosta kun valtio verottaa yksityisiä toimijoita tai kun yksityishenkilöt maksavat lainansa takaisin” (s. 32). Rahaa siis syntyy ja tuhoutuu velkasuheiden sopimisen ja purkamisen myötä jatkuvasti. Edes verotus ei ole rahan ottamista pois yksityiseltä kansalaiselta vaan velkasuhteen tuhoamista. Rahan rajattomuus huomioimalla voidaan siirtää huomio siihen mikä todella on tärkeää: rajallisiin, niukkoihin resursseihin. Järvensivu arveleekin, että ehkä ”juuri rahakysymyksissä otsaansa ei kannata rypistellä” (s. 213). Rahalla ei ole merkitystä elossapysymisen kannalta, mutta luonnon materiaalisuudella on.


Kuten tämä esimerkki osoittaa, on Järvensivun ajattelu selkeää ja loogista, mutta yksi asia ainakin minua jäi vaivaamaan: kapitalismin käsitteen puuttuminen. Järvensivu puhuu kyllä markkinataloudesta ja rahataloudesta mutta kapitalismin sosiaaliseen valtaan liittyä luokkavalta jää häneltä avaamatta. Kapitalismi ei käsitteenä viittaa pelkkään talousjärjestelmään vaan kokonaiseen yhteiskuntamuotoon, jossa voittomotiivi on kaikkia sosiaalisia suhteita järjestävä tekijä. Tämä ei muutu pelkillä institutionaalisilla reformeilla vaan sosiaalisten suhteiden juuriin menevillä muutoksilla. 

Vastakkainasettelujen aika ei ole koskaan ohi

Julkaistu Elonkehässä.

Lähestyin Ville Lähteen esseekokoelmaa Paljon liikkuvia osia varovaisesti. Halusin kovasti pitää kirjasta, mutta samalla epäilin sitä voimakkaasti. Pelkäsin kirjan lähestyvän poliittisia ja yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja kantaaottamattoman neutraalista näkökulmasta. Näin ei kuitenkaan ole. Lähteen keskeinen ajatus tuntuu pikemminkin olevan että vastakkainasetteluja onkin paljon enemmän kuin olemme yleensä ajatelleet. Nämä vastakkainasettelut eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia, kahden vaihtoehdon välisiä yhteentörmäyksiä, vaan monimutkaisia, vaihtoehtojen sisällä ilmeneviä vastakkaisuuksia. Yhteiskunnallisessa väittelyssä käyttämämme käsitteet eivät ole merkitykseltään suljettuja vaan jatkuvan neuvottelun ja kiistelyn kohteita. Tämä ei ole Lähteen tuotannossa uusi ajatus. Jo hänen väitöskirjansa Rousseau's Rhetoric of 'Nature' vuodelta 2008 allekirjoitti tämän ajatuksen.

Väitöskirjassaan Lähde käsitteli käsitteen ”Luonto” moninaisia merkityksiä. Myös Paljon liikkuvia osia panostaa syvällisesti tämän tematiikan perkaamiseen. Kun vetoamme väittelyissämme luontoon tai luonnollisuuteen, on oletuksena joka kerta se, että puhumme yhdestä ja samasta asiasta, yhdestä ja samasta luonnosta vaikka esimerkiksi uskonnollinen käsitys luonnonjärjestyksestä on merkitykssisällöltään kokonaan toinen kuin vaikkapa biologien käyttämä luonnon käsite – fyysikoiden luontokäsitteestä puhumattakaan. Luonnosta voidaan puhua koko kosmoksena, mutta luonnon käsite voidaan rajata myös maapallolla esiintyvään biologiseen elämään. Nämä merkityserot usein hämärtävät keskustelua ja aiheuttaa paljon ohipuhumista. Olisi kuitenkin Lähteen mukaan tärkeää osata erottaa se, koskeeko erimielisyytemme itse asiaa vai ymmärrämmekö koko asian niin eri tavalla että väittely käy mahdottomaksi.

”Ohipuhumisen sijaan ihmiset voivat ymmärtää toisiaan ja tarkentaa, mistä asiasta on puhe. Tämä ei tarkoita erimielisyyksien unohtamista. Se antaa mahdollisuuden ymmärtää, millaisia eroja heidän näkemyksissään esimerkiksi maanpäällisestä luonnosta on” (s. 36). Luonnon käsite sekä erityisesti siihen sidottu normittava käsite ”luonnollisuus” ovat erinomainen esimerkki siitä kuinka harhaanjohtavan yksinkertainen dikotomia luonnollisen ja luonnottoman välillä on – ainakin silloin kun näitä termejä ei avata.

Yksinkertaiset dikotomia ilmentävät yksinkertaista ajattelua. Tämä koskee erityisesti ihmisen ja luonnon välistä dikotomiaa. Paljon liikkuvia osia pyrkiikin opettamaan monimutkaista ajattelua. Se opettaa meidät epäilemään yksinkertaisia vastakkainasetteluja ja löytämään niiden sisältä monimutkaisia vastakkainasetteluja. Tätä tarkoitusta silmällä pitäen Lähteen kirja on mielestäni
parasta yhteiskunnallisesti osallistuvaa filosofiaa johon olen hetkeen törmännyt. Sellaista toivoisi esiintyvän enemmänkin. Se muistuttaa, että vastakkainasettelujen aika ei ole koskaan ohitse – eikä vähiten vastakkainasettelujen olettamien vaihtoehtojen sisällä.  

Kokeelliset yhteisöt, kokeileva politiikka

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2017.

 Viime vuosina radikaalissa yhteiskunnallisessa keskustelussa on nostettu esiin enenevissä määrin erilaisia uuden talouden muotoja. Erilaiset jakamistalouden, solidaarisuustalouden, aikapankkien, sosiaalisen omistuksen sekä uuden osuuskuntatoiminnan ovat olleet nousevia teemoja kapitalismille vaihtoehtoja etsivien henkilöiden keskusteluissa. Kaikkia näitä talouden uusia muotoja yhdistää halu löytää kapitalistiselle rahataloudelle vaihtoehtoista yhteisöllisen ja taloudellisen toiminnan logiikkaa.

Toistaiseksi nämä muodot ovat tietenkin marginaalissa, mutta kiinnostavaa on niiden lähestymistapa taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ne lähtevät liikkeelle rohkeista kokeiluista. Kun kapitalismi on laajalti todettu mahdottomaksi yhteiskuntajärjestelmäksi, on syntynyt tarve kokeilla uusia tapoja toimia. Tämä kokeellinen asenne kiistää sen, että taloudellisen elämän kysymyksiin voisi vastata vain yhdellä tavalla. Vastauksia voi olla useita - tai ainakin erilaiset kokeilut antavat kaikkia tärkeää informaatiota siitä, miten yhteisöllinen elämämme kannattaisi järjestää. Epäonnistuneetkaan kokeilut eivät merkitse lopullista tappiota vaan mahdollisuutta oppimiseen.

Nämä talouden uudet muodot ovat hengeltään hyvin lähellä erilaisia utopiasosialistien aatteita. Suomessa tällainen asenne ei ole ollut menneinäkään vuosikymmeninä ja -satoina täysin vierasta. Ensimmäinen suomalainen utopiayhteisö, valistusaatteeseen pohjaava Uusi Jerusalem, rakennettiin August Nordenskilödin johdolla Sierra Leoneen, Afrikkaan, jo vuonna 1792. Matti Kurikan johdolla suomalaiset puolestaan perustivat sekä Australiaan että Kanadaan utopiayhteisöjä, joiden periaatteet nousivat sosialististen aatteiden perinteestä. Tunnetuin näistä yhteisöistä oli tietenkin Sointulan utopiayhteisö. Ja vaikka nämä yhteisökokeilut poikkeuksetta epäonnistuivat, ei esimerkiksi Matti Kurikka suostunut luovuttamaan vaan etsi aina mahdollisuuksia uusille kokeiluille.


Tästä utopiayhteisöjen asenteesta myös meillä on jotain opittavaa. Kapitalismi on kaikelle elämälle mahdoton yhteiskuntajärjestelmä ja sen tilalle on kehityttävä uudenlaisia yhteisöjä, uudenlaisen logiikan pohjalta toimivaa yhteiskunnallista elämää. Uusien yhteisöjen kehittymiseksi tarvitsemme kuitenkin ennakkoluulotonta vaihtoehtoisten talous- ja yhteisömuotojen kokeilua. Tulevissa kunnallisvaaleissa olisikin erittäin tärkeää nostaa keskusteluun paikallisen tason päätöksenteon tärkeyden lisäksi paikallisesti toimivien yhteisöjen rooli. Paikallisesti toimivat yhteisöt ja uuden talouden kokeilut olisi tärkeää nostaa esille. Pelkkä oikeistokehityksen vastustaminen ei riitä vaan on nyt tarvitsemme myös positiivisia visioita siitä kuinka voisimme vahvistaa kokeilevaa yhteiskunnallista toimintaa myös paikallisesti. Politiikan fokuksen ei tule olla vain kunnallisvaltuustoissa vaan myös ulkoparlamentaarisessa paikallisessa toiminnassa.

Luokan paluu

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2017.

Kommunistit ovat koko olemassaolonsa ajan puhuneet luokkatietoisuudesta ja luokkakantaisuudesta, siitä kuinka yhteiskunnallisia kamppailuja tulisi kaikissa tilanteissa tarkastella työväenluokan asemasta käsin. Luokka on paitsi kapitalismille rakenteellinen tekijä (kapitalismihan on luokkayhteiskunta riippumatta siitä kuinka tasaista tulonjako on), niin se on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen toimija. Poliittiseksi toimijaksi tuleminen ei tietenkään tapahdu itsekseen. Se tarvitsee luokkatietoisuuden. Luokkatietoisuuden kehittyminen onkin ollut marxilaisessa teoriassa ollut pulmallinen kysymys. Lenin ratkaisi ongelman poliittiseen avantgardeen tukeutuvalla teoriallaan, mutta myös muita yrityksiä on ollut. Eriarvoisuuden jatkuvasti kasvaessa, myös luokkateoriat ja luokan käsitteeseen nojautuva ajattelu nostaa päätään.

Sosiologi ja kansanedustaja Anna Kontulan vast'ikään ilmestynyt pamfletti Luokkalaki kartoittaa suomalaista työväenluokkaa enimmäkseen yllä mainitusta rakenteellisesta näkökulmasta käsin, mutta lähestyy hiukan myös luokkaa toimijana nostaessaan esiin työväestön ja työttömien kohtaaman syrjinnän viranomaiskäytänteissä ja kulttuurissa. Syrjintä voi tuntua luokkateoriaan liitettynä hieman omituiselta ratkaisulta. Eihän luokka ole ensisijaisesti identiteettikategoria kuten rotu, seksuaalisuus tai sukupuoli joihin syrjinnän käsite yleensä on sidottu.

Kontulan käsittelyssä syrjinnän kokemuksiin kiinnittyminen nostaa kuitenkin hyvin konkreettisella ja arkipäiväisellä tasolla luokkavallan rautaisen otteen. Keskiluokkaa ja porvaristoa käsitellään viranomaisten taholta huomattavasti pehmeämmin ja luottavaisemmin kuin työväenluokkaa. Työväenluokkaa ja työttömiä kohdellaan viranomaisten taholta aina potentiaalisina rikollisina. Sama näkyy myös esimerkiksi verotusta koskevassa keskustelussa. Viiden euron pizzat ovat viranomaisille harmaan talouden torjunnan kannalta merkittävä ongelma, mutta kansainvälinen veronkierto ei heitä juurikaan hetkauta.

Tällaiset ilmiöt nostavat esille erilaisia syrjinnän kokemuksia, juurikaan puolestaan ilmaisevat arkipäiväisen tietoisuuden tasolla koko kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitävää luokkavaltaa. Työläiset ja köyhät laajemmin kokevat perustellusti tulevansa kohdelluksi eri kriteerein kuin varakkaat ja keskiluokka. Tämä subjektiivinen kokemus heijastelee yhteiskuntamme objektiivisia rakenteellisia tekijöitä. Syrjinnän käsitteeseen jumiutuminen ei kuitenkaan vie luokkakysymystä poliittisesti eteenpäin. Syrjivien käytänteiden korjaaminen ei poista kapitalistisia luokkasuhteita.

Jotta tällainen luokka-analyysi olisi kuitenkin poliittisesti voimallista on tämän syrjinnän kokemuksen muututtava ymmärrykseksi työläisten omasta asemasta sekä tarpeesta muuttaa yhteiskuntaa. Luokan on muututtava sosiologisesta kategoriasta poliittiseksi toimijaksi. Luokan itsessään on muututtava luokaksi itselleen. Luokka on palannut jälleen yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta keskustelua luokkatietoisuudesta ja siitä, kuinka tuo tietoisuus voisi kehittyä, saamme luultavasti odottaa vielä kauan.  

Kapitalismi on pelkkä utopia

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Olin marraskuun lopulla järjestämässä utooppista ajattelua käsittelevää symposiumia Jyväskylän yliopistolla. Paikalle saapuneet puhuivat utopioista erittäin monipuolisista näkökulmista, mutta erityisen kiinnostavan esitelmän piti filosofi Miika Kabata kapitalismista utopiana. Joillekin oikeistolaisille libertaareille kapitalismi ei nimittäin ole sama kuin se reaalinen kapitalismi, jota esimerkiksi Marx Pääoma -teoksissaan tutki. Heille kapitalismi on vielä toistaiseksi toteutumaton utopia. Nykyisen kapitalismin ongelmat selittyvät heille sillä että kapitalismi ei ole toteutunut tarpeeksi puhtaasti. Kapitalismi ei ole olemassa oleva yhteiskuntamuoto tai talousjärjestelmä vaan ennen muuta ihanne, utopia. Ongelma ei libertaareille ole kapitalismi vaan se, ettei kapitalismia ole tarpeeksi.

Libertaareille valtio on ongelmista suurin ja kaikenlainen valtiollinen säätely on heille ongelmallista. On kuitenkin aivan selvää että suurelta osin kapitalismi on mahdotonta ilman valtiollista toimintaa. Valtion on suojattava ensinnäkin väkivaltamonopolillaan yksityisomaisuuden instituutiota. Tämän libertaarit yövartijavaltio-ajatuksellaan myöntävätkin. Mutta siihen valtiollisen vallan oikeus puuttua yksilöiden elämään päättyykin. Kapitalismi on lopulta kaiken vapauden toteutuma kun vain valtion rooli saadaan minimoitua.

On kuitenkin oireellista että valtiosta ei haluta kokonaan eroon. Kenties libertaarit tajuavatkin kaiken utooppisen fanaattisuutensa alla lopulta sen, ettei kapitalismia ja valtiota voida erottaa toisistaan? Todellisessa maailmassa nimittäin kapitalismin ja modernin valtion historiaa ei nimittäin voida erottaa. Valtio on historiansa aikana paitsi mahdollistanut kapitalistien vallan jähmettämällä luokkaristiriidat (pikkuporvarilliset kirjoittajat sanoisivat, että valtio ”sovittaa” luokkaristiriidat) ja siten myös jähmettämällä kapitalistien vallan hierarkiassa ylempinä, niin myös aktiivisesti tarjonnut markkinoiden laajentamiseen tarvittavan välineen: armeijan. Kapitalismi käyttää valtioita hyväkseen ottaakseen haltuun markkinoita. Yhdelläkään yksittäisellä kapitalistilla ei tähän olisi ollut mahdollisuutta. Valtio ja kapitalismi on ymmärrettävä toisiinsa kietoutuneina.


Libertaarien ajattelussa näin ei kuitenkaan voi eikä saa olla vaan kapitalismi on ymmärrettävä yksilöiden välisenä kilpailuna ja vapauden kukoistuksena. Kapitalismi = vapaus, kuten libertaarifilosofi Robert Nozick päätteli. Libertaarien kapitalismi on pelkkä puhdas utopia eikä sillä ole juurikaan mitään tekemistä sen kapitalismin kanssa jonka kriiseistä ja väkivallasta ovat työtätekevät ihmiset kärsineet viimeiset pari sataa vuotta. Rehellisen kapitalismikeskustelun lähtökohta on että libertaarit fantasiat ja päiväunet sivuutetaan tyystin.  

SLUSH on valhe

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

 SLUSH on jälleen täällä. Minulle se tuo mielleyhtymänä mieleen lähinnä ulosteiden liikettä kerrostalon putkistoissa, mutta monelle muulle tämä marras- ja joulukuun taitteessa järjestettävä tapahtuma tuo mieleen menestymisen, itsevarmuuden ja luovuuden. SLUSH on teknologia- ja kasvuyritystapahtuma, jonka ideana on tuoda nuoret kasvuyritykset sijoittajien nähtäville mahdollisten sijoitusten toivossa. Joillekin start up -yrityksille tapahtuma on ensiarvoisen tärkeä.

SLUSHiin kohdistuva huomio on kapitalismin nykyvaiheessa ymmärrettävää. Toisaalta se taatusti tarjoaa monille ainakin ajatuksen tasolla ituja uuden talouskasvun moottoreista. Toisaalta se ilmentää jo monin paikoin haavoittunutta uusliberaalia ideologiaa yksilöstä oman elämänsä herrana. Uusliberaalille ideologille on nimittäin tyypillistä ajatusta siitä, että jokainen yksilö voi omalla työllään menestyä ja päästä eroon köyhyydestä ainakin omalta osaltaan. Samankaltainen ajatus on oikeastaan kaiken nykyaikaisen yrittäjyyshehkutuksen taustalla. Yrittäjyyspuheessa kaiken työn tekee abstraktia, muista irrallaan elävä yksilö, Robinson Crusoe, joka oman ideansa johdattamana ja tahtonsa voimalla luo uuden maailmankaikkeuden.

Vaikka uusliberalismi vaikuttaa monella tavalla siihen miten hoidamme vartaloamme (lihavuus on vihoviimeinen synti) ja kuinka käymme koulua (yrittäjyyseetos on nykykouluissa yhä enemmän arkipäivää), on sen käsitys työstä kuitenkin kaikkein hälyttävin. Voitaisiin jopa väittää sen olevan uusliberaalin filosofian ytimessä. Uusliberalismille työ on aina yksilöllistä luomista ja vain harvoin (jos lainkaan) kollektiivisen, yhteiskunnallisen toiminnan tulosta. Mutta todellisuudessa työ on luonteeltaan nimenomaan kollektiivista. Yhtäkään myytävää tavaraa emme luo yksin. Kun astumme kauppaan ostaaksemme vaikka uuden läppärin, ei tämä tuote ole ikinä idolisoitujen stevejobsien luomuksia. Läppärin valmistamiseen on tarvittu paitsi koko joukko raaka-aineita, näitä raaka-aineita hankkimaan joukko koneita, näiden koneiden rakentamista varten puolestaan toisenlaisia raaka-aineita. Ja niin edelleen. Kokonaistuotannon ketju on lopulta niin pitkä ettei kenenkään yksilöllisiä suorituksia voida pitää tavaran muodostumisen kannalta kriittisenä.


Tällä tavoin ymmärrettynä tämä yksittäinen läppäri ei ole mikään yksittäisen yrittäjäneron innovaatio vaan koko ihmiskunnan yhteisen ponnistuksen tulos. Tämän vuoksi suhtaudun tämän päivän yrittäjyysretoriikkaan äärimmäisen skeptisesti – ellen jopa vihamielisesti. SLUSH edustaa minulle puhdasta ideologiaa, todellisuuden nurinkurin kääntäviä silmälaseja. SLUSH ja siihen liittyvä yrittäjyysideologia keimailevat yksilön egon edessä, ne antavat ymmärtää Juuri Sinun voivan vaurastua mikäli sinulla vain on hyvä idea, vaikka todellisuudessa kapitalistiset yhteiskuntasuhteet voivat tuottaa vain harvoja menestyneitä. Tämän vuoksi SLUSH on suuri valhe.

Dialogi fasistien kanssa on katkaistava!

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

 Jimi Joonas Karttunen pahoinpideltiin fasistien toimesta 10.9. n. kello 13:00 Elielinaukiolla Helsingissä. 16.9. Karttunen menehtyi saamiinsa vammoihin. Hän oli vastustanut äänekkäästi Suomen vastarintaliikkeen natsien mielenosoitusta ja saanut siitä hyvästä potkun rintaansa niin että hän kaatui ja löi päänsä katukivetykseen. Tapahtunutta voidaan hyvällä syyllä kutsua poliittiseksi murhaksi (tarkempi termi saattaa tässä tapauksessa olla tappo, mutta en nyt puhu juridiikasta) ja sellaisena se on ainutlaatuinen Suomessa moneen vuosikymmeneen. Tapaus on hämmentävä ja oikeutettua vihaa nostattava. Näin ainakin kaikkien ihmisoikeuksia kunnioittavien ja historiaa tuntevien kohdalla on ollut.

Mikään varsinainen yllätys tapahtunut ei ollut. Vastarintaliikkeen natsit ovat aiemminkin kunnostautuneet väkivallalle. Itselleni yllättävää oli kuitenkin se, kuinka moni ihminen alkoi vähätellä natsien tekemisiä. Jimi Karttusesta laitettiin liikkelle huhuja että tämä olisi ollut narkomaani ja muutenkin ”ansainnut” kohtalonsa. Se, miksi narkomaanin tulisi kuolla sen sijaan että häntä autettaisiin, on jo sinänsä minulle täysi mysteeri, mutta vielä pahempaa tässä huhussa on se viesti jonka se kuulijalleen lähettää. Huhu antaa ymmärtää että natsien käyttämälle väkivallalle olisi joitain lieventäviä asianhaaroja. Näin ei ole. Natsismille ei milloinkaan ole lieventäviä asianhaaroja.

Muitakin versioita tästä natsismin laimennusyrityksestä kuultiin: muistettiin nostaa esille ikään kuin vastapainona myös ”äärivasemmiston” hulinointi ja Otanniemessä tapahtunut vastenmielinen väkivallantapaus. Ikään kuin nämä vaikuttaisivat mitenkään siihen mitä juuri natsit tekivät. Tavalla tai toisella haluttiin siirtää keskutelu pois tapahtuneesta. Mikä hyvänsä vaikutti tärkeämmältä kuin kansallissosialistisen aatteen varjolla suoritettu poliittinen surma. Vaadittiin jopa dialogia.


Mutta dialogi on katkaistu – tai ainakin se on katkaistava natsien kanssa. Dialogi natsien (tai muiden fasistien kanssa) kanssa antaa ymmärtää että heidän aatteensa olisi jotenkin lähtökohtaisesti harkinnan arvoinen. Tätä viestiä emme saa lähettää. Samaa mieltä olen ollut myös perussuomalaisissa suojissa vaikuttavien fasistien (joilla heilläkin on yhteyksiä Suomen vastarintaliikkeeseen) suhteen. Dialogista kieltäytyminen esimerkiksi Jussi Halla-ahon kanssa lähettää viestin että hänen nihilistinen, ihmisvihainen maailmankuvansa ei ole piirunkaan vertaa harkinnan arvoinen. Fasistit on marginalisoitava ja heidän puhetilansa on riistettävä. Jimi Karttusen kuoleman vuoksi se on tehtävä viimeistään nyt.

Syrjäytyminen voi olla myös ratkaisu

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Olemme lukeneet useita tarinoita, nähneet uutisraportteja ja kuulleet radio-ohjelmia huumeongelmaisista, masentuneista, työttömistä, yksinäisistä ja muista elämänhallintansa menettäneistä, niistä joita tykkäämme kutsua ”syrjäytyneiksi”. Syrjäytymisellä ymmärretään sellaista kohtaloa, jossa ihminen on pudonnut normaalin elämänmenon ulkopuolelle. Hänellä ei ole uraa, hän on monille riippuvuuksille altis ja hän pohtii päivittäin itsemurhaa: hirttäisikö itsensä vai heittäytyisikö junaradalle murskaantumaan silmänräpäyksessä?

Tällaiset syrjäytymiseen liittyvät mielikuvat saavat meidät huolestumaan aivan ymmärrettävistä syistä ongelmiensa kanssa painivien ihmisten tilasta. Haluamme osallistaa heidät, haluamme heille paremman elämän. Ja näin on hyvä. Jokainen ihminen ansaitsee hyvän elämän tässä ja nyt. Kuitenkaan en ole halukas hyväksymään täysin rinnoin syrjäytymisestä maalattuja kauhukuvia. Mikäli syrjäytymisellä tarkoitetaan osattomuutta vallitsevasta työelämästä ja tuotannosta, niin eikö syrjäytymisen voisi osaltaan ymmärtää myös hyväksi asiaksi? Syrjäytynyt saa etäisyyttä vallitsevaan yhteiskuntaan ja voi mahdollisesti oppia näkemään sen asettamien (näennäisten) rajotteiden ulkopuolelle.


”Syrjäytyminen” ei termin sekavista merkitysmielteistä johtuen olekaan kovin hyvä käsite. Itse tarkastelisin ”syrjäytymistä” sosiaalistumisen epäonnistumisena. Marxilainen sosiologi Erik Olin Wright on korostanut sitä, että vaihtoehtojen ajatteleminen kapitalismille on usein siitä syystä vaikeaa että olemme sosiaalistuessamme (kasvaessamme yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi) kapitalismiin omaksumme sen säännöt ja arvomaailman kyseenalaistamattomina. Vallitseva yhteiskunta näyttää (koska siitä on sosiaalistumisessa tullut persoonallisuutemme osa) välttämättömältä ja ainoalta mahdolliselta. ”Syrjäytyminen” merkitseekin minulle tämän prosessin vähintäänkin osittaista epäonnistumista. Se aiheuttaa surua, tuskaa ja vieraudentunnetta mutta samalla se voi mahdollistaa henkilökohtaisen erkaantumisen vallitsevan yhteiskunnan arvomaailmasta, sen ideologiasta.

Näin ei tietenkään aina käy. Usein syrjäytyminen ilmenee pelkästään reaktiivisena katkeruutena tai yleisenä velttona passiivisuutena, jonka seuraukset ovat paitsi yksilölle niin myös hänen lähiyhteisölleen tuhoisia. En kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että sopiva syrjäytyminen vallitsevasta kapitalistisesta järjestelmästä voi joissakin tapauksissa olla pelkästään tervettä vieraantumista epäoikeudenmukaisesta ja (itse)tuhoisasta järjestelmästä.  

Koko elämä ilmaiseksi!

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

 YLEn uutiset tekivät jutun, jonka mukaan köyhyys on nykyisin enää lähinnä logistinen ongelma. Uutista varten haastateltu Jyväskylän yliopiston etnologian dosentti Jukka Jouhki huomautti, että yhä useampi ihminen voidaan nostaa köyhyydestä, mikäli vauraus jaettaisiin toisin. Tämä on tietenkin aivan totta. Jokainen tietää että läntisissä maissa esimerkiksi ruoan tuotannossa on ylituotantoa samaan aikaan kun edelleen yli miljardi ihmistä elää maailmassa äärimmäisessä, tappavassa köyhyydessä.

Kyseessä toden totta on logistinen ongelma. Resurssit voitaisiin taatusti jakaa tasaisemmin. Mutta koska elämme kapitalismissa, ei tavaroiden käyttöarvo merkitse yhtään mitään. Ainoa mikä merkitsee, on pääoman jatkuva paisuminen. Tietenkin resursseja on myös jaettu tasaisemmin, mutta siitä ansio kuuluu kapitalismin sisällä käydyille kamppailuille. Resurssien tasainen jakaminen ei kuulu kapitalismiin sisäsyntyisesti. Köyhyyden logistinen ongelma on ennen muuta kapitalistiset tuotantosuhteet, jotka estävät hyvinvoinnin laajaa toteutumista. Kapitalistiset tuotantosuhteet on murskattava atomeiksi.

Köyhyyden olemassaolo selittyy osaltaan myös sillä että ruoasta ja asunnoista on tehtyä tavaramuodon kautta niukempia kuin niiden oikeastaan tarvitsisi olla. Esimerkiksi asunnottomuus ratkeaisi helposti jollei asuntokauppa olisi yksi spekulaatiotalouden suurista kohteista. Asuntoja rakennetaan jotta niillä voitaisiin spekuloiden käydä kauppaa, ei jotta niitä kaikille tosiasiallisesti riittäisi. Vaihtoarvo jyrää käyttöarvon jälleen.

Tällainen tilanne sotii paitsi moraaliltaan terveen ihmisen oikeudentajua niin myös ihmisoikeuksia vastaan. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen allekirjoittaneet ovat sitoutuneet takaamaan kansalaisilleen riittävään elintasoon. Riittävään elintasoon luulisi kuuluvan asunto ja ilmainen ravinto ainakin. Tähän myös Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Tiina Silvasti viittaa kun hän sanoo oikeutta ruokaan jakamattomaksi ihmisoikeudeksi ja vaatii sen turvaamista lailla.


Itse menen askeleen pidemmälle. Mielestäni ihmisoikeusjulistuksen takaama oikeus riittävään elintasoon voidaan taata vain purkamalla sekä ruoan että asumisen tavaramuoto. Toisin sanoen: ruoka ja asunto on määrättä laissa ilmaisiksi ja erityisesti asunnoilla spekulaatio tulisi kieltää kokonaan. Yhdessä tarpeeksi suuren perustulon (ainakin yli 1000 euroa) kanssa olisimme jo hyvän matkaa pakenemassa kapitalismin kuristavia kouria. Koko elämä ilmaiseksi!

Platonista Rationaliaan

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Yhdysvaltalainen tähtitieteilijä Neil deGrasse Tyson esitti 29. kesäkuuta Twitterissä ajatuksensa ihanneyhteiskunnasta, Rationaliasta, jossa kaikki päätöksenteko olisi alistettu tieteelliselle tutkimukselle sekä eritoten evidenssille. Tällainen ajatus saattaa aluksi kuulostaa järkevältä. Kukapa meistä ei haluaisi perustaa yhteiskuntaa varmalle tiedolle. Ainakaan mikään ei voisi mennä pieleen. Vai voisiko?

Tysonin ajatus on tutun kuuloinen. Läpi koko valistusajan tieteellä ja Järjellä oli suuri rooli perusteltaessa yhteiskunnan suuntaa ja politiikkaa. Ajateltiin, että kunhan löydämme varmat lainalaisuudet yhteiskunnallisiin kysymyksiin, voimme kehittää yhteiskuntaakin varmasti oikeaan suuntaan. Tämä on tietenkin sekä tieteen että politiikan kannalta ongelmallista ajattelua. Tiede ei ensinnäkään ole mikään pysyvien totuuksien löytäjä, vaan pikemminkin jatkuvan yrityksen ja erehdyksen prosessia, jonka ei edes periaatteessa voida saavuttavan mitään pysyvää. Ja etenkin yhteiskuntatieteiden kehitykseen on aina vaikuttanut valtavasti yhteiskunnalliset valtasuhteet ja siten politiikka. Politiikalla tarkoitan tässä ensisijaisesti konfliktien osoittamista ja käsittelyä. Konfliktit ovat politiikalle ominaisia. Tysonin Rationaliassa konflikteja ei ole, sillä politiikkahan siinä on alistettu ”evidenssille”. Rationalia onkin itseasiassa pyrkimys poistaa politiikka yhteiskunnasta kokonaan. Tämä on tyypillistä totalitaristisille yhteiskunnille.

Tysonin ajatus voidaan länsimaisen ajattelun historiassa paikantaa aivan Platoniin asti. Platonille Valtion tuli perustua filosofikuninkaiden asiantuntijavaltaan. ”Valtiossa on joko filosofien tultava kuninkaiksi”, Platon kirjoittaa, ”tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on todenteolla ryhdyttävä harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen”. Sama periaate ilmenee Tysonilla vaikka hän asettaakin luonnontieteen filosofian tilalle. Hänen Rationaliassaan ei ole aatehistoriallisesti mitään uutta ja sitä voidaankin pitää vain yhtenä niin sanotun ”järjestysutopian” muotona. Järjestysutopioissa olennaista ei ole yksilöiden henkilökohtainen vapaus, vaan Järki, järjestys. Kuten Platon kirjoittaa: ”Järki on eräänlaista järjestystä, nautintojen ja halujen kurissa pitämistä”. Tärkeämpää kuin lihallinen onni, on Platonille järjenmukainen järjestys, kuri sekä hierarkinen komentoketju. Sama vaara piilee myös Tysonin utopiassa. Hänenkin utopiassaan Järki, Tiede, tulee kertomaan meille kuinka elää riippumatta omista haluistamme ja toiveistamme.


En kuitenkaan usko että Tysonin tarkoitus on rakentaa totalitarismia. Uskon hänen vain olevan naiivi yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Aivan kuten niin monet luonnontieteilijät ovat. 

Raha – Tavara – Raha'

Olen elänyt käytännössä koko aikuisikäni köyhyysrajan alapuolella. Kuulun siihen sukupolveen, joka aloitti koulunsa 1990-luvun laman synkimpinä hetkinä ja joka valmistui yliopistosta uuden, edelleen jatkuvan laman kynnyksellä. Niinpä rahalla ei ole ollut suurtakaan merkitystä elämässäni. Tai on sillä ollut merkitystä – mutta ainoastaan negatiivisesti: se on ollut kaiken toimintani esteenä.

Kaikki vaatii rahaa kapitalismissa. Kaikella on kapitalismissa rahallinen hintansa. Kun tarvitset peseytyä, maksat rahaa saadaksesi työpäivän jälkeisen hien ja pölyn itsestäsi irti. Et maksa siitä kenties paljon, mutta yhtä kaikki: hintansa silläkin on. Maksat myös siitä, että pysyt ylipäätään elossa ja saat suojaa. Kaikki tämä on kapitalismin ytimessä olevan tavaramuodon ilmentymää. Tavaramuodolla tarkoitetaan sitä, että esineestä, palvelusta tai ilmiöstä on tullut markkinoilla rahaa vastaan vaihdettava hyödyke. Myös jokainen työläinen on kapitalismissa tavara – tai tarkemmin sanoen, hänen työvoimansa on tavara, jota hän kauppaa rahaa vastaan. Tämän rahan hän jälleen vaihtaa tavaraan (ruokaan, asuntoon, vaatteisiin) joiden avulla hän uusintaa oman työvoimansa. Tämä prosessi voidaan ilmaista Karl Marxin tavoin kaavalla T – R – T (tavara – raha – tavara). Tältä kapitalismi näyttää työläisen näkökulmasta.

Tuotantovälineet omistavan porvariston näkökulmasta prosessi on kuitenkin nurinkurinen. Porvarille olennaista ei ole niinkään se tavara mitä rahalla saadaan, vaan se raha mitä tavaralla saadaan. Porvarille on yhdentekevää myykö hän markkinoilla kenties ruokaa, tupakkaa, vettä, televisioita, pornoa vai ydinaseita. Tavara on hänelle vain keino saada rahaa. Hän investoi tavaratuotantoon rahaa vain saadakseen lisää rahaa. Tämän prosessin Marx ilmaisi kaavalla R – T – R' (raha – tavara – lisäraha, voitto). Asioita, jotka eivät vielä ole saaneet tavaramuotoa, pyritään jatkuvasti alistamaan tavaramuodolle, jotta siitä voisi tehdä voiton tuotannon välineen. Mikään ei ole kapitalismissa itseisarvoista, vaan ainoastaan välineellistä suhteessa voiton tekemiseen.


Kaiken antikapitalismin onkin lähdettävä liikkeelle rahavälittyneisyyden kritiikistä. Rahataloudelliselle perustulollekin voidaan esittää radikaalimpi vaihtoehto: ilmainen ravinto, suoja ja vaatetus. Perustulon sijaan on vaadittava perusravintoa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio (tai se mitä siitä on jäljellä) toki tarjoaa perusturvan, mutta sekin toimii lopulta rahatalouden ehdoilla. Monet radikaalit kommunistit, anarkistit ja syväekologit ovat tämän ymmärtäneet. He ovat hypänneet monellakin tavalla rahatalouden ulkopuolelle omavaraisissa yhteisöissä, dyykkaupiireissä ja talonvaltausliikkeissä. Olemassaolon ei pidä maksaa mitään. Tämän pitäisi olla kaiken sosiaalipolitiikan lähtökohta.

Kriisi ja utopia

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Vuodesta 2008 yhä syvennyt talouslama on merkinnyt yhä kasvavaa huolta tulevaisuudesta tavallisten ihmisten arjessa. Työttömyys, jatkuva epävarmuus ja toivottomuus ahdistavat ja saavat ihmiset tarttumaan epätoivoisiin ratkaisuihin. Rasistinen vihapuhe sekä pahimmillaan vähemmistöihin kohdistuva väkivalta saavat tässä kriisissä kenties kaikki rumimmat muotonsa. Poliittikkojen ratkaisut näihin ongelmiin näyttäytyvät vieläkin epätoivoisemmilta: työttömyysongelma jätetään ratkaisematta ja kurinpitotoimet ulotetaan työttömiin, poliisivoimat kutsutaan pitämään tyytymättömyys kurissa vaikka itse tyytymättömyyteen ei edes koeteta vastata. Poliitikkojen tähtäimessä on edelleen pääoman, ei ihmisen tai luonnon pelastaminen.

Monet marxilaiset ovat koko traditionsa ajan puhuneet kapitalismin kriiseistä ja nähneet ne usein myös uudenlaisen yhteiskunnan synnyn kannalta suorastaan välttämättöminä kiputiloina. Kriiseissä todellakin voidaan nähdä mahdollisuus uudenlaisen moraalisen universumin syntymiseen. Paitsi marxilaisille, niin myös monille muille läntisen ajattelutradition edustajalle kriisit ovat merkinneet historiallisesti käänteentekevää tapahtumaa, jonka kautta uuteen maailmaan voidaan ponnistaa. Hegelillekin aikakausien vaihtuminen toiseksi näyttäytyi Feeniks-linnun kaltaisena palamisen ja tuhkasta uljaampana nousemisen dialektikkana. Tarvitaan tuhoa, jotta uutta voi syntyä. Tai näin kriiseistä halutaan kertoa. Tällainen on kriisien narratiivi.

Kriisit ovatkin eräässä mielessä sukua niin sanotulle ”apokalyptiselle ajattelulle”. Apokalypsi ei merkitse samaa kuin maailmanloppu vaan sanan alkuperäiseen merkitykseen sisältyy aina paitsi vanhan maailman tuho, niin myös uuden, paremman maailman synty. Apokalypsi on koko yhteiskunnan kannalta käänteentekevä tapahtuma, joka mahdollistaa muutoksen parempaan kun pohjalla ollaan jo käyty. Kriisin jälkeen tulee mahdolliseksi esittää vaihtoehto, utopia, kriisiytyneelle yhteiskunnalle.


Utopiaa ei tule tässä ymmärtää minään valmiina kuvauksena ihanneyhteiskunnasta. Utopiaa ei tarvitse ymmärtää uuden yhteiskunnan pohjapiirroksena, reseptinä tulevaisuuden keittiötä varten, vaan eräänlaisena uuden maailman etsinnän metodina. Se voidaan ymmärtää kykynä nähdä todellisuudessa muutoksen mahdollisuuksia. Kriisiytyneessä maailmassa utooppisella mielentilalla on ratkaiseva merkitys: se pyrkii etsimään käännettä, ratkaisua ongelmillemme. Ongelmien luonteesta on kuitenkin hyvä käydä keskustelua. Pitkällä tähtäimellä ongelmamme ei ole vain kysynnän puute tai kilpailukyvyn ongelmat vaan ihmistä ja luontoa helvetinkoneen lailla tuhoava kapitalismi. Le Capitalise est la Crise. Kapitalismi on itsessään se kriisi joka vaatii ratkaisua.